Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Markku,
sydämeni lämpeni kun luin puheenvuoroasi.
Olen jo vuosikymmeniä sanonut, että kun luterilainen kristillisyys on valistusajasta asti ”puhdistanut” kirkkoaan siitä mystiikasta, joka siihen vielä luterilaisen ortodoksian aikoihin ilman muuta kuului, ja kun myös jumalanpalveluselämän ihanteeksi on tullut älyllisen kuiva ”raittius”, näin luotu sisäinen tyhjiö täyttyy varmasti.
Sillä ihminen on kokonaisvaltainen, tunteva olento, ja Jumalan toiminta on todellisuutta eikä vain pään tietoa. Tämän tiesivät vanhat kristityt, ja tämä on elävää todellisuutta vielä esimerkiksi rukoilevaisuudessa. Jos ”main stream” -luterilaisuus ei tätä kuitenkaan ymmärrä, ei ymmärrä ”terveellisen ja hyväätekevän regression” positiivista merkitystä myös kypsän ja aikuisen kristityn uskolle, jos Kirkko ”äitinä” muuttuu vain yhdistykseksi tai harrastuskerhoksi, syntynyt tyhjiö täyttyy epäterveellä karismaattisuudella, buddhalaisuudella tai islamilaisella mystiikalla.
Pitkin matkaa on maalailtu kirkkoa koskevia uhkakuvia reformoiduista, uuskarismaatikoista ja pietisteistä. Kyllähän tätä on saatu kuulla. Nythän voisi kysyä, kuinka monta reformoitua tai uuskarismaattista piispaa tai pappia tunnette? Minä en tunne yhtään. Sen sijaan liberaaliteologian nimeen vannovia tunnen ison liudan.
Aiemmin kirkossa on uuskarismaattista suuntausta edustanut lähinnä Nokian liikkeen Markku Koivisto, ja nyt myöhempinä aikoina Pirkko Jalovaara. Kirkko on kuitenkin kyennyt näiden suhteen toimimaan tehokkasti, molemmat on tuomittu kirkassanaisesti ja on suljettu enemmän tai vähemmän kirkon ulkopuolelle. Eli missä se uhka nyt oikein on?
Ruotsissa herätysliikkeiden kohtalo on ollut sama, ja miten erinomaisesti siellä menee. Tässä vaiheessa on syytä kysyä montako liberaaliteologista piispaa ja pappia tunnet? Vastaus taitaa olla eri näköinen. Tengström oli aikanaan yskittäistapaus, mutta nykyinen liberaaliteologia on laaja ja vaikutusvaltainen kirkollinen liike, joka tekee kirkon ennätysajassa tarpeettomaksi.
Minusta tässä on kysymys joko arviointikyvyn puutteesta tai maalliseen lakiin kytketyn kirkollisen kontekstin puheesta. Eihän ole ollut kysymys siitä etteikö pikaisia tuomioita ja jopa toimenpiteitä olisi jaeltu, vaan siitä, kehen ne on kohdistettu ja mistä syystä.
”Jeesuksen viimeiset päivät”-kirja julkaistiin tänään. Tiedote kustantajan sivuilta:
”Paavin kirja Jeesuksen viimeiset päivät sekä Siunattu evankeliumi –kokoomateos julkaistaan Helsingin tuomikirkon kryptassa 21.3. klo 10 alkavassa tilaisuudessa. Julkaisutilaisuuteen osallistuvat muiden muassa luterilaisen kirkon emeritusarkkipiispa John Vikström sekä katolisen kirkon piispa monsignore Teemu Sippo.
Julkaisuun liittyy myös Helsingin keskustan akateemisessa kirjakaupassa järjestettävä keskustelutilaisuus, jossa paavin kirjaan paneutuvat piispa Teemu Sippo ja piispa emeritus Eero Huovinen. Tilaisuus järjestetään 25.3. klo 17. Sekä julkaisutilaisuuden että keskustelutilaisuuden juontaa Kallion seurakunnan tuore kirkkoherra Teemu Laajasalo.”
Joten tuohon myöhemmin pidettävään tilaisuuteen ehtii vielä mukaan.
Hieno kommentti Markku Hirniltä. Toivoisi, että tuollainen keskustelu etenisi psykologien ja teologien keskuudessa. Uuskarismaattisuuden ongelma tulee kyllä heti sitten vastaan ehdottomana puolustusreaktiona. Se on paljolti ilmiö, jossa ollaan mukana niin täysillä tai sitten vasta karrelle palaneina aletaan kyseenalaistaa kaikkea koettua.
Se taitaakin olla uskonnollinen suuntaus, joka ei paljon piispuuksista tai pappeuksista perusta. Sillä on kuitenkin henkilöpalvontaa muistuttava johtajakultti.
Tarkoitin tietysti luterilaisen kirkon pappeja ja piispoja. Eli onko reformoitu ja uuskarismaattinen kristillisyys päässyt pesiytymään kirkkoon? Tämähän se on ydinkysymys.
Kirkon ulkopuolella harjoittakoon henkilökulttiaan miten tahtovat.
Mutta tietysti, jos se ongelma on kirkon ulkopuolella, niin helpollahan tässä kirkkomme pääsee. Paha on ja pysyy ulkopuolella, muutamia karismaatikkoja ja pietistejä lukuunottamatta. Liberaalit on rauhoitettu, ja ne hoitelee Jumala.
Hirn puhui vanh. herätysliikkeistä ja niiden alkuaikojen karismaattisista piirteistä. Laestadolaisuudessa tunnetaan liikutukset, alkuheräyksessä näyt. En osaa, ellei joku nyt sitten ihan langasta väännä minulle, nähdä sitä rinnakkaisilmiöksi menolle mitä esim. Nokian liike edusti. Sitten nämä kaatumiset ja sen semmoiset juitsut, outoa menoa. Paremminkin ne edustavat mielestäni sellaista ilmiötä, josta lestadiolaisuudessa sanottiin ”kylmät hypyt”. Sanon tämän kuitenkin varauksella. Vanha herätysliikkeissä on kumminkin saarna ollut keskeisessä asemassa, ei ilmiöt.
Kukahan se nyt sanoi tuossa edellä viisaasti, että ihminen on myös tunteva olento.
Sain oikein tukevasti turpiini, kun menin eräällä luterilaisella blogilla esittämään, että uskon pitää tuntua myös sydämessä, uskoon ei voi tulla tietämättään, vaan ihmisen tulee tietää tulleensa sovitetuksi. Ei onnistuntu sellainen puhe, vaikka Luther tornikokemusta kuvatessaan puhuu juuri samaa. Näin tunteettomaksi usko on meidän ajassamme siivottu, se on tukevasti siellä tunnustuskirjojen sivulla ja kastetodistuksessa perhekansiossa.
Kiitos Martille tiedoista. Perussanoma se taitaa olla Verleger.
Tuo primitiivisyyden voiman tunnistan itsessäni tietyissä tilanteissa, esim. urheilun parissa. Siksi olen päättänytkin lopettaa urheilun. Sen lopettaminen on aivan yhtä järkevää kuin tupakoinninkin lopettaminen- jonka olen myös onnistunut tekemään.
Jo rippikoulussa opetettiin muinoin, että usko vaikuttaa järkeen, tunteeseen ja tahtoon. Mutta primitiiviseen puoleen vaikuttava usko? Pelottava.