Ahaa kappas vaan, konfirmaatiomessu taas lähikirkossa, jätän väliin. Vai menisinkö johonkin toiseen kirkkoon, jossa saisin nauttia tavallisesta messusta? Alan silmäillä Kirkko ja Kaupunki -lehteä. Tuolla olisi hyvä saarnamies… mutta minullehan merkitsee nykyisin enemmän musiikki ja ehtoollisen sakramentti ja muu sen sellainen, jossa ihmisen omat sanat eivät ole niin tärkeitä. Vaatii vaivannäköä eläkeläiselle lähteä omaa mukavuusreviiriään etäämmälle, taidan hiljentyä kotona. Harmi ettei TV:stäkään tule tänään nojatuolikirkkoa tai muuta messua. Radio… milloin viimeksi olen kuunnellut radiojumalanpalvelusta, siis osallistunut siihen?
Jään kuitenkin miettimään, miksi jätän oman kirkon messun väliin, silloin kun siellä on konfirmaatio. Eikö päinvastoin pitäisi mennä mukaan, osallistua yhteiseen juhlaan, vaikka juuri nyt ei olekaan tuttuja rippikoululaisia mukana. Ikään kuin malliksi muille. Vaikka kiinnittäisikö siihen kukaan mitään huomiota?
Ei ole kuin muutama viikko aikaa siitä, kun sukulaistyttö pääsi ripille toisessa kaupungissa ja minutkin oli kutsuttu juhlimaan kirkkoon ja kotiin. Miten hieno juhla se olikaan, otettiin kuvia, tavattiin tuttuja ja ennestään vieraitakin, joista nyt tuli tuttuja. Tunsin osallistuvani.
Taitaa olla niin, että konfirmaatiomessuun osallistuminen vaatii tutun juhlijan, ennen kuin siitä tulee myös minun messuni. Onko se hyvä vai huono asia? Eläkepapin ehkä olisi hyvä ihan jo esimerkin vuoksi olla läsnä vieraidenkin ihmisten konfirmaatiomessussa. Näyttää mallia että konfirmaation jälkeenkin on syytä jatkaa kirkossakäyntiä. Vaikka… tajuaako sitä kukaan, jos kerran ei ole tuttuja juhlijoita joukossa? Mutta aina on muita, joille minun läsnäoloni voi tarjota jonkin viestin.
No nyt kello meni jo yli kymmenen, siunausta juhlaanne tämän sunnuntain rippikoululaiset ja kotiväki! Ei siellä taida minua kukaan kaivata eikä poissaoloani huomata. Silmäilen Kirkko ja Kaupunki –lehteä ja löydän messuja muihinkin kelloaikoihin, Helsingissä niitä riittää. Saa nähdä, viitsiikö tästä…
Jään miettimään vielä, mikä minua eniten messussa koskettaa. Ei niinkään saarna – ellei se satu olemaan erityisen kohti käyvä – , vaan musiikki ja ehtoollisen sakramentti. Ja luottamus siihen, että osana pyhää yhteistä seurakuntaa olen Jumalan siunauksen piirissä. Hyvän Jumalan hoidossa. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vahvemmin olen alkanut panostaa siihen, että Jumala pitää minusta huolta sen perusteella, että olen osa hänen seurakuntaansa, ei niinkään oman uskoni varassa.
Silmäilen Kotimaa-lehdeltä joululahjaksi saamaani almanakkaa, elokuun ensimmäisen sunnuntaina aihe näyttää olevan uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Päivän Psalmi julistaa:
”Sinun liittosi on ihmeellinen, siksi minä tahdon uskollisesti pysyä siinä. Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä” (Ps. 119:129-130).
Heti perään Heprealaiskirje kuuluttaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme…” (Hepr. 10:25).
Usko on niin henkilökohtainen asia, ettei sen pitäisi paljostakaan hist. tutkimuksen lukemisesta hätkähtää. Paljossa lukemisessa oikeastaan vasta oppii seulomaan, kun tosiaan näkee kaikenlaista. Tutkimuksen muodit vaihtelee, mutta tällä hetkellä jopa vallalla ihan kiinnostava trendi, kun otetaan entistä paremmin huomioon juutalaisen kulttuurin taustoja.
Tieteen Jeesus otti seminaarissa mittaa tunnustuksen Jeesuksesta. Riekkisen. Räisäsen näkemykset jutusta tuli esille tiedepuolelta. Onko tämä Tarkki samaa joukkoa? Oliko pippaloissa joku näiden herrojen kanssa erimielinenkin eli kenties mainitsi tuon kumman sanan usko?
Mikä näiden kavereiden tarkoitus on? Tehdä kaikista pakanoita? Luoda uusi uskonto? Täh?
Vahvistumistaan vahvistuu käsitykseni, että teologinen ”tiedekunta” tulisi lopettaa, ev.lut, kirkon betonirakennelma samoin ja jättää Sanan julistus oikeille uskoville.
Mitä ja ketä nykysuuntauksen valossa ev.lut. kirkko ja teologinen ”tiedekunta” palvelee? Pakana voi olla ilman näitäkin.
Onhan edelleen vanhat roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksit. Enpä ole havainnut niissä tässä laajuudessa moisia ilmiöitä. Tosiaan, ev.lut. kirkon eväitä kun seuraa en yhtään ihmettele ettei lähentymistä tapahdu. Lahkonahan ne meitä pitävätkin ja alan ymmärtää miksi.
Ja alan ymmärtää, miksi vapaat suunnat vetävät puoleensa kuten esim. helluntailaisuus niin täällä kuin maailmanlaajuisestikin. Ja eri lestadiolaiset suunnat katsovat menoa karsaasti ja värkkäävät omia systeemejään.
Aarnio: ”Pakana voi olla ilman näitäkin.”
Vallan mainiosti.
nimim. Kokemusta on.
”… Jeesuksen seuraajat jo varhain katsoivat Mestariaan uskon silmälasien läpi ja todistivat hänen voittaneen kuoleman. Tieteelliselle tutkimukselle täysin mahdottomia asioita käsiteltäväksi.”
Tässä Jouni Turtiaisen toteamuksessa on minusta kaikki olennainen. Miksi uskonnollisten tahojen pitäisi yhtään lotkauttaa korvaansa teologipäivän seminaarissa esitettyjen näkemysten takia?
Miksi ei vain hyväksyttäisi sitä, että uskonto ja uskomukset eivät ole samalla pelikentällä kuin tiede?
Kyse on siitä, että näille räisäsille, riekkisille ja tarkeille on tieteestä tullut jumala (tosin Riekkinen taitaa olla puhdasoppisin bultmannilainen teologi Suomessa sitten Rafael Gyllenbergin..?).
He ovat saaneet tieteellisen ajanttelunvapauden nimissä jo neljä vuosikymmentä julistaa Suomen kirkossa ”järkevää” kristinuskoaan, josta kaikki yliluonnollinen – myös Jumala – on karsittu pois.
Mitä on jäänyt jäljelle? Tyhjiksi saarnatut kirkot (ellei nyt oteta lukuun heidän uutisarvoaan dissdentteinä ”kirkonmiehinä”).
Toisessa ääripäässä kulkevat jalovaarat ja hertzogit, joille koko kristinusko on lähinnä ihmeiden uskottelua, kritiikittömyyttä oma toimintaa kohtaan ja avoimen härskiä rahastusta uskon varjolla.
Olen varma, että tässä välissä kulkee uskottava, terveen ja dynaamisen kristinuskon valtauoma.
Mitä siis tarvitaan? Kriittistä ajattelua, kyseenalaistamista perinteisiä (sekä liberaaleja että konservatiiveja) ajattelutapoja kohtaan, ääripäiden välttelyä ja rohkeaa Kristus-keskeistä ja Pyhän Hengen innoittamaa puhetta ja palvelvaa toimintaa lähimmäisen rakastamiseksi, jotta mahdollisimman moni pääsisi täällä synneistään ja kerran kuoleman kautta ikuiseen elämään Kristuksen tähden.
”He ovat saaneet tieteellisen ajanttelunvapauden nimissä jo neljä vuosikymmentä julistaa Suomen kirkossa “järkevää” kristinuskoaan, josta kaikki yliluonnollinen – myös Jumala – on karsittu pois.”
Tieteessä asia on lähtökohtaisesti juuri noin, ja ajattelun vapaus on suorastaan tieteen elinehto (uskonnoissahan on usein päinvastoin;). Yliluonnollisia asioita ei käytetä tieteellisessä työssä, koska tieteen keinoilla niistä ei saada havaintoja.
Onko Suomen kirkossa todella julistettu Jumalan karsivaa uskoa? Äkkiseltään aika vaikea uskoa.
Jouni, pitäisikö mielestäsi Suomen kirkossa rajoittaa mainitsemasi ”järkevän” kristinuskon julistamista? Jos pitäisi, millä perusteella?
Tieteentekijät voivat aivan vapaasti puhua siitä, mitä tieteellisen tutkimuksen perusteella jostakin tiedetään – myös Jeesuksesta. Sellaista en tietenkään vastusta. Sitähän minutkin on yliopistossa koulutettu tekemään.
Mutta jos tämä empiirinen puhe tuodaan kirkkoon ilman, että pyritään rakentamaan siltaa tieteellisen tiedon (empirian) ja kristillisen uskon välille, kyse on teologian ja uskon korvaamisesta nykyhetken tieteellisellä tiedolla. Sellainen lähinnä hämmentää. Siksi vastusta sellaista.
Eikä kirkossa riitä, että kristillisen teologian aksioomaksi esitetään agnostinen todellisuus (kuten empiirisessä tieteessä ymmärrettävästi tehdään). Kristillisen uskon aksiooma on aina Jumalan todellisuus ja hänen ilmoituksensa pätevyys.
Näitä ei tarvitse todistaa empiirisesti tosiksi, koska ne eivät ole postulaatteja, vaan aksiooma. Tästä nousee kristillinen julistus ja lähimmäisen rakkaus. Tämäkin on ihan järkevää.
Ei tästä nyt niin kovin kauaa ole, kun hra kirkkoherra Turtiainen vielä toivotti ekonomi Jalovaaran tervetulleeksi kirkkoonsa häätämään demoneja ihmisten kimpusta. Jalovaaran touhuja käsitelleen M.O.T. ohjelman jälkeen täällä käydyssä keskustelussa esitin kritiikkiä kirkkoherroille, jotka vielä päästivät ekonomirouvan kirkkoihinsa rahaa kräämään. Tuolloin hra Turtiainen suuressa ylimielisessä viisaudessaan lyttäsi kritiikkini maan rakoon ja toivotti Jalovaaran tervetulleeksi kirkkoonsa. Se mitä sitten vähän myöhemmin tapahtui ekonomin ihmeparannusillassa Turtiaisen kirkossa lienee kaikille tuttua.
Nyt näyttää ääni muuttuneen hra Turtiaisen kellossa, kun Turtiaisen sanoin:
”Toisessa ääripäässä kulkevat jalovaarat ja hertzogit, joille koko kristinusko on lähinnä ihmeiden uskottelua, kritiikittömyyttä oma toimintaa kohtaan ja avoimen härskiä rahastusta uskon varjolla.”
Niin muuttuu maailma Eskoseni. (A. Kivi, Nummisuutarit)
Kimmo Wallentin: ”kirkkoherra Turtiainen vielä toivotti ekonomi Jalovaaran tervetulleeksi kirkkoonsa häätämään demoneja ihmisten kimpusta.”
Tällaista en tunnista koskaan tehneeni, että olisin toivottanut jonkun tervetulleeksi häätämään demoneita ihmisten kimpusta.
Yo. kommentti taitaakin kertoa enemmän hra Walleninista kuin hra Turtiaisesta.
Sen sijaan sen myönnän auliisti, että käsitykseni rva Jalovaarasta ja hänen edesottamuksistaan on vuoden aikana muuttunut. Pitäisikö siitä olla pahoillaan..?
Pitäisikö siitä olla pahoillaan..?
No, eipä tietenkään. On aina kiva huomata, että yhä enenevä osa kirkkoherroista kääntää takkinsa ja alkaa suhtautua kriittisesti huijarisaarnaajien touhuihin.
Kehitys kehittyy ja sivistys sivistyy.
Tieteen ja järkiajattelun haaste on 2000-luvun yhteiskunnan murroksessa kirkolle ja teologialle mitä otollisin. Älkäämme hukatko tätä tilaisuutta! Olin suuressa pelossa ja vavistuksessa kysyessäni herroilta Riekkinen ja Räisänen, mihin he alustuksessaan olivat hukanneet kaiken Paavalin julistuksen ja kaiken sen kristologian täyteyden, joka elähdytti seurakuntia kaikkialla jo ennen ensimmäistäkään evankeliumia, mutta kuullessani Heikki Räisäsen hapuilevan ja välttelevän vastauksen tajusin, että nuo herrat syövät samaa pullaa kuin minäkin. He eivät minun mittapuuni mukaan tunne mitään korkeampaa tieteen totuutta. Päinvastoin. Ajavat vain monet faktat sivuuttaen omaa ideologiaansa. En siis pelkää heidän tuomiotaan. Joten kysykää tekin! Haastakaa ja etsikää. Sillä etsivä löytää, ja aarre joka häntä odottaa, on ihmeellisempi kuin hän ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja se aarre on lähellä. Lähempänä kuin lähin puhelin.
Rehellisyys ja realismi ovar kristinuskon kiistämätön lähtökohta ja totuus. Tiedemiesten ja tutkijoiden tulokset ovat yhtä arvokkaita kuin vaikkapa lääketieteen ja tietotekniikan alueella. Tieto antaa perustan uskolle.
1940-luvulla tuli esiin Qumranin ja Nag Hammadin löydöt. Uskon myös, että tulee esiin oliko Jeesuksella ja Marialla lapsia, ellei tästä ole jo tietoa Vatikaanin holveissa. Tällöin Jumalalla olisi lapsenlapsia ja heidän perillisiään joukossamme. Minkälaisenkohan lähdön he saivat ( saavat ) poislähtiessään joukostamme ? Nytkin on jo sukulaisia.
Jeesus sanoi hyvinkin luotettavasti ” kellä korvat, kuulkoon ”. Nyt hän varmasti sanoisi Jumalan sanansaattajana ” kellä aivot, ajatelkoon ”.
Mutta näkevätkö aivot? Yhtä vähän, kuin silmät ajattelevat. Jeesus on filosofian tuolla puolen. Mutta hän on myös taikauskon tuolla puolen. Nähkää ylösnoussut Kristus jo tänään. Menkää ensin kylpyhuoneen peilin ääreen, tulkaa sitten ulos ja jättäkää vanha Adam kylpyhuoneen peiliin kuolemaan. Tämä on Raamatun sanoma. Ei se, oliko Jeesuksella veljiä tai vaimoja.
”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Sananlakuissa/VT)
Eli älyllisyys ei ole kristillisyyden keskeinen haaste. Se pankoon meitä miettimään, mikä sitten!
”Päämääränä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Eräät ovat eksyneet tästä pois ja ruvenneet jaarittelemaan joutavia. He haluavat esiintyä lainopettajina, vaikka eivät itsekään ymmärrä, mitä puhuvat ja mitä niin varmaksi väittävät.” (1. Tim.1:5-7)
Suurin ongelma seminaarissa minun nähdäkseni on siinä, että siinä puhutaan vain yhdestä teologian näkökulmasta, joka sekin on tietämykseni mukaan menettänyt otteensa nykypäivään. Tieto on siis vanhentunutta. Kannattaisikin perehtyä siihen mitä Helsingin yliopistossa tapahtuu nykyisin. Jo edellä viitatut N.T. Wright ja Tom Holmen kirjoittavat eri näkökulmasta ottaen huomioon muutkin kuin menneet eksistentialismin rauniot. Myös Turusta ja Joensuusta kuuluu eri ääniä kuin uutisessa esiintyvät. Ei siis ole kiveen hakattu tieto, että vain nuo vanhat sedät tietäisivät jotakin. Vaikuttaisi todellakin siltä, että heidän aikansa on vähitellen ohitse vaikka heidät aina jonkin kiven alta esiin kaivetaankin.
Ovatko fundikset valloittamassa takaisin teologisia tiedekuntia? Harmi sinänsä, koska olen menneinä vuosina mielenkiinnolla lukenut rationaaliseen maailmankuvaan sitoutuneita teologisia tutkimuksia. Jos teologiassa siirrytään tutkimuksen sijasta apologiaan, lienee parempi minulla siirtää harrastukseni uskontotieteen ja antropologian puolelle.
Kari, väitteesi ei pidä paikkaansa. Vain vanhentuneet tieteenfilosofiset näkökulmat ja niiden seuruakset on hylätty paikkansa pitämättöminä. Tässäkin pätee se, että tieteessä korjataan vanhat tiedot uusilla.
Miksi oikeastaan potkia enempää maassa makaavia vanhuksia. Minä ainakin haluan ajatella, että he kuitenkin kuvittelivat toimivansa hyvässä, rakentavassa tarkoituksessa pyrkimyksenään edistää kirkon uskottavuutta. Hieman naiiveina? Kyllä. Tieteellisesti hieman hatarin premissein? Kyllä. Vanhentunein argumentein? Sitäkin. Mutta pää pystyssä silti. Loppuun asti. Kunnia heille siitä.
Olennaisinta on saada esille tieto siitä, että hautakivet tulisi jättää rauhaan ja etsiä paremmin todellisuutta kuvaava vaihtoehto. Nykyisin siitä onneksi on jokin haju olemassa.
No huhhuh Kari. Olipa pohjattoman ilkeä, ylimielinen kommentti. Että mitäpä me noista vanhuudenhöperöistä, tieteestä mitään ymmärtämättömistä hölmöistä piittaisimme.
Suuresti kunnioittamaani Homer Simpsonia lainaten: tuo (asenne) toimii niin monella tasolla. Tosin ainakin teologiaa ja uskonnollisuutta vastaan.
Risto, varo sanojasi. Sinä puhut nyt höperöistä ja hölmöistä. En minä. Miten minä heitä sitten kuvaisin? Minun näkökulmastani tuo yhteinen urhoollinen hirttäyminen yhteiseen luutuneeseen metodiin on kuin rakastavaisten itsemurha. Me muut voimme vain hämmentyneinä ja järkyttyneinä seurata sivusta.