Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Irtautunut mistä? Tämä sivusto on täynnä kirjoituksia, joista en ole ilmoittanut irtautuvani, mutta se ei silti tarkoita, että erityisesti kannattaisin niitä.
Joo, minulle on jäänyt se vaikutelma, että ao. kirjoittajaa on jonossa seuraavilla teksteillä pikemminkin hiljaa tuettu kuin veljellisesti neuvottu.
Onhan se meno ollut aika kuumaa.
Rovasti Roto on täältä nyt poissa, vahinko vain. Hän kirjoitti varsin herrasmiesmäisesti, muta samalla pätevästi kasteesta, ja se tietysti sai paljon kommentteja liikkeelle.
Itse asiassa hän on yksi niitä harvoja kirjoittajia, joita olen täällä ”veljellisesti neuvonut”, se on vain jäänyt sinulta huomaamatta. Se (neuvominen) ei taas tee tyhjäksi sitä seikkaa, että hänenkin kirjoituksissa on ollut paljon hyvää ja vilpitöntä.
Se on varmaan hyvä jos itse uskoo neuvoneensa.
Jorma, kaimani neuvoi mainittua henkilöä seuraavasti:
”Ottamatta kantaa itse aiheeseen toteaisin Arille, että omalle sanomiselle ei huudeta aamenta, vaan toisen. Tämä on helluntaigenren ihan peruskauraa.”
Jorma: ”Joo, minulle on jäänyt se vaikutelma, että ao. kirjoittajaa on jonossa seuraavilla teksteillä pikemminkin hiljaa tuettu..”
Tässä kohtaa on sanottava, että olen ollut Jorman kanssa paljon useammin samaa mieltä kuin ao. kirjoittajan. Esimerkkejä löydän heti useita: ”Sellainen ajatus, että uskova kristitty ei olisi syntinen, on näitä pyhityskristillisyyden harhaoppeja.”
”Jumalan lapseus ei merkitse synnittömyyttä, vaan armahdusta ja elämää Jeesuksen seuraajana. Jeesuksen seuraaja on armahdettu syntinen.
”Yksinkertaistaen voidaan kuitenkin sanoa, että ilman parannusta me emme ole armon piirissä. Katumaton ei näet edes kaipaa armoa ja anteeksiantoa.”
Aivan erityisesti pidin kommentistasi ”Sain oikein tukevasti turpiini, kun menin eräällä luterilaisella blogilla esittämään, että uskon pitää tuntua myös sydämessä, uskoon ei voi tulla tietämättään, vaan ihmisen tulee tietää tulleensa sovitetuksi. Ei onnistunut sellainen puhe, vaikka Luther tornikokemusta kuvatessaan puhuu juuri samaa. Näin tunteettomaksi usko on meidän ajassamme siivottu, se on tukevasti siellä tunnustuskirjojen sivulla ja kastetodistuksessa perhekansiossa.”
Samaa mieltä, Amen.
Se varsinainen veljellinen neuvominen on tapahtunut edesmenneessä blogimetsässä.
Muistan kyllä ne vähän vanhemmatkin neuvomiset. Minulle jäi sellainen
veljellinen solidaarisuus siitä mieleen. Mutta….. annetaan olla ja uskotaan hyvää pahan sijasta. Jari Niemeläkin puhui kyllä asiaa, joskin olen jäävi kehumaan, koska Jari kommentoi minunkiin tekstejäni.
Teemmu Kakkuri on kuitenkin lyönyt rajapyykin paikalleen sinne torppansa ja Saalemin väliin, joten olisi epäkohteliasta Kotimaan parasta blogistia kohtaan ruveta tässä veuhtomaan enempää. Tunnustan kyllä, että olen jossain määrin turhautunut mainitusta vesselistä ja hänen linjastaan, vaikka se onkin nyt jonkunlaisella paastonajan rahoitusjaksolla. Ikävä sanoa, mutta ekumenian harrastukseni on ainakin sinne suhtaan kovasti vaikeutunut näiden kuukausien aikana.
Eräs vanha herätysliike on hermostunut Suomen kirkon ”katolisista” piirteistä. Tuo sana katolilaisus on muuten mielenkiintoinen. Siitä voiisi Teemun tasoinen skribentti saada mainion jutun aikaan. Autuas Marttimme näet tahtoi kuolla katolisen kirkon poikana. Kaikki katolailinen ei vältämättä ole Raamattua vastaan, vaan sen puolesta. Niin olemme myös onnellisen, vaan ei vielä autuaan Benedictuksen kirjoista oppineet.
Kyllä Jari R on ohjannut monesti Reijoa ja Aria, mutta en tiedä onko ohjattavat siitä mitään oppineet. Seuraava on hyvä esimerkki:
http://www.blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=363&id=41499&start=112#kommentit
Kiitos, Juha. Muistan tuon keskustelun.
Jorma, vaikka et ehkä usko, HH on hyvin suomalainen hengellinen liike, hyvässä ja pahassa. Liikkeen suomalaisuus näkyy sellaisessakin pienessä kansallisessa ominaispiirteessä, että HH:ssakin on varsin paljon ihmisiä, varsinkin pastoreita ja vanhimmistoveljiä, jotka ovat ottaneet jonkinlaiseksi elämäntehtäväkseen varoittaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä amerikkalaisen menestysteologian ja kaikenlaisen manipulatiivisen tunnekristillisyyden vaaroista, aivan kuten luterilaisessa kirkossakin on paljon tällaisia ihmisiä.