Koko luomakunnan huokaus

Ensi sunnuntaina 5.5. on Luomakunnan sunnuntai kirkkovuodessamme. Se on myös Rukoussunnuntai.Vastuu luomakunnasta ja sydämen puhe Jumalan kanssa kulkevat temaattisesti käsikädessä. Voisiko paremmin ollakaan?

Aina kun kuulen tai luen sanan luomakunta, mieleeni nousee Paavalin Roomalaiskirjeen kohta 8:22: koko luomakunta huokaa yhdessä Jumalan edessä. Ei vain luonto eläimineen, kasveineen, avaruuksineen, kaikkineen, vaan myös ihminen yhtenä luotujen joukossa.

Mitä muuta tämä huokailu sananmukaisesti olisi kuin rukousta. Niin sanavalmis kuin ihminen onkin, Jumalan suuruuden edessä hän on usein verbaalisesti avuton. Onneksi ”sydämen puhetta” ei määritellä sanailuksi. Rukoukseksi riittää henkäys samalla kun mieli taipuu Jumalan eteen, Hänen yhteyteensä. Paavalin sanoin: ”Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” (Rm.8:26)

Itse en tiedä, miten olisin selviytynyt pitkästä keväästä ilman luottamusta tähän sanaan. Paastoajan alkaessa koin vahvasti tarpeen paastota sanoistani, tauota blogistina ja facebookissa. Oli palattava alkuun, siihen oivallukseen, josta aikoinaan kirjoitin kaksi ensimmäistä hengellistä kirjaani ”Kuulet vaieten”(1982) ja ”Pieni paasto”(1983). Julk. Herättäjä-Yhdistys 1985, 1984. Rukoileminen ei ole vain omaa sydämen puhetta. Se on ”sacrum commercium”, pyhää vuorovaikutusta, keskustelua, jossa ihmisen on viisainta antaa ensisijainen suunvuoro Jumalalle, Luojalleen. Jos huolehtii vain omista rukoussanoistaan, olennaisin menee ohi.

Rukous on mitä olennaisimmin vastaanoton, saamisen pyhä tila. Jumalan läsnäolo tekee tilan pyhäksi, ei ihmisen mikään meditaatiotempaus. On todella ällistyttävää, että käsittämätön koko luomakunnan alkusyy ja luoja, Jumala, haluaa puhutella ihmisiä kutakin henkilökohtaisesti, aivan yhtä kerrallaan. Toki hän puhuu ihmisille seurakuntina, yhteisöinä yhteisestikin, mutta olennaisinta on, että jokaisella omana itsenään on täysi mahdollisuus kuulla Jumalaa ja tulla hänen kuulemakseen.

Se vaatii ihmiseltä vähän: luopumista suorituksista. Hiljentymistä kuulolle. Sanatonta hengittämistä, huokailua, Jumalan läsnäolon tunnossa, tutkistelussa, hapuilussa. Jumalan läsnäolo on meissä Hengen vaikutusta. Sille on nöyrästi annettava tilaa, ei ylipuhuttava sitä.

Kuinka moni sanookaan ja helposti, ettei Jumala kuule häntä saati puhu hänelle. Onko käynyt niin, että näin kokenut ihminen on puhunut puhumasta päästyään luottamatta täysillä siihen, että hänelle puhutaan? Häneltä kysytään, ja hänen kuuluisi vastata sen sijaan, että hän kaiken aikaa hokee pyyntöjä/vaatimuksiaan Jumalalle.

Miten kysytään? Miten Jumala puhuu? Varmaa on, että Jeesuksen sanoin, hänen esittämänsä seuraamisen kutsun ja kaiken opetuksensa mukaisesti. Raamatun lukeminen avaa Jumalan taholta tulevia kysymyksiä, herättää valppauteen oman tilan ja elämän suhteen. Oivallukset rukouksessa ja sanan äärellä ovat vastauksia Jumalalle. Kuitenkin sanat ilman tekoja jäävät vastauksina puolitiehen. Täyttyäkseen ne edellyttävät valppautta sen suhteen, miten toimia toisten ihmisten seurassa ja kaikkiaan luomakunnassa.

Erämaaisä Antonius opetti, että luomakunta on kirja, jota luetaan siinä missä pyhiä tekstejäkin. Ihmisen tulee katsoa sisimpäänsä, sen jälkeen ympärilleen ja lopulta on liikahdettava sijoiltaan tekoihin, joita havainnointi tuo tarjolle. Paavali puhuu uskovista ihmisistä Jumalan Hengen esikoislapsina. Esikoislasten tehtävänä on aivan maallisissakin perheissä kantaa osavastuuta nuoremmista perheenjäsenistä, siskoista ja veljistä, huomata heidän tarpeensa ja huolehtia heidän hyvinvoinnistaan.

Niinpä! Istun tätä kirjoittamassa pienen kesäsiirtolapuutarhamökkini verannalla. Veli tuuli on tänään raju ja paukuttaa kattopeltejä. Sisareni puut huokailevat tuulessa sanattomia huokauksiaan ja odottavat silmujensa avautumista pieniksi lehdiksi. Krookus-serkut ja pikkuserkkuni skillat kukkivat minkä kerkiävät, ja lyhytvartiset narsissitkin ovat liittymässä kukkasloistoon karua maata koristamaan. Sydämeni rakkaat sielunsiskot pikkulinnut laulavat, vaikka tuuli hukuttaakin tällä hetkellä niiden konsertin. Tiedän, että illan koittaessa ne saavat jälleen suunvuoron. Nokkosperhonen ja kimalainen pyörähtelevät pihapiirissä.

Tiedän, mitä minulta odotetaan, mihin rukous minua kutsuu. Minun on viljeltävä puutarhaani, tätä maallista ”pienoisparatiisia” ympärilläni: haravoitava, lannoitettava, kalkittava, saksittava yms. On otettava huomioon myös istutuksia ympäröivä luonto, viereinen metsä, läheinen joki, varjeltava niiden tervettä vapautta. Mutta vieläkin laajemmin minun on otettava jälleen vastuu siitä ihmisten kanssa elämisestä, johon puheyhteyskin kuuluu: puhumisella ihmisten ja asioiden hoitaminen käytännön tekojen kanssa.

Kaikella on aikansa, sanoo Sana. Niin on hiljaisuudellakin. Kuitenkin siten, että aina on aikaa rukoukselle, Pyhyyden sisään ja uloshengittämiselle.

Miten salatusti rukoilijalle avautuukaan epistola: ”…luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä…koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen…me tiedämme, että kaikki yhdessa vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoitustensa mukaan ovat kutsutut.”(Rm.8:19, 21, 28).