Aki Hintsan kirjasta: ( Tänään olen elossa kuolevan miehen päiväkirja) löysin nuo kolme pientä kysymystä. Noihin kolmeen pieneen kysymykseen näyttää kietoutuvan meidän jokaisen elämän tärkeimmät kysymykset ja niihin vastaaminen. Kukin omalla kohdallaan.
1. Kuka minä olen
2. Mitä minä haluan
3 .Hallitsenko omaa elämääni
Kuka minä olen?
Voisin vastata siihen, että olen syöpää sairastava ja kuolemaa odottava vanha mies. Mikä on osaksi aivan totta. Se eikuitenkaan ole jotain jonka haluan sanoa tänä ammuna itselleni. Sanon mieluummin” hyvä Pekka. Otit illalla ison haasteen ja kävelit 10 km yöllisessä metsässä ja mietit seuraavaa ja pitempää vaellusta jo. Nyt koet itsesi tarmokkaaksi ja motivoituneeksi. Lähdet kohta valitsemaan piispaa ja tapaat vaalitilaisuudessa mielenkiintoisia ihmisiä.” Oikeasti olen ikäisekseni olen hyväkuntoinen. Enkä sairaudestani tiedä muuta, kuin sen mitä lääkärit ovat kertoneet.
Olen monelle rakas ja tärkeä. Hekin ovat sitä minulle. Kuka minä olen vastaa myös siihen, ketkä ovat elämäni tärkeimmät henkilöt ja se luo motivaatiota antaa aikaa heille enemmän.
Nyt pääsen vastamaan jo siihen mikä on elämäni tarkoitus ja merkitys. Mihin suuntaan motivaationi ja kiinnostukseni. Onhan valtavan paljon asioita, joihin haluaisin tutustua paremmin ja haasteita joita tulee vastaan. Aikaa vain on rajallisesti. Monet haasteet ovat muiden asettamina ja niiden mukaan eläminen voi typistää omaa kokemusta merkityksestäni. Haluaisin keskittyä asioihin, joita itse pidän tärkeinä.
Siksi etsin nyt vastausta siihen ”mitä minä haluan ? ”
70 vuotta kun on kysellyt sitä mitä muut haluavat, niin on aika vaikea nyt kysyä sitä itseltään.Jollen tiedä kuka olen ja mikä on todellinen identiteettini, niin on vaikea tietää edes sitä mitä oikeasti itse haluaa.
Siitä pääsen käsiksi kolmanteen ja vaikeimpaan kysymykseen:
” hallitsenko itse omaa elämääni”.
Aki väittää kirjassaan että jollei vastaukset ole linjassa keskenään niin päädymme toimimaan omien arvojemme vastaisesti. Joten omien arvojen tunnistaminen on ensi arvoisen tärkeää. Joudun kyselemään nyt sitä, miksi en voisi käydä nukkumaan silloin kun väsyttää ja syödä kun on nälkä ja lopettaa, kun ei enää ole. Mitkä asiat oikeasti elämään hallitsee ja miksi en pyrkisi kaikessa hiukan parempaan.
Vähän kerrassaan huomaan elämäni ladun paranevan monella sektorilla. Vain noiden kolmen pienen kysymyksen pohdinnan ansiosta.
Kiitos hyvästä blogista, Pekka. Noita kysymyksiä meistä jokainen joskus joutuu pohtimaan. Kiva lukea blogiasi. Auttaa omiakin pohdintoja.
Kiitos Juha. Ihmettelinkin kun kukaan ei ole kommenttia laittanut. Itselle kun tuo on uusi ja innostava löytö, niin helposti unohtuu se, ettei asia tuosta vain avaudu kaikille.
Yksi omakohtainen kokemus tuosta arvojeni vastaisesta toiminnasta oli, kun oivalsin sen miten vapaaehtoistoiminta, joka on itseäni innostanut vuosia, aikaansaikin juuri vastakkaisia tuloksia, kuin se miksi olen siihen lähtenyt. Toiveenani nimittäin on vapaaehtoisuuteni kautta pyrkiä ulospäin suuntautumiseen. Olin niin innostunut tehtävästäni, etten huomannut sitä, että olinkin tukemassa juuri sitä toimintamallia, jota vastustin. Sen jälkeen olen yrittänyt pohtia tarkkaan sitä, mihin tehtäviin lähden ja mihin en. Mikä tahansa seurakunta voi olla täynnä aktiivista ja innokasta joukkoa. Jopa kirkon täydeltä ja silti toimita ei vedä uusia mukaan, eikä kukaan huomaa heitä edes kaivata.
”eikä kukaan huomaa heitä edes kaivata”
Tämä on äärimmäisen tärkeä huomio.
Kiitos myös kaikista kysymyksistäsi. Jatkan omaa pohdintaani niiden avulla…
Pekka
Kiitos tekstistäsi.
Aamun ajatuksistasi tulee mieleeni se aika jolloin ensimmäinen vaimoni vielä eli, mutta oli vakavasti sairas. Jo 12 vuotta ennen kuolemaansa hän oli järjestänyt tavan, miten hänen hautajaisiaan vietetään.
Lukemattomia aamuja saatoin ilokseni todeta ajatuksen: ”Kiitos Jumala. Hän elää vielä!”
Nuo kolme kysymystä ovat melko itsekeskeisiä. Voisi kysyä myös, mihin yhteisöihin kuulun, mikä on tehtäväni niissä, miten vuorovaikutus toisten kanssa sujuu… Yhteisöllä tarkoitan eri kokoisia parisuhteesta ja perheestä alkaen vaikkapa seurakuntaan, kirkkoon, valtioon ja niin edelleen.
Toisaalta nuo kolme kysymystä aivan oleellisesti vaikuttavat myös noihin Martin esittämiin – sinänsä tärkeisiin – pohteisiin. Kolme kysymystä ei varmaankaan koko ihmisen ”spektriä” millään muotoa kata.
Sosiologiassa tietysti ihmistä tarkastellaan usein ”järjestelmästä” käsin. Se on eräs katsantokanta.
Kun mietin sitä, kuka olen, esiin nousevat vastaukset liittyvät ryhmiin, joihin kuulun. Olen puoliso, isä, vaari, naapuri, kaveri…
Kiitos Martti tuosta näköalasta. Tekstisi kautta pääsemme syvemmälle Aki Hintsan ajatteluun. Akin mallissa on kyse hyvästä elämänlaadusta, jota voi parantaa jokainen vähän kerrassaan, jos motivaatiota siihen on. Akin hyvinvointimalli on innostanut minua löytämään hiukan parempaa elämää. Päivittäin löytyy jotain uutta ja se luo motivaatiota jatkaa. Mitä paremmin voin niin sitä käyttökelpoisempi olen muita auttamaan ja Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla joita hän on palvelemista varten antanut. Pidän ikään kuin Jumalan työkalupakkia omalta osaltani kunnossa ja pyrin tekemään siitä hiukan paremman, kuin mitä se oli eilen.
”Kuka minä olen” vastaa kysymykseen mikä on minun identiteettini. Mitä vahvuuksia, arvoja, taitoja, kykyjä omaan ja missä rooleissa olen näiden suhteen läheisteni kanssa. Tätä kun mielessäni selvitän, niin alan huomata asioita joita olen laiminlyönyt ja nyt on aika korjata niitä. Syvin identiteetti tulisi Akin mukaan olla jotain, jota ei voi ottaa pois.
Kun alan käsittää kuka olen, niin samalla alan oivaltaa elämäni merkitystä muille. Sairastuttuani huomasin miten monet rakastavat minua ja kantavat rukouksin. Opin miten vaikea on kertoa omille rakkaille, että hekin ovat rakkaita minulle. Nyt kun olen sen oppinut niin se on jo paljon helpompaa. Kummallista on se ettemme sano sitä, vaikka tiedämme jokaisen niitä sanoja kaipaavan meiltä eniten. Ihmiset muistavat meidät siitä tunteesta jonka heille välitämme. Eivät siitä mitä teemme , tai puhumme. Kuka olen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata muille, vaan vain itselle ja oppia tiedostamaan se, jotta voi hyödyntää sitä siellä missä on mahdollisuus toimia omien arvojen mukaisesti.
Jollen tiedä kuka ole, niin on vaikea tietää mitä oikeasti haluaa. Silloin muut voivat ohjata elämää haluamaansa suuntaan.
Jolloin itse voi kokea elämänsä merkityksettömäksi. Täälläkin on välillä ollut keskustelua siitä mikä on elämän tarkoitus.
Elämä voi tuntua tyhjältä ja merkitystä vailla olevana ja motivaatio voi silloin kadota kokonaan. Näin näyttää monelle käyneen.
Olen käynyt lukemassa avauksiasi ja kommenttejasi. Samalla toki muutamien muidenkin. Silti kommentointini on jäänyt siihen, mitä kirjoittelin aiemmin NeitsytMaria-keskustelussa. Se oli minusta ihan hyvä keskustelu.
Minun henkinen ja hengellinen suojavarustukseni on sen verran heikko, etten uskalla laittaa itseäni alttiiksi kovaan vääntöön esim. Raamatun tekstien eri tulkinnoista. Siinä tuntee helposti tulevansa melkoisten sana-iskujen kohteeksi.
Mutta kirjoittamisiesi peruskysymysten äärellä on elettävä, vaikka satavarmoja vastauksia muille jaettavaksi ei monellakaan ole! Eikä muiden kokemukset ja tiedot välttämättä edes vahvista toisen uskonkäsitystä ja mielenmaisemaa.
Puhun tietysti vain omasta puolestani.
Kiitos Lahja kommentista. Täällä todellakaan ei voi olla, jos ottaa liian vakavasti nämä asiat. Välillä tulee pitkiä taukoja kirjoittamisessa, kun ei ole jaksanut ottaa muita ja varsinkin itseä kevyesti. Tekstini syntyy yleensä hetken mielijohteesta ja asioista joista toivon pääseväni paremmin selvyyteen. Hyvä keskustelu auttaa siinä ja varsinkin se kun saa ajatuksensa luettavaan muotoon. Siinä sitten voi lukea mitä ajattelen. Jolloin en ota itseäni liian vakavasti. Jos siihen kykenen, niin kritiikkikään ei satu kovin pahasti. Ainahan se sattuu. Siihen pitää silti varautua aina. Muuten ei jaksa olla esillä.
Pekka,
mietin, mitä tarkoittaa, ettei täällä kannata ottaa itseä eikä toisia liian vakavasti. Keskustelupalsta on kai kuitenkin tarkoitettu uskonnolliseen keskusteluun. Minun mielestäni aihepiiri on vakava, joskus melkein kuolemanvakava.
Kuvittelisin mielelläni, ettei siihen sovi toisen henkinen ja hengellinen teilaaminen ja sanoilla keljuilu. Voihan se joillakin olla keskustelun kevennystä ja peräti huumoria? Eli sen vika, jos ei sitä ymmärrä?
Kun yritän tuoda omat varmat sisimmät ajatukseni esille, niin niiden takia saatu palaute ei satuta. Ne ovat niin kovia sisimpäni helmiä, etteivät ne mene helposti rikki. Mutta ns. kauttarantain, asian vierestä annettu ikävä palaute tuntuu pahalta.
Varmaan tajuat, mitä yritän sanoa?
Lahja. Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Jokaisella on oma elämä ja kokemusmaailma. Se muokkaa sitä mitä kullekin juolahtaa mieleen. Usein minuakin syytetään jostain jota en ole kirjoittanut, enkä tarkoittanut. Niihin syytöksiin ei kannata suhtautua vakavasti. Myös oma teksti ja sanavalinnat voi epäonnistua. Keskustelu netissä ei koskaan ole samaa kuin henkilökohtaisesti läsnä ollessa. Väärinkäsityksiä on täällä paljon mahdollisuuksia. Vaikka yritän sanoa jotain vakavasti ja selkeästi, niin silti se ei aina mene sellaisenaan perille. Jotain tälläistä tarkoitan sillä ettei kaikkea voi ottaa vakavasti.
Huomenta Pekka!
Muistan keskustelumme sodasta, ihmisten kärsimyksistä ja Jumalan osuudesta kaikkeen siihen. Se oli vaikea aihe. Oma taustani mm. naisena ja hengellisen väkivallan uhrina vaikutti silloisiinkin kommenteihini. Silti siitä keskustelusta ei jäänyt tunnetta ja halua ns. takavasemmalle siirtymisestä.
Pyrin rakentavaan ja tarkentavaan keskusteluun. Johonkin tiettyyn rajaan asti. Mutta ilkeät kosto-ajatukseni haluan painaa kauemmas.
Minulle tuttuja termejä ovat tilannetaju ja tunneäly. Niissä on opettelemista, erityisesti soveltamisessa erilaisissa lähimmäisten kohtaamisissa.
Otetaanpa vaikka esiin sana: vakavasti. Sille löytyy useita erilaisia tulkintoja, joita sanalla halutaan ilmaista. Mikä tulkinta otetaan? Siitä riippuu heti paljon muuta. Tulkitsemme sanoja eri tavoin ja luulemme, että puhumme samasta asiasta. Täällä harvoin kysellään: mitä tarkoitat. Vielä harvemmin kukaan kysyy tuon lisäksi:”voisitko vielä tarkentaa, kun en vieläkään käsitä
Luulin minäkin että Jumala kutsuu minut pois, kun sain kuulla sairaudestani. Sain siihen hoitoa ja huoli väistyi. Tietysti jännittää taas kuulla mitä seuraavat kontrollit kertoo, mutta se ei enää tunnu niin kovin tärkeältä. Jumala ei olekaan kutsumassa minua vielä kirkkauteensa, vaan hyvään elämään. Hänellähän on Hyvä tahto meitä kohtaan ja hän haluaa että olemme kiitollisia siitä elämästä, joka meillä on. ”Älkää murehtiko huomisesta”: on hänen neuvonsa minulle. Voihan olla että kontrollissa kuulen huonoja uutisia, mutta en etukäteen murehtimalla voi asiaa yhtään korjata. Sen sijaan pienellä aamujumpalla voin. Samoin sillä että käyn ajoissa nukkumaan ja herättyäni nousen ylös. Enkä jää sänkyyn. Hyvin pienillä elämän muutoksilla saa elämän laatua korjattua huomattavasti. Huomaan että Jumala on luonut meille systeemit valmiiksi, joiden avulla tuo kaikki on mahdollista. Jostain kumman syystä emme toimi niiden mukaisesti. Siten kadotamme ne hyvän elämän rakennusaineet, jotka luoja on meidän hyvää elämää varten antanut.
Yksi sellainen on nälän tunne. On helppoa mennä syömään, kun on nälkä, mutta kun se katoaa syödessä, niin tulisi lopettaa syöminen. Lapsilla on tämä ominaisuus hyvin hallussa, mutta he menettävät sen jos pakotamme heidät jatkamaan syömistä. Nyt yritän opetella tuohon syömisen rytmiin takaisin. Sen avulla voin painoani hallita helposti. Mitään laihdutuskuureja ei tarvita. Voin syödä kaikkea mitä mieli tekee. Näin olen päässyt ihannepainoani hyvin lähelle ja se pysyy siinä. Jatkuvaa opettelua se kuitenkin vaatii. Siinä se kurinalaisuus vahvistuu, kun huomaa miten helppoa on saada itselleen hyvää oloa.