Kolme kovaa kysymystä

b2ap3_thumbnail_RS90248_PW_A_131030-023-scr.jpg

Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) 10. yleiskokous sisältää paljon hyviä puheita, viisaita ajatuksia, koskettavia hartauksia ja halailevia ystäviä. Toki mukaan mahtuu myös kyräilyä, piikkejä sekä puheita, joissa paalutetaan raja-alueita hyvinkin tehokkaasti. Vanhoja vääryyksiä muistellaan, toki myös uudempia.

Olen miettinyt kolmea kovaa kysymystä, joihin toivon Busanin kokouksen aikana löytäväni vastauksen.

1. Onko KMN on menettänyt profeetallisen äänensä?

On sanottu, että KMN on menettänyt profeetallisen äänensä. Mistä profeetallinen ääni löytyisi ja miten se saadaan takaisin? Kumpi on muuttunut enemmän, KMN vai maailma, kun KMN:n julkilausumat ja toiminta ei juurikaan ylitä uutiskynnystä?

Vai olenko minä ja muut toimittajat sekä viestijät osaltani syyllisiä siihen, että emme pysty sanoittamaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden viestiä niin, että pasuuna kuuluu?

2. Onko KMN kuoleva dinosaurus?

Kirkkojen maailmanneuvostossa on mukana 345 jäsenkirkkoa. Organisaatio on edustavuudessaan hieno ja siellä on tehty paljon tärkeää työtä, Tilanne kirkkojen suhteissa on aivan erilainen kuin perustamisvuonna 1948. Aina välillä näkyy sitä iloa ja innostusta, joka leimasi varhaista ekumeenista liikettä. Toisaalta päätöksenteko ja hallinto ovat raskaita ja hidasliikkeisiä. Taloudenkin suhteen heilutaan välillä kuilun partaalla.

KMN tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton, mutta se päivä on vasta tulevaisuudessa. Mikä on se tapa, jolla organisaatio pystyy uudistamaan niin, että se vastaa tämän päivän haasteisiin? Millaisella rakenteella voidaan toimia tehokkaammin, mutta loukkaamatta kenenkään oikeuksia, varmistaen että kaikki tulevat kuulluksi? Ja miten tällainen rakenne tulisi pitkässä juoksussa rahoittaa?

Vai tulisiko KMN:n suhtautua kuten YK:n – homma ei aina ihan toimi, mutta parempaakaan järjestelmää ei ole keksitty?

3. Miten ekumenia tulee todeksi seurakuntalaiselle?

Ekumenia merkitsee kunnioittavaa kohtaamista, sen tunnustamista että ollaan yhteisellä asialla, eroista huolimatta. Kykyä nähdä yhteinen pohja, jota ajalliset erot eivät voi peittää. Mutta riittääkö kohtaamiseen kirkollisten johtajien ja asiantuntijoiden kokoontumisajot eri puolilla palloa?

Ekumenian on tultava todeksi myös paikallistasolla, seurakunnassa. Tavallinen kristitty ja hänen suhteensa toisiin kristittyihin tulisi olla ytimessä, samoin kuin kyky kohdata eri uskontojen edustajia. Välillä tuntuu että suomalaisille on vaikeaa kohdata eri tavoin ajattelevia jopa saman kirkon sisällä.

Ekumeenisen toiminnan mandaatti, oikeutus ja tehtävänanto, nousee paikallisseurakunnasta Mutta miksi ja miten kirkkojen välinen yhteistyön yleensä sekä erityisesti rauhan ja sovinnon puolesta tehtävä työn tulisi koskettaa seurakuntalaista – ja miten se saadaan koskettamaan? Ei ekumeniaa voi ”ammattilaisten” käsiin kokonaan jättää eikä vastuuviikko yksin riitä. Miten ekumeenisen haaste ja kohtaaminen toteutuu seurakuntalaisten elämässä?

PS Kuva on avajaispäivän vaikuttavasta rukoushetkestä. Samalla kun eri maanosien edustajat toivat rukouksessa rikkomuksensa jumalan eteen, kaksi henkilöä rukoili fyysisesti voimakkaasti heittäen tuhkaa päällensä. Kuva: Peter Williams/WCC

Kimmo Saares

Kirjoittaja on kirkon ja median moniottelija, jolla on hieman kokemusta ekumeniasta, mutta on ensikertalaisena KMN:n kokouksessa. Työpaikkana on Kirkon tiedotuskeskus kirkkohallituksessa ja tehtävänä ohjelmapäällikkö.