Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.
Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.
Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.
Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.
Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!
Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.
Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.
Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Oikeita nettiuhreja olemme me, joilta vietiin oikeus kirjoittaa blogeja tällä palstalla.
Mikä onkin köyhdyttänyt ja yksipuolistanut blogeja.
Vielä tuosta vl-liikkeestä erkaantumisesta.
Useimmiten vl-liikkeestä lähtö on kivulias tapahtuma ja sitä on useimmiten edeltänyt myös paljon kipua ja tuskaa. Yksi kivuliaimpia tuntemuksia tuossa prosessissa on se, että ei koe ympäristöltä hyväksymistä omana itsenään.
Tiedät siis, että jos kerrot omat ajatuksesi ja näkemyksesi avoimesti läheisillesi, sua ei enää hyväksytäkkään läheiseksi ihmiseksi samalla tavalla kuin ennen.
Sua on siis ohjeistettu koko elämäsi, millainen sun pitää olla, ajatella ja toimia. Sinulta odotetaan jotakin, sinun odotetaan olevan tietynlainen ihminen.
Yhtäkkiä et pysty muuta kuin ulkonaisesti olemaan sitä, mitä sinulta odotetaan, sydän ei olekkaan enää mukana. Joudut kuitenkin kätkemään ajatuksesi ja syvimmän itsesti, sen mikä oikeasti olet, lähimmäisimmiltäsi. Se on hirmuisen rankkaa.
Ok, jossakin vaiheessa tulet ry:n tuulikaapista ulos ja kiellät vl-uskosi. Sittenpä se tapahtuukin: sua ei hyväksytä sellaisena kuin olet. Sua aletaan puhuttelemaan kääntyäksesi takaisin entisenlaiseksesi, sua aletaan komentelemaan ja painostamaan.
Juu. Tämmöisen kokemuksen jälkeen ihminen ei halua enää koskaan olla tilanteessa, jossa sitä ei hyväksytä sellaisena kuin hän on. Jos hänestä tulee ateisti ja häntä ei taaskaan hyväksytä sellaisena kuin hän on, hänen pitäisi olla jotain muuta, ajatella ja kokea eri tavalla, hänen sanotaan olevan taas väärässä jne.
Minusta meidän jokaisen pitää antaa jokaisen olla sellainen kuin on, ihan mukisematta. Ateistin ateisti, krsitityn kristitty, vanhoillislestadiolaisen vanhoillislestadiolainen. Asioista voi puhua, näkemyksistä voi puhua, mutta toisen ihmisen pitää saada vapaasti olla sellainen kuin on. Hänelle ei saa tulla tunnetta, että hänen pitäisi olla jotakin muuta kuin on.
Kukeen ihminen ei mene mielellään sellaisen ihmisen luokse, jonka hän tietää odottavan itsestä jotain muuta kuin hän on.
Ole sellainen kuin olet. Tule sellaisena kuin olet. Ole oma itsesi.
Emilia, minä en aio tunnustaa. Tämä on kansalaiskeskustelua, johon nähdäkseni kaikki voivat osallistua. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kommentoin blogiasi/n/ketjua. En toiste uskaltaudu. Voi hyvin!
Emilia hei. Olisi helpompi keskustella aiheesta, jos et loukkaantuisi noin herkästi. Juttusi on varmasti ollut hyvä ja kaikki mukanaolleet ovat siitä tykänneet. Silti voi pohtia kysymyksiä, jotka liittyvät siihen, mitä ja miten on viisasta toimia. Silloin ei ole kysymys haastateltavien holhoamisesta, vaan toimittajan omasta itsekriittisyydestä. Vaikka terapiaan osallistuneet ihmiset pyytäisivät ja suorastaan maksaisivat siitä, että kerrotaan aika ja paikka ja järjestäjä ja liitetään vielä kuvat ja puhelinnumerot mukaan, pitää toimittajan pohtia, miten terapiasta kirjoitetaan.
Terapian perusolemukseen kun kuuluu jo lähtökohtaisesti, että se on luottamuksellista eikä julkista.
Toimittajan pitää ymmärtää tekemisensä rajat ja vaatimukset aina itse odottamatta tuleeko hyvää vai huonoa palautetta.
Varsinainen aihe on tärkeä. Uhriksi joutumisen syynä on alistamista, väkivaltaa ja hyväksikäyttämistä. Siitä voi kirjoittaa syvältäkäyden, viisaasti ja ravistelevasti tarvitsematta mennä ajan ja paikan koordinaatteihin.
Voiko ylittää kielimuureja ja välttyä väärinymmärryksiltä?
Kyllä, jos ei pidä kaikkea niin ”hirmuisena”.
Hirmuja tässä maailmassa riittää, mutta jos niitä näkee vähän joka paikassa, elämästä tulee tosi rasittavaa.
Erittäin pienin kirjaimin:-): Pakko olla Teemu Kakkurin kanssa tässä asiassa jyrkästi samaa mieltä.
Vähänkään pidemmässä juoksussa ylimääräinen julkisuus (puhumattakaan että aika, paikka ja järjestäjä ovat identifioitavissa) on sekä vertaistukiterapiassa että missä tahansa muussa terapiassa yksiselitteisesti haitallista.
Köhh. Olikohan tuo vertaistukitapaaminen ”luonteeltaan” kovinkaan salainen ja niinkään terveystavoitteinen…? Mielestäni sinne mentiin lähinnä virkistäytymään tietyllä porukalla.
Minutkin kutsuttiin sinne, mutta ei ole oikein jaksamisia matkustella paljoa. Poden edelleenkin jonkiasteista ”pakkolähtemisstressiä”. Useimmat vähänkin työläämmät lähtötilanteet aiheuttavat minulle voimakkaan ahdistuspiikin. Johtuu vuosikymmeniä kestäneistä viikottaisista pakkoseuroissakäynneistä vaikka pää kainalossa.
Homman nimi oli Kesämiitti, eikä mikään vertaistukitapaaminen. Ou jee!
Tämäpä onkin mielenkiintoista, että keskustelussa vedetään nyt yhtäläisyysmerkki vertaistuen ja terapian välille. Omien kokemusteni mukaan (siis myös muissa vertaistukiyhteyksissä kuin tällä nimneomaisella leirillä) ihmiset tekevät selkeän eron näiden kahden asian välille. Vertaistuki koetaan kyllä valtavan terapeuttiseksi, mutta aina korostetaan, että se ei millään tavalla korvaa omaa henkilökohtaista ammattimaista terapiaa. Vertaistuki voi olla tärkeä juttu terpaian rinnalla, mutta se ei vertaudu terapiaan, eivätkä sitä koske samat säännöt kuin terapiaprosessia.
Vertaistukikin on toki luottamuksellista, ja mitään tästä luottamuksesta ei esimerkiksi tässä kirjoituksessa ole lähellekään rikottu. Ammattimaisen terapiaprosessin yksityisyyden tasolle vertaistuessa ei kuitenkaan edes pyritä. Yksityisyys vertaistukee liittyen on samanlaista kuin mihin tahansa kaveripiiriin lliittyen: jos otan kuvan kaveriporukasta, kysyn tietenkin, saako sen julkaista netissä tms. Muualta netistä löytyy itse asiassa puheena olevan leirin leiriläisten kuviakin – heidän itse ottamiaan ja itse julkaisemiaan, omilla ja kaikille avoimilla nettisivuilla. Kaikki eivät kuviin halunneet, osa halusi. Minullekin annettiin lupa käyttää noita kuvia, mutta tein valinnan, etten käytä.
Yritän tässä siis kertoa, että olen syvällisesti harkinnut ja asianomaisten kanssa tarkasti sopinut, mitä voi julkisuudessa sanoa.
Vuokko: Olen ehdottomasti samaa mieltä, jokaisen pitää saada olla rehellisesti ja aidosti juuri sitä mitä on. Arvelen, että toisen ihmisen aito ja syvällinen hyväksyminen omana itsenään edellyttää usein myös itsetutkistelua ja omien reaktioidensa pohtimista ja peilaamista. Sitä usein luulee hyväksyvänsä ongelmitta erilaiset vakaumukset ja erilaiset ihmiset – mutta tosipaikan tullen havaitseekin itsessään kaikenlaista torjuntaa ja epäluuloa. Niitä omia hankalia tunteita päin kun kulkee rehellisesti, oppii ehkä vähitellen entistä syvemmin todelliseen erilaisuuden kunnioitukseen ja arvostukseen.
Ja mitä tulee tämän vertaistukitapaamisen luonteeseen, niin se todellakin oli lähinnä kesämiitinki, jossa oli lisäksi ohjelmassa ohjatumpaa keskustelua. Ja tapaamisesta tiedotettiin julkisesti monessa paikassa etukäteen – oli siitä uutinen tällä K24:ssakin. Se ei siis millään tavalla ollut mikään salainen sisäpiirikokoontuminen.
Toivoakseni olen nyt saanut vakuutettua keskustelijat siitä, että kyse ei ollut terapiasta ja että kaikki julkisuuteen liittyvä oli etukäteen tarkasti sovittu ja että sovitun lisäksi käytin itse henkilökohtaisen harkintani kautta sovittua suurempaa pidättyvyyttä sen suhteen, mitä kirjoitan julkisesti ja mitä en. Ja Teemulle myönnän, että olen varmaan liian herkkänahkaisesti ja henkilökohtaisesti suhtautunut ketjussa olleisiin itseeni kohdistuviin syytöksiin. Selityksenä se, että todella perin juurin pohdin sekä itsekseni toimittajana että leiriläisten kanssa jo nuo asiat etukäteen ja siksi tuntuu pahalta, että ylleni langetetaan epäilyksiä.
Toivoisin nyt kuitenkin kovasti keskustelua itse blogin aiheestakin. Miten näette ylipäätään kielen ja ymmärtämisen suhteen, entä erityisesti uskonnollisen kielen? Onko toinen toistaan ymmärtävä keskustelu kovin erilaisista taustoista tulevien ihmisten kesken edes teoriassa mahdollista? Pitäisikö siihen ylipäätään pyrkiä? Jos pitäisi, niin miksi? Jos ei, niin miksi?
Entä mistä ammennetaan voima sinnikkääseen, vuosia ja vuosisatoja kestävään yhteyttä etsivään keskusteluun uskonnollisesti (vrt. ekumenia ym.)? Osaisiko joku siihen puoleen perehtynyt antaa jotakin käytännön vinkkiä, miten me nyt tätä nopeatahtista nettikeskustelukulttuuria todeksi elävät saisimme itsellemme malttia ja kärsivällisyyttä?
Liisa Sorsalla olikin tuossa jo yksi hyvä näkökulma, kun hän varoitteli pitämästä kaikkea niin hirmuisena. Tunnistan ainakin omassa tavassani kirjoittaa ja puhua, että käytän keskimääräistä vahvempia sanoja ja kovin usein alleviivaan ajatuksiani jonkinlaisilla ”ylisanoilla” ja vahvistavilla ilmauksilla (asiat ovat aina erittäin, todella, valtavan, suunnattoman, järkyttävän jotakin….) Minulle se on vain tapa ja tyyli, mutta on kiinnostavaa pohtia, aiheuttaako se tarpeettomiakin provokaation tunteita ja väärintulkintoja.