Keskustelussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoisesta asemasta yhteiskunnassamme näyttää olevan kolme logiikkaa.
Ensimmäisessä ensin päätetään lopputulos ja sitten haetaan perustelut. Aina ihminen ei edes itse tiedä, miksi hänellä on tietty mututuntuma asiaan. Joskus taas ihminen tietää liiankin hyvin, miksi hän kieltää, torjuu, demonisoi jonkun näkemyksen, mutta ei voi tunnustaa syytä kenellekään. Omaa perustelua ei joko tiedosteta tai voida sanoa ääneen. Sitten rakennetaan perustelu, jolla oma kanta pyhitetään.
Toinen logiikka lähtee perusteluista, joista sitten rakennetaan argumentaatio. Osalla ketju lähtee luterilaisesta ortodoksiasta ja biblisismistä. Toisilla taas kaikkien ihmisen tasapuolisesta kohtelusta.
Kolmas logiikka lähtee perusteluista, joista rakennetaan argumentaatio. Sen jälkeen rakennetaan toisen keskusteluosapuolen argumentaatio oman argumentaation vastakohtana. Otan kaksi esimerkkiä. 1) Oma argumentaatio lähtee tasa-arvon vaatimuksesta ja päätyy kannattamaan tasa-arvoista avioliittolakia. Tästä tehdään sitten johtopäätös, että lain vastustajat haluavat syrjiä. 2) Oma argumentaatio lähtee luterilaisen skolastiikan Raamatun-tulkinnasta ja päätyy vastustamaan lakia. Tästä tehdään johtopäätös, että jokainen joka kannattaa lakia edustaa luopumusta.
Arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelussa 26.3. oli mielestäni kaksi ydintä.
Ensiksikin arkkipiispa painotti yhtä ratkaisun keskeistä lähtökohtaa: kaikkien ihmisten tasapuolista kohtelua. Se ei ottanut kantaa, miten tähän päästään. Arkkipiispan kannanottoa on luettu osana sellaista logiikkaa, jossa lopputulos on päätetty ja keinoja haetaan. Tällainen kritiikki on tuomittu menemään ohi maalin.
Arkkipiispan toinen pointti oli, että myös kirkossa tarvitaan keskustelua avioliitosta ja sen perusteista. Tässäkään asiassa en usko, että arkkipiispalla on keskustelun lopputulos tiedossa; saattaa olla, että omankin kannan muodostaminen on kesken. Kun tasa-arvoinen avioliittolaki säädetään (ennemmin tai myöhemmin), kirkon on tehtävä vaikea ratkaisu: seuratako suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja ryhtyä vihkimään homo- ja lesbopareja; vai seuratako kristikunnan tämänhetkistä valtauomaa ja erotella hetero- ja homoparit. Mitä enemmän ja perusteellisemmin asiasta etukäteen keskustellaan, sitä todennäköisemmin ratkaisu on harkittu ja myöhemmin oikeaksi osoittautuva.
Ymmärrän, että tämä kysymys on kirkolle, kuten Heikki toteaa, hyvin vaikea. Sitä en täysin ymmärrä, miksi se on niin hankala. Eihän kysymys ole opillisesti kovin keskeisestä asiasta.
Aikoinaan vaadittiin ehtoollisella käyntiä ennenkuin pääsi lainkaan avioon. Eronneita ei vihitty. Sitten vihittiin. Vielä 1948 yksimielinen kirkolliskokous esitti ettei eronneita vihitä. Paasikivi, tässäkin asiassa viisaana, torppasi lakialoitteen sanoen ettei halua edesauttaa kirkon kuihtumista.
Mitä ihmeen merkitystä sillä on mitä ihminen on mieltä jostain asiasta, se ratkaisee mitä Jumala on säätänyt.
Kysymyksiin, joissa on kaksi vaihtoehtoa, aletaan yleensäkin kasata argumentteja, jotka tukevat omaa lopputulosta. Esimerkiksi äänestyksessä liittymisestä Euroopan unionin jäsenyyteen. Koska vaihtoehtoja on vain kaksi, ei jää paljon tilaa toisaalta-toisaalta pohdinnalle.
Toinen asia. Kielteiseen kantaan avioliittolain muuttamisesta voi päätyä monenlaisista lähtökohdista. Tunnen ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoihin eivätkä tiedä tai edes halua tietää, mitä on biblisismi. Luterilaisuus on yhtä vastenmielinen uskonto kuin muutkin. Siitä huolimatta he ymmärtävät avioliiton tarkoittavan kahden eri sukupuolen liittymistä yhteen.
Ari Pasanen,
ihmiset ne päätökset täällä tekevät omien mielipiteidensä perusteella. Toiset perustelevat omat mielipiteensä Jumalan säätämyksinä. Toiset ovat vaatimattomampia.
”Kaikkien ihmisten tasapuolisen kohtelun” lähtökohtainen sisältö pitäisi tietää, voidaksemme edes vähän arvailla mitä tämä nyt vouhotuksen kohteena oleva nimienkeräys oikeasti tarkoittaa. On olemassa naisteologeja, miesteologeja, pappeja, naispappeja ja miespappeja, miehiä ja naisia – isiä ja äitejä mutta avioliitossa, tässä tasa-arvoisessa…niin mitä?
En löydä mitään argumentaatiota tasa-arvosta, ihmisarvosta taikka edes seksistisistä käytöstavoista enkä mistään muustakaan, joka edes vähäiseltä osin sivuaisi ihmisen tasapuolista kohtelua.
Mikä ylipäätään on seksin taikka intohimojen tasapuolista kohtelua. Voinko minä vaatia kepulaisuudelleni, urheiluhulluudelleni taikka klassisen musiikin intohimolleni tasapuolista, ihmisarvoista taikka jotain muuta vastaavaa kohtelua.
Ihmisyyteeni kuuluvat eivät tunnista ihmisarvoa, tasa-arvoa, taikka tasapuolisuutta – ne ovat täydellisen inhimillisiä mutta eivät alkuunkaan tällaisen argumentaation kysymyksiä.
Kun kerrotte minulle yhden ainoan syyn tehdä avioliitosta jotain muuta kuin naisen ja miehen välinen liitto niin allekirjoitan vaikka kahteen kertaan. Nyt ei ole mitään syytä, mistään lähtökohdista. Sellaista argumentaatiota ei vain ole olemassa.
Ei heteroavioliiton puolustamiseen Raamattua tarvita, pelkkä biologia riittää. Kokonaan toinen juttu on (tai pitäisi olla) se, millaisia yhteiselämän muotoja on, ja millaisia yhteiskuntamme haluaa hyväksyä. (En usko, etrtä se kaikenlaisia koskaan oikein suvaitsee.)
Onkohan kukaan miettinyt, että meille, jotka olemme menneet sen ikiaikasen käsityksen mukaiseen avioliittoon, on sen pysyminen sellaisena oikeusturvakysymys? Lakejahan ei saa muuttaa taannehtivasti.
Onkohan tämän tasa-arvohinkuilun taustalla jotakin, jota ei oikein millään uskalla tunnistaa, puhumattakaan tunnustamisesta?
”1) Oma argumentaatio lähtee tasa-arvon vaatimuksesta ja päätyy kannattamaan tasa-arvoista avioliittolakia. Tästä tehdään sitten johtopäätös, että lain vastustajat haluavat syrjiä.”
Ei kysymys ole johtopäätöksestä vaan tunteesta.
Monenlaiset asiat liittyvät tavalla tai toisella tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, jopa tuo Tuomo Hirven (yllä) mainitsema klassisen musiikin harrastaminen. Siinä missä epä-tasa-arvoisina aikoina klassisesta musiikista saivat nauttia lähinnä vain ylempiin säätyihin kuuluva väki (sitä harjoitettiin hoveissa tai ylempien säätyjen kodeissa/salongeissa joihin ei tavallisella rahvaalla ollut asiaa), demokratia on eri tavoilla mahdollistanut sen että me kaikki saamme nauttia monenlaisesta musiikista, makumme mukaan. Kaikki kansa saa ilmaista musiikinopetusta (ja harjoitusta kalliilla instrumenteilla) sekä peruskoulussa että erilaisissa opistoissa. Konsertteihin pääsevät muutkin kuin aateliset, pappissäätyyn kuuluvat tai ylempi porvaristo.
Tykkäsin itse kovasti arkkipiispan eilisestä kannanotosta. Tärkeää siinä oli mielestäni tasa-arvon suuri arvostaminen ja se, ettei tasa-arvon toteutumiseen yhteiskunnallisessa perhelainsäädännössä suhtauduttu vanhakirkollisella epäluulolla ja huolestuneisuudella. Siitä puuttui kaikenlainen perinteinen huolestuminen mm. siitä, että ”miten tämä vaikuttaa kirkkoon” ja ”tässä romutetaan nyt perinteitä” ja ”miehen ja naisen välinen Kristus-seurakunta-suhde avioliitossa on koko järjestäytyneen yhteiskunnan perusta” jne. Tällainen vanhakirkollinen puheenvuoro arkkipiispalta olisi rajannut (näin luulen) avointa keskustelua kirkossa. Nyt arkkipiispa kuitenkin puheenvuorollaan loi laajaa ja ilmavaa tilaa puhua asiasta monipuolisesti myös kirkossa.
Matti Virtanen,
johtopäätöksellä ja tunteella on vissi ero. Ihminen, joka tekee johtopäätöksen, usein käyttää johtopäätöstään aseena toista vastaan. Tunne, kun se ymmärretään tunteeksi, johtaa usein kunnioittavampaan suhtautumiseen eri mieltä olevaan.
Matti Nissinen,
saat oman heteroseksuaalin avioliittosi kuullostamaan privilegiolta, jonka menettäisit, jos sama oikeus annettaisiin muillekin.