Kirkon byrokratian taivastelu on yleistä, helppoa ja rehellisesti myönnettynä usein aika populististakin. On liian helppoa ja usein halventavaakin sanoa, että miksi ette tekisi ja kohtaisi enemmän ja kokoustaisi vähemmän. Silti, vaikka kuinka yritän olla realisti, joskus byrokratian raskaus lyö tällaisen kokousfaninkin ällikällä.
Kirkolliskokouksen seuraaminen nousi ensimmäistä kertaa kunnolla sosiaalisen median palvelu Twitterissä trendiksi. Kirkolliskokousedustaja Katri Korolainen nostikin esille kysymyksen, voisiko kirkolliskokouksen istuntoja katsella syksyllä jo nettistriimin välityksellä, kiinnostihan kokoustaminen niin monia. Kirkon tiedotuksen Twitter-vastaus löi kuitenkin minutkin ällikällä. Tuo vastaus olisi voinut olla suoraan Kirkkoveneen Facebook-parodiasta:
” #kirkolliskokous-streamaus on osa laajempaa audiovisuaalisten tehtävien selvitystä. Odottelemme loppuraporttia.”
Siis kirkossa sen miettiminen, voiko vuonna 2015 julkisen ja kiinnostavan kirkolliskokousistunnon välittää ihmisille internetin välityksellä, vaatii audiovisuaalisten tehtävien loppuraportin valmistumista. Voin antaa vinkiksi raportin laatijoille, että striimauksen ainoa haittapuoli on se, että kirkolliskokousedustajien julkiset toimet joutuvat kestämään laajemman julkisen tarkastelun, ja kenties edustajat vielä tarkemmin joutuisivat perustelemaan päätöksiään ja kantojaan. Siinä sitä miettimistä kerrakseen.
Tämän blogin otsikko tulee suosikkiyhtyeeni Terapian kappaleesta Tämä Kaupunki 02. Valitettavasti kappaletta ei löydy netistä, mutta sanat voi lukea kokonaisuudessaan täältä.
Siinä missä jotkut kristilliset suunnat valitettavan usein tyytyvät valmiisiin iskulauseisiin ja uskoontulokaavoihin traktaattien muodossa – aidon kohtaamisen sijaan – ovat komiteat aivan oikeasti kirkolle jo suuri uhka. Meidän on opittava reagoimaan arkisiin asioihin – kuten kirkolliskokouksen striimauspyyntöihin – tämän maailman pelisäännöillä. 90-luvulla syntyneen näkökulmasta toimintatavat eivät edusta sellaista yhteisöä, joka toimii meidän elämänpiiriämme ymmärtävällä tavalla.
Näin 1940 luvulla syntyneenä huomaan olevani täysin samaa mieltä 90-luvulla syntyneen näkökulman kanssa. Siinähän Kirkon tiedotuskeskus odottelee, kun piti tehdä jo.
Meillä tuli viime syksynä seurakuntalaisen aloite messujen äänistriimauksesta. Toteutimme sen parissa kuukaudessa. Samaa voisi toivoa kirkolliskokouksen striimausten osalta.
Toivottavasti kirkon tiedotuskeskus ei ikinä vaihda nimeä. Siinä on samaa elävää henkeä kuin 1970-luvun kuntasuunnittelussa. Se myös tuo elävästi mieleen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen omanarvontuntoiset opiskelijat alakuppilassa. Ketteryyskin on samaa luokkaa. Olen huomannut, että ei tarvitse olla kuin virkaa tekevä seurakuntapappi Kihniössä, niin silloin ei enää ”käydä” missään, silloin vieraillaan: ”vierailin tänään paikallisessa vanhaninkodissa!”
Hyvä huomio Kari-Matti kirkon retoriikasta. Monessa seurakunnassa on yhä tiedottaja, jonka tehtävä kyllä taitaa tänä päivänä olla viestintää. Ainakin pitäisi olla.
MItä on äänistriimaus?
Äänistriimaus on äänen ”radiointia” koteihin internetin kautta.
Hyvä blogikirjoitus! Itsekin olen pääni puhki viime päivinä miettinyt, missä menee raja, jos sen toisella puolella on hitaasti muuttuva, perinteitä kunnioitava, kestäviä arvoja muuttuvassa ajassa edustava, turvallinen, hötkyilemätön kirkkolaiva ja toisella puolella täysin ajastaan pihalla oleva, ylettömän muutosvastarintainen ja todellisuuskäsityksensä kadottanut, kaikkia ajattelevia ja eläviä ihmisiä turhauttava, harvainvallalle perustuva kirkkokoneisto.