Jouni Turtiainen kirjoitti blogissaan kompromissiratkaisusta, joka olisi pitänyt tehdä oikeastaan jo alun alkaen. Ei rangaista, mutta pidetään kiinni kirkon opetuksesta.
Kirkon opetus avioliitosta on tuotu uudestaan julki piispainkokouksen selonteossa 31.8.2016:
”Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto.”
ja:
”Avioliittolain muutos ei muuta kirkon avioliitto-opetusta ja vihkimiskäytäntöjä”
Jos kirkossamme päädytään vaikka Turtiaisen esittämään malliin, niin silloin samaa sukupuolta vihkiviä pappeja ei siis rangaista, mutta avioliitto-opetusta ei muuteta. Tämä tarkoittaa sitä, että liitto ei ole kirkollinen liitto. Tämä siksi, että vihkimisessä kirkon omin anti on siunauksen pyytäminen avioparille. Siitä kirkkomme on katsonut, että sitä ei Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin nojaten voi tehdä. Jos se kuitenkin tehdään, niin kyseessä on näytelmä: kirkko velvoittaa toimimaan käsikirjan mukaan ja samalla se on vastoin sitä, mitä kirkko opettaa.
Ne kirkkomme papit, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja, toimivat omalla mandaatillaan. Toki jokainen saa ajatella, että hän saa pyytää Jumalalta siunausta mille asialle vain. Käsittääkseni on melko yksimielisesti todettava, että Raamatun mukaan samaa sukupuolta olevien väline seksuaalinen kanssakäymine on jotakin, jota Jumala ei tahdo. Käsittääkseni tästä seuraa, että liitto jossa tällainen legitimoitaisiin (jos niin saa enää sanoa) on jotakin jota Jumala ei tahdo.
Kirkossamme ei voi elää rinnan käsitys siitä, että X on jotakin jota Jumala tahtoo ja samalla X on jotakin jota Jumala ei tahdo. Faktisesti samaa sukupuolta vihkivät papit ovat ainakin implisiittisesti sitä mieltä, että siunauksen pyytäminen samaa sukupuolta olevien liitolle on jotakin, jota Jumala tahtoo. En usko, että kukaan siunaisi, jos olisi samalla vakuuttunut siitä, että tämä on jotakin, jota Jumala ei tahdo.
Samalla näissä tapauksissa esiintyy implisiittisesti ajatus siitä, että yksittäinen pappi voi jotenkin systemaattisesti toimia ohi kirkon koska pitää kirkon toimintaa mielestään vääränä. Ikään kuin kirkko, Kristuksen ruumis, olisi asettunut Jumalan tahdon tielle. Avioliittokäsityksen muuttaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevien liittoa, tarkoittaisi sitä, että kirkko on ollut 2000 vuotta väärässä.
Tämä on vain raapaisu teologisesta problematiikasta, joka aiheeseen liittyy.
Paljon huolestuttavampaa keskustelun kannalta on sen tosiasian havaitseminen, että emme oikein kestä ihmisten pahaa oloa. Jos joku sanoo meille, että kirkon toiminnassa pahalta tuntuu se ja se, niin trivialiteetteja lukuun ottamatta, automaatiovastaus ei ole se, että poistetaan se asia joka pahaa oloa aiheuttaa. Silloin annamme samalla viestin siitä, että sinä et oikein kelpaa, kun voit pahoin, emme halua kirkkoomme ihmisiä, joilla on paha olo. Ja se on vielä pahempaa. Kirkostamme tulee kirkko, joka ratkaisee ongelmat antamalla periksi. Kirkkoa kuvataan joskus äitinä. Ja hyvä äiti ei ole se, joka antaa periksi, vaan se joka rakastaa lastaan ja sallii pahan olon, mutta ei hylkää siitä huolimatta.
Ei Jumalan tahtokaan ole aina asia, joka herättää pelkästään riemua ja hilpeyttä. Eivätkä kaikki, jotka pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä asiana, iloitse kirkkomme opetuksesta. On niitäkin, jotka vihkisivät mielellään, mutta pitävät Jumalan tahtoa tässä asiassa tärkeämpänä kuin sitä, että avioliitto olisi avoin kaikille.
On arveluttavaa niputtaa kaikki perinteisen avioliittokäsityksen kannattajat konservatiiveiksi tai pahimmillaan homofoobikoiksi. Minusta homofobia -termin käyttäminen tällaisessa yhteydessä lähestyy vihapuhetta. Taustalla voi olla yksinkertaisesti vakaumus siitä, että Jumalan tahtoa on noudatettava, vaikka se ei hyvältä tuntuisikaan.
Turtiainen sanoo, että avioliittokäsitys ei ole pelastuskysymys. En ala kiistelemään tästä, mutta kyseessä ei ole myöskään ns. adiafora -asia. Ihminen ei aina tee niin kuin Jumala tahtoo, ja todennäköisesti pelastuvien joukossa on paljon niitä, jotka eivät ole aina tehneet niin kuin Jumala tahtoo.
Raamattukäsitystämme kirkollisen avioliiton avaaminen samaa sukupuolta oleville kuitenkin muuttaisi peruuttamattomasti. Samoin kirkkokäsitystämme. Samoin tapaamme puhua. Ja tämä viimeinen on evankeliumin kannalta olennainen asia. Kun ne asiat, joiden suhteen meillä on käsitys siitä, mikä on Jumalan tahto, muuttuvat epämääräiseksi tai Jumalan tahdolla ei ole lopulta oikeasti enää väliä, niin meidän ei tarvitse enää puhua Jumalasta.
On hyvä, että asiasta keskustellaan. Keskustelun pitäisi vain olla avointa, ei mitään poissulkevaa, ja tällaisen keskustelun aika taitaa olla ohi, ellemme aktiivisesti pyri parempaan keskusteluun. Paremman keskustelun mittari ei ole oma subjektiivinen hyvän olon tai pahan olon tunne. Voi olla, että olemme myöhässä. Olemme määritelleet puhumiselle ehtoja, joiden takia keskustelumme ei voikaan enää olla avointa ja kaikki näkökohdat huomioivaa.
Asialla ei tulisi kiire. Meillä tulisi olla aikaa puhua.
Kirkon työntekijän näkökulmasta kompromissi näyttäyttyy eri näkökulmasta, kuin täältä suunnalta. Minun näkökulmastani kompromissi tarkoittaa sitä, ettei asiaa torjuta, vaan hyväksytään se osana kirkon normaalia toimintaa. Toiset papit vihkivät ja toiset eivät, mutta entä me. Mehän emme vihi ketään. Joten asiahan ei meille oikeastaan kuulu.
Varmaankin tämä asia koskettaa erityisesti kahta ihmisryhmää:
1) niitä pappeja, jotka haluavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja
2) niitä samaa sukupuolta olevia pareja, jotka toivovat suhteelleen kirkollista vihkimistä, sekä tietysti heidän ystäviään ja sukulaisia.
Kolmas asiassa hyvin äänekkäästi toimiva ryhmä ovat ne ihmiset, jotka eivät eivät halua vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, eivät halua solmia avioliittoa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, eivätkä todennäköisesti edes halua osallistua tällaiseen vihkitilaisuuteen.
Sinänsä tilanne on aivan sama kuin avioliittolakia muutettaessa. Suurimmat vastustajat olivat niitä, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Vesa Hirvonen totesi tuolla toisella blogilla mm. ”Minusta on tärkeätä, ettei niitä pappeja, jotka eivät voi vihkiä samaa sukupuolta olevia, pakoteta sitä tekemään.”
Ehkäpä nyt ei kannattaisi olla kovin idealisti tämän asian suhteen, kuten Markku Hirn toteaa, miten Ruotsissa on käynyt. Nyttemmin näyttää siltä, että ns. tavallisena sunnuntaina kävijämäärä jumalanpalveluksissa on noin 30 henkilöä. Poikkeuksia tietenkin on. En ole kovin optimistinen sen suhteen, että kävijämäärä lisääntyisi. Toki niin toivon. Lienee kuitenkin käyvän päinvastoin mikäli evl-kirkkolla on po. asiasta kaksi eri näkemystä. Kyllä tuo mahdollinen tilanne on vaikeasti teologisesti perusteltavissa.
Miksiköhän tuota kirkossakävijöiden määrää pidetään yhä tärkeänä ja ainoana mittarina. Jos kirkko jotenkin panostasi kävijämääriin, niin silloin asia olisi toisin. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kaikkea muuta kirkon toimintaa mainostetaan paljon, mutta messuja tuskin lainkaan. Useimmissa seurakunnissa kirkollisissa ilmoituksissa on vain kellonaika ja kolme nimeä, heistä, jotka ovat messua toimittamassa. Mainostamisen sijaan kirkko siis ainoastaan ikään kuin toteaa asian. Ihmettelen kirkon haluttomuutta kertoa monista hienoista palveluista, joita se on messuun osallistuvia varten valmistanut. Miksiköhän niistä vaietaan ? Tehdään paljon työtä , mutta jätetään kertomatta siitä, mitä kaikkea on tarjolla.
Emerituspiispa Voitto Huotari arvioi osaltaan messun asemaa Kotimaa-lehdessä | 28.3.2019, jossa hän toteaa muun muassa:
”Nykyisin toistetaan kaikkialla, että jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, vaikka kaikki tietävät, että käytännössä niin ei ole. Ihmiset kokevat seurakunnan tärkeäksi sen tekemän kasvatustyön ja diakonian vuoksi, eivät messun.Huotari kysyy, minne katosivat kasvatus ja palvelu kirkkonäkemyksen ytimestä. Mistä se messu putkahti keskiöön?”
Hän vastaa tähän näin:
”Arvatenkin ekumenian myötä ja katolisen kirkon vaikutuksesta.”
”Huotari sanoo olevansa iloinen, että saa nähdä kirkon muutoksen: pohjaa ei ole saavutettu, uuteen ollaan matkalla ja prosessi on kesken. On tunnustettava, että kansankirkko on iltaruskon kirkko, vielä sen viimeiset säteet valaisevat kauniisti. Ehkä tulevaisuudessa pitäisi puhua kansalaisyhteiskunnan kirkosta.”
Huotari myös avaa tulevaisuuden evlut-kirkon suuntaa ja toteaa: ”ettei hän kaipaa vanhaa kansankirkkoa, mutta ei myöskään omaa erityislaatuaan alleviivaavaa kirkkoa, joka marginalisoi itsensä. Tulevaisuuden kirkko on Huotarille keskeisimmän yhteisen ytimen ympärille muodostunut moninaisuutta arvostava kirkko, jossa esimerkiksi vihitään sateenkaaripareja, kuten muissakin pohjoismaisissa kirkoissa.”
”Huotarin näkemyksen mukaan messukeskeinen kirkkonäkemys korostaa papiston asemaa ja roolia.” Toisaalta hän toteaa, että ”tämä tarvitsee vastapainoksi vahvan maallikkouden. Lisäksi maallikkouden teologiaa pitäisi kehittää ja pitää esillä.”
Mikä on siis piispa Huotarin näkemyksen mukaan Suomen-evlut.kirkko tulevaisuudessa? Moniarvoinen ja samanlainen kuin muissa pohjoismaissa, vaikka minulle jää hieman epäselväksi, mikä on tuo – ”keskeinen yhteinen ydin.” Onko se kenties messu, vai jokin muu?
Mitähän Piispa Huotari tarkoittaa tuolla: ” maallikkouden teologiaa pitäisi kehittää ja pitää esillä” ?
Tulisiko maallikoilta odottaa jotain teologista näköalaa? Viimeksi kun pidin saarnan, niin jätin kaiken teologisen hapatuksen pois ja puhuin niin yksinkertaisesti, kuin kykenin. Sellaisin sanoin, joita jokainen kirkossa ymmärsi. Kaiken teologian jätin pois ja keskityin yksinkertaiseen evankeliumiin.
Ehkäpä piispa tarkoittaa kuitenkin sitä teologiaa, joka liikkuu pappien mielissä. Eli sitä, että saaranavirka kuuluu vain papeille. Onhan saarnan pitäminen ehkä ainoa tilanne, jossa pappi voi käyttää omaa valtaansa ja nousta muun kansan yläpuolelle. Eikä omasta saarnavuorosta kovin helpolla halua luopua.