Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.
Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.
Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.
Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.
Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!
Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.
Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.
Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Hieman asiasta ja asian vierestä;…
Kristinuskon paradoksaalisuus on myös siinä, että se vapauttaa ihmisen vääränlaisesta uskonnon harjoittamisesta. (”vapauteen Kristus meidät vapautti”). Kertoo myös maailman ja meidän ihmisten langenneesta tilasta, että meillä harrastetaan myös uskontoa ja uskonnollisuutta, ja kukapa on se wiisas joka pystyy erottamaan toisistaan Jumalan Pyhän Hengen työn, ja tämän uskonnollisen puuhastelumme ja kilvoittelumme, kun se usein pukeutuu nöyryyden ja hurskauden valapukuun. Tästä aiheesta on Viljo Porkola kirjoittanut ansioituneesti kirjassaan Jumalattoman vanhurskauttamisesta/ Viljo Porkolan kootut teokset(herättäjäyhdistys).
Itse ajattelen niin sinisilmäisesti, että kristityillä aina ja kaikkialla on jokin yhteinen kieli ja yhdys-side, jonka takeena on itse Jeesus Kristus eläväksi tekevän henkensä kautta. Voisipa sitä sanoa myös kristittyjen keskinäiseksi rakkaudeksi, jospa mm. Apostoli Paavali paljon puhuu. Mielestäni tämä kristinuskon erityispiirre tulisi aina ottaa huomioon kun puhumme uskonnollisesta elämästä, ja ennenmuuta senkin vuoksi kun puhumme itse kristityn ihmisen ominaisuudessa.
Voisiko olla niin että kun Henki tekee Sanan eläväksi, siitä tuleekin silloin enemmän ravintoa, ja suloista musiikkia korvillekin, vastakohtanaan takakireä paatoksellisuus ja traktaatinomainen ja pakonomainen itse itsensä toistaminen, ja sillä oman paikkansa laumassa merkitseminen ja vahvistaminen. Usko ja uskonnollisuus eivät ole sama asia!
Emilia. Blogin aiheesta luulin puhuneeni jo ensimmäisessä kommentissani. Se, että sitä ei ymmärretty, puhuu minulle myös blogin aiheesta. (Nyt en siis niuhota, vaan pyrin puhumaan toinen toisensa ymmärtämisestä.)
Eilen kirjoitin toisessa blogissani kirjoituksen Vihapuhe ja leimakirves. Se liittyi minulla näihin viimeaikaisiin keskusteluihin, mutta myös tämän blogin väärinymmärryksiin. Siinä kirjoitin mm näin:
Toinen juttu UUT:sta, varmuuden vuoksi. Ollessani Lähetysseuran kotimaisessa työssä neuvoin joitain tukea tarvitsevia ihmisiä noihin ympyröihin. Koin ne piirit silloin asiallisemmiksi kuin nyt. Enää en neuvo. Voin olla väärässä. Ehkä vieläkin pitäisi.
Tämä selvensi. Blogi antoi hieman siihen viittaavan käsityksen, kun kerroit, että psykoterapeutti avasi keskustelun ja osallistujat alkoivat puhua tunteistaan.
Kiitos Teemu Kakkurille ja Kari- Matti Laaksoselle osoittamastanne huolenpidosta.
Olen kokenut jo aikaa sitten selväksi, että tulen osaltani olemaan julkisuudessakin kokemusteni, ajatusteni, tuntemusteni ja tieto-taitoni kanssa. Haastatteluun osallistunminen ei siis ollut hetken mielijohteesta tapahtunut päähänpisto, vaan itse paikalle toimittajia kutsuin, kuten Emilia jo kertoikin.
Kiitos Emilia tekemästäsi työstä, ja hienoa että kerroit myös omia kokemuksiasi tapaamiseen osallistumisesta. Ei varmasti ole helppoa kuulla negatiivis-sävytteistä kerrontaa hengellisyyteen liittyvistä asioista, jos ne ovat itselle hyvinkin tärkeitä osa-alueita elämässä. Tapahtuman yksi tärkeimpiä tavoitteita oli, että osallistujat saavat tuuletella kokemuksiaan sekä tuntemuksiaan vapaasti, ja sitä kautta pikkuhiljaa vapautua hyvinkin raskaista kokemustaakoista.
Pari pientä huomautusta. Olen ymmärtänyt, että vakavasti otettavissa ja pitkän perinteen omaavissa vertaistukiryhmissä, prototyyppisimmillään AA:ssa, NA:ssa jne. suhtaudutaan julkisuuteen erittäin pidättyvästi.
Käsittääkseni vertaistuesta voidaan puhua ”terapiana”, käsitteen hiukan väljemmässä merkityksessä.
Voi olla, että Uskontojen Uhrien Tuki ry:n suhde julkisuuteen on toisenlainen ja sellaisena pitkän kokemuksen perusteella hyväksi havaittu.
Kiitos, en puutu tähän enempää, koska asia ei minulle kuulu eikä se ole sellaista blogin aiheeseen liittyvää keskustelua, jota Emilia on toivonut.
Olin paikalla tapahtumassa, joka oli lämminhenkinen ja jossa kaikki keskustelut olivat mielestäni korkeatasoisia ja suurin osa jopa hyvin analyyttisia. Kenestäkään ei ollut minkäänlaista häiriötä tapahtumalle ja kaikista tapahtumista voi mielestäni keskustella julkisesti yleisellä tasolla (Kuten Emilia tässä blogikirjoituksessa).
Mielestäni Emilian esiin nostama aihe on tärkeä ja yleinen. Muodostamme ylipäänsä käsityksiämme eri sanoista omien kokemustemme mukaan. Kun puheet Jumalasta ja uskosta yhdistää ikäviin kokemuksiin, on niiden merkitys luonnollisesti negatiivinen. Täysin samat termit ja puheet laukaisevat monissa uskovaisissa sitten positiivisen mielleyhtymän. Aikoinaan Stalinista lanseerattiin positiivinen käsite ”Isä aurinkoinen”, mutta koska on yleisesti tiedossa että tuo käsite viittaa hirmutekoja tehneeseen Staliniin, muuttuu koko käsite negatiiviseksi (niillä jotka historian tietävät).
Kokonaisvaltaisesta uskosta irtaantumista voi verrata avioeroon. Jotta entisestä rakkaasta pääsee irti, ovat negatiiviset tunteet päälimmäisinä. Kun aikaa kuluu, niin entisessä rakkaassa voi nähdä useampia puolia. Tunteet ja tuntemukset ovat kuitenkin asia, joihin pitää yrittää suhtautua mahdollisimman suurella ymmärryksellä, olivatpa nämä mitä tahansa. Tunteista ja tuntemuksista on myös tärkeää puhua niin kauon kuin puhuttavaa riittää. On mielestäni luonnollista, että uskonnon nurjia puolia kokeneella ne tuntemukset ovat yleensä negatiivisia.
Pitää kuitenkin muistaa myös se, että läheskään kaikki uskonnon uhrit eivät ole hylänneet uskoaan Jumalaan. UUT:n tapaamisessa voi mielestäni hyvin tuoda dialogiin mukaan myös sellaisen tilanteen, jossa on löytänyt armollisen Jumalan suorituksia vaatineen uskonyhteisön tilalle. Muistelen itse, että myös tällaisiakin tilanteita on ollut (vaikkakaan ei juuri tässä tapahtumassa)
Jep. Palaan Maija ensimmäiseen kommenttiisi, jossa tosiaan oli aiheen kannalta tosi hyviä ja oleellisia pointteja. Kirjoitit esimerkiksi:
”Kielen mukavuusalue ja Kaanaan kielen murre ovat lähellä toisiaan.”
ja
”Vertaistukiryhmässä jokainen saa olla omalla mukavuusalueellaan. Niistä kotiin palattaessa on taas aika harjoittaa kykyään ylittää mukavuusalueensa rajoja.”
Varmasti on juuri näin. Vertaisryhmien voimaannuttavuus lienee juuri siinä ymmärretyksi tulemisen kokemuksessa. Puhutaan samaa kieltä. Tai siis tarkoitetaan sanoilla samoja asioita. Samoin on tilanne parhaimmillaan myös uskonnollisen ryhmän sisällä. Kun puhuu samaa kaanaankielen murretta muiden kanssa, tulee melkein autuas olo.
Sellaista mietin myös, käykö ihmisille toisinaan niin, että he kuvittelevat puhuvansa samaa kaanaankielen murretta oman viiteryhmänsä kanssa, mutta jossakin vaiheessa tulee oivallus, että minähän ymmärrän nämä lauseet ja käsitteet eri tavalla kuin suurin osa muusta porukasta – ja siinä kohtaa alkaa juuri se kriisi suhteessa omaan uskonyhteisöön?
Ja kiitos Antti ja Tuomo kun kävitte tarkentamassa asioita paikallaolijanäkökulmasta!
Emilia, kiitos hyvästä kirjoituksesta. Erilaiset vertaistukiryhmät tai -leirit ovat antoisia. Vertaistuki on hyvin erilaista kuin yksilöterapia. Ainakin itse olen saanut näistä molemmista apua omiin ongelmiini. Vertaistuesta olen saanut erilaisia ahaa-elämyksiä muiden tarinoista ja sovellutuksia omaan elämään. Hienoa on nähdä kuinka muut ovat selvinneet vastaavista tilanteista ja antaa toivoa paremmasta huomisesta. Yksilöterapiassa taas päästää käsittelemään syvällisesti asioita ja voidaan käsitellä kipeitäkin asioita.