Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Minä olen Kotimaa24 blogisti ja minulle riittää oikein hyvin kirjoitella juuri täällä.
Kirjoitan asioista, jotka ovat minusta mielenkiintoisia.
Aika yllättävää. Meinasin tuohon Jeesus-kirjasta kertovaan uutiseen mainostaa, että onhan paavi kirjoittanut myös hyvän ”kirjan” Raamatusta, mutta en viitsinyt, kun siellä oli erinäisiä antikapitalisteja vastustamassa kustannustoimintaa. Koska en ole kriitikko, enkä varsinkaan paavin kriitikko, niin todetaan tässä vain, että Verbum Domini on kiertokirjeeksi muhkea ( yli 100 sivuinen ) ja huomattavan edullinen.
Luin Soramiehen artikkelin uuskarismaattisuudesta. En nyt tiedä, oliko se niin hyvä, että sen tähden Soramiehen pappisoikeuksien peruuttaminen olisi ”erityinen vahinko”. Ei se vaadi suurtakaan taidokkuutta tai analyyttistä kykyä koota uuskarismaattisen hengellisyyden ylilyöntejä yhteen ja ihmetellä niiden psykologiaa. Eikä Soramiehen todennäköinen pappisoikeuksien menettäminen ole ”riitaa tai repimistä”. Joskus on vaan kaikille osapuolille hyväksi että miehen sanat, teot ja ”irtisanoutumiset” otettava niin kuin miehen sanat tässä maassa on totuttu ottamaan – ja vastuu on sen mukainen olipa sitten pappi, lukkari, juomari tai tuomari.
”Miksi ei huuhaata tunneta huuhaaksi, vaan luullaan Pyhän Hengen työksi, Hengen, jota Jeesus kutsui Totuuden Hengeksi? Miten tähän on voitu tulla?” (Risto Soramies)
Sitä minäkin mietin – enkä tarkoita nyt uuskarismaattisuutta.
Helluntailaisuudessa osataan käsitellä karismaattisuutta ja siinä joskus ilmeneviä ylilyöntejä paremmin kuin luterilaisuudessa, koska karismaattisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden kanssa on jouduttu tekemisiin vuosisadan ajan, ja jotain on opittukin. Helluntailaisuuden suhtautuminen karismaattisuuteen ja tunteiden ilmaisemiseen on mielestäni terve ja käytännöllinen: Toisaalta armolahjoille ja tunteiden ilmaisemiselle annetaan enemmän tilaa kuin luterilaisuudessa, mutta toisaalta luodaan rajat, joiden yli seurakuntalaisia ei päästetä.
Helluntailaisuudessa on jo vuosia keskusteltu esimerkiksi karismaattisuudesta ja hengellisestä vallankäytöstä kriittisesti.
Merkittävää osaa helluntaiherätyksessä käytävässä keskustelussa on esittänyt liikkeen pää-äänenkannattaja Ristin Voitto. Tässä muutamia uusimman RV:n otsikoista esimerkkinä: ”Fundamentalisti pelkää keskustelua”, ”Fundamentalismi nousee uhatuksi tulemisen kokemuksesta”, ”Fundamentalismi – aggressiivista toimintaa viholliskuvia vastaan,””Aikuiseen uskoon”, Mekö fanaatikkoja?” jne.
Lehdessä on useiden sivujen erinomainen kirjoitus fundamentalismista, jossa todetaan, että terve hengellinen vakaumus ei edellytä viholliskuvien rakentelua ”pyhine sotineen,” ja että fundamentalismille ominainen ja siinä alusta asti mukana ollut militantti luonne alkaa elää omaa elämäänsä, jos sitä ei pidetä hallinnassa. Kun aggressiivinen henki syrjäyttää kristillisen rauhan hengen, silloin kehittyy kapeakatseisia, mustavalkoisia, ”totuusharhan” vallassa olevia fundamentalisteja, jotka sulkevat väärinajattelijat pois.
Mielipidekirjoitussivulla kirjoittaja ”Evankeliumia meuhkaamalla” otsikon alla paheksuu kohtaamaansa kovääänistä ja tuomitsevaa katuevankeliointia.
Vapaiden suuntien kristilllisyyden teologia ei mielestäni ole kalvinistista eikä reformoitua. Tarkoitan nyt noilla sanoilla erityisesti opetuksia ”kerran pelastettu, aina pelastettu” ja ns. ennaltamääräämisoppia, jossa Jumala on jo etukäteen ”määrännyt” osan ihmisistä kadotukseen. Näin ei ainakaan vapaakirkollisissa piireissä opeteta, siitä olen varma. Ja näillä palstoilla pyörii myös useita vapaiden suuntien edustajia, kommentoimassakin välillä.
Täällä on kuitenkin HH:n kannattajien näppäinten voimalla käyty räikeääkin polemiikkia, jossa kaikilta kirkon uskovilta on evätty mahdollisuus uskoon ja Pyhään Henkeen. Samalla on voimakkaasti tuotu esiin omaa synnittömyyttä. Oletan juuri mainitulla karismaattisuudella olevan vaikutusta tähän.
Kirkon roolia nollataan hyvin epäloogisella tavalla. On nimittäin esitetty erilaisia kääntymishistorioita asian tueksi. Todellisuduessa ne eivät osoita yhtään mitään.
Jos minä esimerkiksi menen dengue-kuumeen kourissa terveyskeskukseen ja saan lääkkeeksi lepoa ja aspiriinin, ei tauti tietenkään parane. En voi silti koko julkista terveydenhoitoa julistaa mitättömäksi ja ammattitaidottomaksi, vaikka sitten Terveystalossa sainkin oikeat lääkkeet ja avun – pitkällisen hoitosuhteen hyvän tohtorin kanssa.
HH:ssa ei ole koskaan evätty kirkon uskovilta oikeutta uskoon, ei edes pahimpina taistelujen vuosina, saatika nyt, kun välit ovat paremmat kuin oikeastaan koskaan. Kirkon roolin nollaajat löytyvät ihan jostain muulta kuin HH:stä.
Oppi uskovan synnittömyydestä ei ole koskaan kuulunut HH:n oppeihin, vaan sellaista pidetään harhaoppina.
Menin ehkä tarpeettomasti ottamaan kantaa tuolla tavalla, myönnän sen. Kirjoitin kuitenkin siitä, mitä olemme täällä kuukausien aikana Matias Roton ja Juha Heinilän blogeissa vastauksissa lukeneet. En nähnyt ainakaan niissä tilanteissa kommenttiesi irtautuvan näistä ajatuksista.
Jormalla on varmaan mielessä säännöllisesti kommentoivan Ari Pasasen esittämät mielipiteet. Ari ei ole kai koskaan kertonut, minkä seurakunnan jäsen hän on, vai onko minkään. Blogimetsän sääntöjen mukaan sellaista ei saa liikaa udellakaan, vaan jokainen kommentoija edustaa vain itseään.
Minä kun asun tässä Saalem-seurakunnan naapurissa, niin en sano pahaa sanaa helluntaiherätyksestä. Yliopistollakin heistä sai mitä mukavimmat työtoverit.