Konstruktio nimeltään Uskontunnustus

Sellaisessa asiayhteydessä, jossa eräs toimittajanplanttu minua erehtyi haastattelemaan, erehdyin kerran kertomaan olevani ihastuksissani sellaisestakin asiasta kuin ”uskon kieli”. Siksi olinkin mielistynyt, kun K24 päätti uutisoida uskontunnustuksen ymmärtämisestä. Hitautta minussa on sen verran, tai sitten arjessani ajanpuutetta, että dosentti Järveläinen ehti ensin asiasta kirjoittaa (ja tämän tekstin kannalta harmillisen viisaasti, on tässä sanottava, joka ei sinänsä ole ihme sillä onhan hänestä wikipediasivukin), ja niinpä jo emmin että kirjoitanko lain tästä mieltäni kihelmöittävästä aiheesta. Ehkä kuitenkin pitäydyn alkuperäisessä aikeessani.

Asia on nimittäin niin, että kirjaimellinen ymmärtäminen ei ole ymmärtämistä lainkaan. Sitä kutsutaan lukutaidoksi. Suomessa on sellainen systeemi, jonka läpikäytyään ihminen pääsääntöisesti osaa yhdistellä eri kirjainmerkkejä siten, että niistä muodostuu vakiintuneita (tai yhä enemmän myös vakiintumattomia eli sellaisia joita en ymmärrä) kokonaisuuksia, joita nimitetään sanoiksi. Niitä yhdistelemällä tietyin lainalaisuuksin saadaan lauseita. Tähän saakka homma on kohtuullisen yksinkertaista. Mahtavaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun ne lauseet kulkeutuvat kai joidenkin reseptorien läpi kohti aivoja, jotka kokemusperäisesti luovat niille merkityksiä. Nämä merkitykset ovat se syy, jonka takia kieli on olemassa, enkä tarkoita nyt sitä limaista lihapalaa suussa kun sanon ”kieli”. Kieli, siinä ei-limaisessa merkityksessään, on konstruktio, jolla kuvataan asioita joita ei välttämättä voi osoittaa sormella, ja varsinkin niiden oletettuja ominaisuuksia. Ja se on aivan mahtava konstruktio.

Kerran, sellaiset reilut puolitoista vuosituhatta sitten, ryhmä ihmisiä kokoontui, ja he saivat aikaiseksi sellaisen kielellisen konstruktion (siis konstruktiolla rakennettiin konstruktio, voi näitä ihmiselon kerrostumia), jota sovitusti kutsutaan apostoliseksi uskontunnustukseksi. Silloin oli varmaan vähän paha osoittaa sormella juttuja ja sanoa, että laitetaan hei toi siihen rimpsuun. Ennemminkin sanoisin, että siinä sitten porukalla miettivät, että millä tavalla me voisimme nyt parhaiten kuvata sitä yhteistä uskoa, jolla me uskomme. Esimerkiksi on täytynyt pohtia, että vaikka uskontunnustus onkin niinsanotusti positiivisessa muodossa, ”minä uskon”, niin silloin on täytynyt miettiä myös eksklusiivisesti, eli ”minä en usko”, mutta siten että se inkluusio siinä pitää ekskluusion sisällään. Jengi diggaa kato jees-juttuja. En kuitenkaan usko, että se olisi ollut se pääpaino siinä pohdinnassa, mutta esimerkkinä se on tässä tässä siksi, että ei mahtanut olla helppoa silloin se, eikä varmana tullut salaman lailla jonkun tyypin (tai koko porukan) mieleen se rimpsu kerralla. Ennemminkin hiki otsalla pohtivat ja taas pohtivat siellä, ihan joka sanaa todennäköisesti hioivat kyllä. Joku varmaan keksi jo silloin kysyä sitäkin että millä jaloilla se Jeesus sitten sinne tuonelaan astui, kun oikein kyllästyi siihen työskentelyyn väliaikaisesti, ehkä juuri ennen ruokahetkeä kun verensokerit olivat tavanomaista alempana.

Siinä sitten rakentelivat, ja jossain vaiheessa päättivät, että tässä tämä nyt sitten on. Ehkä siinä joku tarkastuskierroskin oli ennen julkaisua, en tiedä tuliko korjausvaateita sillä kierroksella vai ei, mutta lopulta se oli kuitenkin valmis.

Näin liberaalin eteläsuomalaisen näkökulmasta voisi sanoa, että hyvä tuli. Apostolinen uskontunnustus on hirveän kaunis ja jylhä, ja se kertoo oleellisen siitä, mitä kristinusko on. Siitä, miten ihminen sen sitten tykönään ymmärtää, en oikein jaksa nillittää. Joku joskus jossain sanoi, että kyllä kai se tunnustukseksi riittää, jos sen ääneen sanoo, ja jos joku siinä päättää valehdella niin omaksi tappiokseenhan sellainen kai on. En ehkä myöskään kohdallani lähtisi hirveästi stressaamaan siitä, jos jollain ihmisellä on tarve määrätä miten minun se pitää ymmärtää. Uskon kielen ymmärtäminen on joka tapauksessa kovin henkilökohtaista.

Nythän seksi, joka on myös kohtuullisen henkilökohtaista, on jälleen kovasti tapetilla, pornoineen päivineen, kuten kirkollisista uutisista saamme lukea. Se on hirveän kiinnostava juttu, ja jostain syystä siinäkin ihmisillä on hirveä tarve sanoa että millaista se oikea seksi sitten on, että miten se pitää kunkin ymmärtää jotta sen ymmärtäisi oikein. Seksi ja uskonto ovat samalla psyyken syväakselilla, siksi ne ovat sekä hirveän kiinnostavia että hirveän voimallisia asioita. Siksi ihmiset haluavat tirkistellä niitä, sillä toisen ihmisen psyyke, sielu, mieli, tai joku muu sellainen ovat niin kamalan salaperäisiä ja kiehtovia asioita. Ja siksi niistä harvoin kirjoitetaan kovin avoimesti. Striptease, hengellinen, henkinen tai lihallinen sellainen, on aina vähän arveluttavaa eikä ihan jokapoika tai -tyttö sellaiseen säädyllisyyssyistä rupea. En minäkään, paljoa ainakaan, vaikka välillä vähän lipsahtaa. Niinkuin silloin kun puhuu uskon kielestä, jota on haastavaa selittää ilman hyppysellistä henkilökohtaisuutta, vähän niinkuin riistapadasta tulee maittavampi kun siihen lisää hyppysellisen rosmariinia.

Uskontunnustus on yritys kuvata jotain mahtavaa, ja siinä jokainen rivi ja sana on sinänsä tärkeä. Jos joku sen osista ei jollekin ole kovin tärkeä niin se ei tarkoita sitä että kyseinen ihminen turhentaa jotain. Uskontunnustus kun ei ole yksityisen vaan yhteisen uskon kuvaus. Esimerkiksi itselleni Jeesuksen äidin neitseellisyydellä ei ole koskaan ollut kovin suurta merkitystä, mutta sehän ei tarkoita sitä että a) muillekaan ei ole tai toisaalta b) en uskoisi uskontunnustuksen mukaisesti. Lisäksi on sanottava, että sanaparin ”neitsyt Maria” merkityksen redusointi immenkalvoon on kummallista, eikä se ole oman ymmärrykseni mukaan se varsinainen merkitys siinä, se immenkalvo siis, puoleen eikä toiseen, vaikka jollain kirjaimellisuuteen viittaavalla tavalla sen voisi niinkin ymmärtää.

Oleellista on kuitenkin sellainen asia, että vaikka uskon kielellä yritettäisiin kuvata asioita symbolisestikin, ikäänkuin kuvailla, niin kyse ei kuitenkaan ole siitä, että siinä yritettäisiin sanoa jotain ihan täysin muuta kuin mitä siinä sanotaan, saati sitten täysin käänteistä asiaa. Kun uskontunnustuksessa sanotaan ”syntyi neitsyt Mariasta”, niin se tarkoittaa itsessään sitä, että tuolla lauseella on jokin merkitys siinä yhteisessä uskossa, joka on apostolisessa uskontunnustuksessa todettu, ja lisäksi se tarkoittaa sitä että ”ei syntynyt neitsyt Mariasta” ei ole kristinopin mukainen toteamus. Siihen väliin mahtuu paljon symbolista, vertauskuvallista ja kirjaimellista tulkintaa ja käsitystä, joista iso osa on monen mielestä höpöhöpöä kun taas toisten ei.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa, arvon lukija, ja tämän lopetuksen virkaa toimittavan viimeisen kappaleen kirjoitin lähinnä siksi että muuten loppu olisi jäänyt vähän roikkumaan. Ikäänkuin siis, sillä harvoinhan teksti mitään tai mistään roikkuu, saati sitten immateriaali ajatus, joihin kirjallisilla konstruktioilla kutenkin pyritään.

  1. Niin, Jumalan immutabiliteetti on mielenkiintoinen aihe. Mm Isaak A Dorner pohti asiaa 1800-luvun loppupuolella ja päätyi siihen, että enpäs muista, kun ei ole kyseinen opus työpaikalla. Mikään liikkumaton liikuttaja Jumala ei varmaan ole. Eikä apaattinen hyytelö. Nykyisessä Barth-keskustelussa muuten käy kuumana semmoinen teema kuin että lisäsikö Barthin mielestä inkarnaatio jotakin Jumalan olemukseen vai ei. Eli onko inkarnaatio Jumalan olemukselle konstitutiivinen tekijä vai inakrnoituiko valmis jumalallinen paketti. Adekvaatti keskustelu tästä edellyttä melkoisen raflaavaa aikakäsitystä tai ainakin joustavuutta ikuisuuden ymmärtämisessä. Mutta tällaisia on mukava pohtia, vaikka ei Barthia lukisikaan.

  2. Kielenkäytössä kiihottavinta ja kiinnostavinta on juuri sen monitulkintaisuus, johon erityisesti metaforisuus johtaa. Metaforien tarkoitus on sekä paljastaa että peittää. On olemassa paljon asioita, joiden kuvaamiseen ns. asian tilan toteaminen tai yritys kertoa mitä faktisesti on, on yksinkertaisesti tylsää ja truismi. Metaforat saavat mielen lentoon, mielikuvat liikkeelle ja uskokaa tai älkää sitä kautta tapahtuu oppimista ja oivallusta. Se, mitä itse kukin oivaltaa, saattaa olla tavoittamattomissa, mutta oleellista onkin oivallus.

    Onneksi kirkoissa ei ole ajatuksenlukukoneita, jotka näkisivät mitä itse kunkin mielessä liikkuu uskontunnusta lausuttaessa. Valheenpaljastulaitteetkin näissä tilanteissa valehtelisivat. Rationaaliset ja tyhjiksi selittävät saarnat ja rukouksetkin ovat piinaa.

  3. Minua hieman ihmetyttää sellainen ajattelu, että uskontunnustukset olisivat jotensakin vaikeatajuisella symbolikielellä kirjoitettuja Jumalan määritelmiä. Ensinnäkin uskontunnus ei ole Jumalan määritelmä, vaan uskomisen sääntö, joka on johdettu Uuden testamentin apostolisissa kirjoituksista. Toiseksi uskontunnustus koostuu hyvin yleistajuisista ja historiallisista uskonsisällöistä, joiden ymmärtämiseen ei tarvita erityistä semanttista dekoodausta.

  4. Seppo A Teinosen legentaarisessa (tahallinen painovirhe) symboliikan oppikirjassa oli lause, joka on ikuisiksi ajoiksi syöpynyt jonnekin, mitä sitten kehollisuudella ymmärretäänkään saatikka silmällä puhumattakaan verkkokalvosta. Ulkomuistista ajatus meni jotakuinnii näin: ”Näiden tunnustusten ymmärtäminen edellyttää niiden syntyhistorian ymmärtämistä”.

    Kun kirkossamme ei enää juurikaan opeteta vanhan kirkon opinmuodostusta, niin uskontunnustuksetkin ovat hieman outoja muinaisjäänteitä. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan ole pulaa, siihen ei kukaan voi vedota.

    Risto Auvisen kanssa ole pitkälle samaa mieltä.

  5. Jos täällä kasataan bändejä, niin minä komppaan Markkua ja Ristoa. Uskontunnustuksista tehdään isompaa mystiikkaa ja enemmän ulottuvuuksia kuin niihin kohtuudella uskoisi sisältyvän.
    ***
    Aristoteleen runousopin mukaan metafora on merkityssiirtymä. Se on vertaamista ilman kuin-sanaa. Meidän perheen päivänpaiste, lasikatto, ankkalammikko. Joskus metaforat ovat niin vakiintuneita, ettei niitä huomaa. Esimerkiksi sähköstä puhuttaessa virta tai tietokoneen hiiri. Papin poika tai tytär päätti jatkaa isänsä työsaralla, vaikka kumpikaan ei ole maanviljelijä.

    Uskontunnustuksista puhuttaessa käytetään joskus termiä uskon kieli tai sanotaan, että ne ovat vain yrityksiä sanoittaa jotain sellaista, johon sanamme eivät yllä. Ei se ihan niin ole. Jos Jeesus kärsi Pontius Pilatuksen aikana, yltävät sanamme oikein hyvin lausumaan sen sanoilla kärsi Pontius Pilatuksen aikana. Ja itse asiassa sikisi Pyhästä Hengestä ei ole kovinkaan paljon kummempi asia. Eiköhän siinä lausuta niin suuri ja ihmeellinen asia, ettei sen takaa enää löydy mitään sellaista, johon sanamme eivät yltäisi.

    Olen ollut havitsemassa, että Markku Virralla olisi vähän samanlainen materiaalis-fyysillinen usko kuin minullakin. Minä ainakin olen ajatellut nousta ruumiillisesti ja astua taivaaseen. Jos edessä olisi jotain aineetonta henkimaailman kähinää, kokisin tulleeni petetyksi.

  6. Hieno bändi. Minä olen oikein tyytyväinen teidän puolestanne, mutta jos sopii niin olen sikäli eri mieltä, että minusta uskontunnustus on niin syvä ja moniulotteinen etten sitä helppotajuisena arkikielenä oikein voi pitää, vaikka onkin kohtuullisen selvää mitä Pilatuksen aikana kärsiminen tarkoittaa ja vaikka dogminmuodostamisen historiastakin omaan jonkinlaisen taviskäsityksen. Siitä olen toki samaa mieltä ettei se mitään salakieltä ole, se on vain ”best we could do”. Esimerkiksi K. Barth on sen sisältöjä avannut varsin selkokieliseksi. Sääntönä en uskontunnustusta oikein osaa pitää, ennemmin liittymisenä, ja se on kyllä kuvaus, joskin ennemmin uskosta kuin Jumalasta.

  7. ”Kärsi Pontius Pilatuksen aikana” on metafora. Uskontunnustuksen kirjoittajat tiesivät, että ajanlaskun alkupuolta ei ole mielekästä luonnehtia Pontius Pilatuksen ajaksi faktuaalisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Ilmaisu on metafora sille, että Jeesuksen elämä tapahtui historiallisesti ”materiaalis-fyyisisesti”. Ilmaisu ”nousi kuolleista” on fakta. Se on uskontunnustuksessa totta kaikissa mahdollisissa maailmoissa, mutta siten, että sitä ei voi redusoida yksittäisen mahdollisen maailman totuusarvokäsityksiin.