Sellaisessa asiayhteydessä, jossa eräs toimittajanplanttu minua erehtyi haastattelemaan, erehdyin kerran kertomaan olevani ihastuksissani sellaisestakin asiasta kuin ”uskon kieli”. Siksi olinkin mielistynyt, kun K24 päätti uutisoida uskontunnustuksen ymmärtämisestä. Hitautta minussa on sen verran, tai sitten arjessani ajanpuutetta, että dosentti Järveläinen ehti ensin asiasta kirjoittaa (ja tämän tekstin kannalta harmillisen viisaasti, on tässä sanottava, joka ei sinänsä ole ihme sillä onhan hänestä wikipediasivukin), ja niinpä jo emmin että kirjoitanko lain tästä mieltäni kihelmöittävästä aiheesta. Ehkä kuitenkin pitäydyn alkuperäisessä aikeessani.
Asia on nimittäin niin, että kirjaimellinen ymmärtäminen ei ole ymmärtämistä lainkaan. Sitä kutsutaan lukutaidoksi. Suomessa on sellainen systeemi, jonka läpikäytyään ihminen pääsääntöisesti osaa yhdistellä eri kirjainmerkkejä siten, että niistä muodostuu vakiintuneita (tai yhä enemmän myös vakiintumattomia eli sellaisia joita en ymmärrä) kokonaisuuksia, joita nimitetään sanoiksi. Niitä yhdistelemällä tietyin lainalaisuuksin saadaan lauseita. Tähän saakka homma on kohtuullisen yksinkertaista. Mahtavaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun ne lauseet kulkeutuvat kai joidenkin reseptorien läpi kohti aivoja, jotka kokemusperäisesti luovat niille merkityksiä. Nämä merkitykset ovat se syy, jonka takia kieli on olemassa, enkä tarkoita nyt sitä limaista lihapalaa suussa kun sanon ”kieli”. Kieli, siinä ei-limaisessa merkityksessään, on konstruktio, jolla kuvataan asioita joita ei välttämättä voi osoittaa sormella, ja varsinkin niiden oletettuja ominaisuuksia. Ja se on aivan mahtava konstruktio.
Kerran, sellaiset reilut puolitoista vuosituhatta sitten, ryhmä ihmisiä kokoontui, ja he saivat aikaiseksi sellaisen kielellisen konstruktion (siis konstruktiolla rakennettiin konstruktio, voi näitä ihmiselon kerrostumia), jota sovitusti kutsutaan apostoliseksi uskontunnustukseksi. Silloin oli varmaan vähän paha osoittaa sormella juttuja ja sanoa, että laitetaan hei toi siihen rimpsuun. Ennemminkin sanoisin, että siinä sitten porukalla miettivät, että millä tavalla me voisimme nyt parhaiten kuvata sitä yhteistä uskoa, jolla me uskomme. Esimerkiksi on täytynyt pohtia, että vaikka uskontunnustus onkin niinsanotusti positiivisessa muodossa, ”minä uskon”, niin silloin on täytynyt miettiä myös eksklusiivisesti, eli ”minä en usko”, mutta siten että se inkluusio siinä pitää ekskluusion sisällään. Jengi diggaa kato jees-juttuja. En kuitenkaan usko, että se olisi ollut se pääpaino siinä pohdinnassa, mutta esimerkkinä se on tässä tässä siksi, että ei mahtanut olla helppoa silloin se, eikä varmana tullut salaman lailla jonkun tyypin (tai koko porukan) mieleen se rimpsu kerralla. Ennemminkin hiki otsalla pohtivat ja taas pohtivat siellä, ihan joka sanaa todennäköisesti hioivat kyllä. Joku varmaan keksi jo silloin kysyä sitäkin että millä jaloilla se Jeesus sitten sinne tuonelaan astui, kun oikein kyllästyi siihen työskentelyyn väliaikaisesti, ehkä juuri ennen ruokahetkeä kun verensokerit olivat tavanomaista alempana.
Siinä sitten rakentelivat, ja jossain vaiheessa päättivät, että tässä tämä nyt sitten on. Ehkä siinä joku tarkastuskierroskin oli ennen julkaisua, en tiedä tuliko korjausvaateita sillä kierroksella vai ei, mutta lopulta se oli kuitenkin valmis.
Näin liberaalin eteläsuomalaisen näkökulmasta voisi sanoa, että hyvä tuli. Apostolinen uskontunnustus on hirveän kaunis ja jylhä, ja se kertoo oleellisen siitä, mitä kristinusko on. Siitä, miten ihminen sen sitten tykönään ymmärtää, en oikein jaksa nillittää. Joku joskus jossain sanoi, että kyllä kai se tunnustukseksi riittää, jos sen ääneen sanoo, ja jos joku siinä päättää valehdella niin omaksi tappiokseenhan sellainen kai on. En ehkä myöskään kohdallani lähtisi hirveästi stressaamaan siitä, jos jollain ihmisellä on tarve määrätä miten minun se pitää ymmärtää. Uskon kielen ymmärtäminen on joka tapauksessa kovin henkilökohtaista.
Nythän seksi, joka on myös kohtuullisen henkilökohtaista, on jälleen kovasti tapetilla, pornoineen päivineen, kuten kirkollisista uutisista saamme lukea. Se on hirveän kiinnostava juttu, ja jostain syystä siinäkin ihmisillä on hirveä tarve sanoa että millaista se oikea seksi sitten on, että miten se pitää kunkin ymmärtää jotta sen ymmärtäisi oikein. Seksi ja uskonto ovat samalla psyyken syväakselilla, siksi ne ovat sekä hirveän kiinnostavia että hirveän voimallisia asioita. Siksi ihmiset haluavat tirkistellä niitä, sillä toisen ihmisen psyyke, sielu, mieli, tai joku muu sellainen ovat niin kamalan salaperäisiä ja kiehtovia asioita. Ja siksi niistä harvoin kirjoitetaan kovin avoimesti. Striptease, hengellinen, henkinen tai lihallinen sellainen, on aina vähän arveluttavaa eikä ihan jokapoika tai -tyttö sellaiseen säädyllisyyssyistä rupea. En minäkään, paljoa ainakaan, vaikka välillä vähän lipsahtaa. Niinkuin silloin kun puhuu uskon kielestä, jota on haastavaa selittää ilman hyppysellistä henkilökohtaisuutta, vähän niinkuin riistapadasta tulee maittavampi kun siihen lisää hyppysellisen rosmariinia.
Uskontunnustus on yritys kuvata jotain mahtavaa, ja siinä jokainen rivi ja sana on sinänsä tärkeä. Jos joku sen osista ei jollekin ole kovin tärkeä niin se ei tarkoita sitä että kyseinen ihminen turhentaa jotain. Uskontunnustus kun ei ole yksityisen vaan yhteisen uskon kuvaus. Esimerkiksi itselleni Jeesuksen äidin neitseellisyydellä ei ole koskaan ollut kovin suurta merkitystä, mutta sehän ei tarkoita sitä että a) muillekaan ei ole tai toisaalta b) en uskoisi uskontunnustuksen mukaisesti. Lisäksi on sanottava, että sanaparin ”neitsyt Maria” merkityksen redusointi immenkalvoon on kummallista, eikä se ole oman ymmärrykseni mukaan se varsinainen merkitys siinä, se immenkalvo siis, puoleen eikä toiseen, vaikka jollain kirjaimellisuuteen viittaavalla tavalla sen voisi niinkin ymmärtää.
Oleellista on kuitenkin sellainen asia, että vaikka uskon kielellä yritettäisiin kuvata asioita symbolisestikin, ikäänkuin kuvailla, niin kyse ei kuitenkaan ole siitä, että siinä yritettäisiin sanoa jotain ihan täysin muuta kuin mitä siinä sanotaan, saati sitten täysin käänteistä asiaa. Kun uskontunnustuksessa sanotaan ”syntyi neitsyt Mariasta”, niin se tarkoittaa itsessään sitä, että tuolla lauseella on jokin merkitys siinä yhteisessä uskossa, joka on apostolisessa uskontunnustuksessa todettu, ja lisäksi se tarkoittaa sitä että ”ei syntynyt neitsyt Mariasta” ei ole kristinopin mukainen toteamus. Siihen väliin mahtuu paljon symbolista, vertauskuvallista ja kirjaimellista tulkintaa ja käsitystä, joista iso osa on monen mielestä höpöhöpöä kun taas toisten ei.
Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa, arvon lukija, ja tämän lopetuksen virkaa toimittavan viimeisen kappaleen kirjoitin lähinnä siksi että muuten loppu olisi jäänyt vähän roikkumaan. Ikäänkuin siis, sillä harvoinhan teksti mitään tai mistään roikkuu, saati sitten immateriaali ajatus, joihin kirjallisilla konstruktioilla kutenkin pyritään.
Toki uskontunnustus on alusta alkaen ollut myös ”semanttisten kiistojen” kohteena. Irenaeus kirjoitti aikansa roomalaisista valentinolaisista, jotka kyllä tunnustivat saman uskon suullisesti kuin muutkin, mutta tarkoittivat aivan muuta (Adv. Haer. pref). Valentinolaisessa Filippuksen evankeliumissa – joka tosin heijastelee Irenaeusta huomattavasti myöhäisempää 300-luvun tilannetta – sanotaan, että ”jotkut” kuulevat sanan ”Jumala”, mutta käsittävät sen väärin. He eivät myöskään ymmärrä oikein sanoja ”Isä”, ”Poika”, ”Pyhä Henki”, ”elämä”, ”valo”, ”ylösnousemus”, ”seurakunta” eivätkä muutakaan. Valentinolaisessa kielen teologiassa sanat kuroutuivat irti niiden kontekstistaan filosofis-transsendentaalisen todellisuuden irrallisiksi symboleiksi. Jonkinlaista ”semignostilaista” viritystä olen havaitsevinani aikamme uskontunnustuksen semanttis-teologisessa kritiikissä.
Pauli. Olen monta viestiä yrittänyt kuvata miten ihan tuollainen hyvinkin kirjaimellinen tulkinta voi olla stimuloiva ja moniulotteinen ja ajatuksia ja pohdintaa herättävä. Syvyys ja moniulotteisuus ei sulje pois ”helppotajuista arkikieltä”, eivät ne ole ristiriidassa keskenään. Uskontunnustus on sen uskon kuvaus joka meille annetaan, uskommepa sitä tai emme. Ei kirjaimellinen usko välttämättä merkitse jotenkin kapeampaa ja valjumpaa käsitystä. Vertauskuvallinen/metafora -tulkinta itse asiassa on paljon redusoivampi ja kapeampi.
Jos uskoa ajatellaan partisipatorisesti ”in ipsa fide” -tyyliin, nin kyllä kuvaus uskosta liippaa aika läheltä kuvausta Jumalasta. Ainakaan ne eivät voi olla ristiriidassa.
Pontius Pilatuksen sijasta olisi tietenkin löytänyt merkittävämpiäkin henkilöitä, jos sillä haluttiin aikakautta haarukoida. Puhummehan mekin Kekkosen ajasta, emmekä jonkin paikallisen nimismiehen tai apteekkarin ajasta. Kekkosella kuvataan yleensä myös asioita, joihin hänellä ei ollut välitöntä asiayhteyttä. Esimerkiksi lavatanssien tai pussitetun punaisen maidon kulta-aikaa. Silloin Kekkonen on metafora. Mutta jos sanotaan, että Kekkonen piinasi Veikko Vennamoa, niin asia muuttuu toiseksi.
Pontius Pilatuksen aikana olen aina lukenut Pontius Pilatuksen silmien alla, toimesta, edessä jne. En pidä sitä viittauksena tiettyihin vuosikymmeniin tai vuosiin. Sanotaanhan meilläkin, että Iisakki piti turpansa kiinni anopin aikana. Sillä ei tarkoiteta vuosia 1989-2012, vaan anopin läsnäollessa. Ehkä uskontunnustuksessa kuitenkin alleviivataan sitä kärsimistä, joka on aineellisen maailman asioita silloinkin, kun kärsiminen on kokonaan henkistä sorttia. Kuten se oli Kekkosen ja Vennamon tapauksessa. Tai pirustako sen tietää, mitä Tamminiemen kellarissa puuhailtiin.
”Semignostilaisuus” ei minusta ihan nyt osu, vaikka ehkä melkein. Gnostilainen maailmankuva oli paikoin hyvin mustavalkoinen ja vaikka se usein liitetään johonkin esoteeriseen synkretismiin niin minusta se kaikkine demiurgeineen, valontuojineen ja aineellisuuden halveksimisineen on kohtuullisen kaukana siitä uskontunnustuksen tulkintakritiikistä jota aikanamme esiintyy.
Ja edelleen, minä olen oikein tyytyväinen siitä, että uskontunnustus on joillekin kirjaimellinen, jos he ovat positioonsa tyytyväiset kuten minä olen omaani. En toki voi välttyä siltä tunteelta, että on vain sävyero siinä, sanooko että käsityksemme todellisuudesta on sitten se keskustelun aihe ja siinä, että miten uskontunnustuksen konkreettisuus tulisi ymmärtää. Joka tapauksessa kyse on merkitysten suhteesta totuuteen ja todellisuuksiin, ja totuuden ja todellisuuksien olemuksesta. (Esimerkiksi voi ajatella että millainen on se hengellinen todellisuus jossa ylös taivaaseen voi astua versus millaista hengellistä todellisuutta ylös taivaaseen astumisella halutaan kuvata.)
Ehkä kuitenkin selkeimmin halusin sanoa, että uskontunnustuksen ymmärtäminen symbolisena ei tarkoita sen kieltämistä, ja kritisoida sitä kuinka (suuntaan tai toiseen) on olemassa ihmisiä jotka katsovat oikeudekseen sanoa kuinka toisten pitää se ymmärtää. Näin semimodernilla arkikielellä ilmaistuna ”palaa käämit siihen luopumusläppään”.
Kun sanotaan ”sikisi Pyhästä Hengestä” niin voi olla ettei sen takaa enää suurempaa ja mahtavampaa pyhyyttä voi löytyä, mutta useinhan väännetäänkin kovasti siitä, mitä sen edestä löytyy. Minulla esimerkiksi on jonkinlainen ymmärrys siitä, mitä se tarkoittaa, enkä oikein osaa sitä pukea sanoiksi. Tuo muoto riittää. En halua väheksyä sitä puhumalla jostain partenogeneesistä, minusta sellainen on yhdentekevää. Se on varmaan sitten redusoivaa, en tiedä, mutta minä pidän sitä Pyhänä.
Ehkä Tamminiemen kellari on metafora
Teemun kanssa olen sillä tavalla samoilla linjoilla että uskontunnustuksessa varmasti pyritään alleviivaamaan joitain asioita, esimerkiksi se ”astuminen” ei välttämättä ole yhtä keskeinen asia kuin ”taivaaseen”, enkä ollenkaan tiedä kuinka suuri merkitys sillä vertikaalisella liikkeellä siinä niiden asioiden välissä on. Siitä, mitä ne asiat sitten ovat (tai vähintään sen varjolla), on todennäköisesti saatu aikaan vähintään pieniä sotia, ehkä keskisuuriakin, en kuitenkaan tiedä varmasti edes niistä pienistä.
No, tuota tuota. Jos minua ojentaa joku patristiikan dosentti, joka asiantuntemuksensa nojalla kertoo, miten istuu Jumalan oikealla puolella pitää ymmärtää, niin mielelläni ojennun. Melkein ojennun noista Järveläisenkin kommenteista, vaikken kaikkea ihan ymmärrä.
Siinä tulee muuten kirkkotaidekin avuksi. Kaikissa keskiaikaisissa mosaiikeissa ja ikoneissa Kristus on Isän oikealla puolella. Ehkäpä taivas on valtava ikonostaasi, seinä. Jos helvetissäkin on peräseinä, miksei taivaassa voisi olla etuseinä?
Mutta Pyhästä Hengestä sikiämiseen en suhtautuisi kovin postmodernin hutiloiden. Sehän on koko kristinusko. Cur Deus Homo on ainoa todella teologinen kysymys. Kaikki muu on pelkkää lämpimikseen höpisemistä, turhuuksien turhuus, kuten Saarnaaja sen sanoi.
Teemu, minusta minä nimenomaan en suhtaudu siihen postmodernisti hutiloiden. Minusta sen redusointi johonkin partenogeneesiin nimenomaan on sitä, riippumatta siitä kuka sen tekee.
Ja patristiikan dosentit eivät käsittääkseni yleensä ole sanomassa kuinka se oikealla puolen istuminen pitää ymmärtää. He voivat kertoa kuinka se on ymärretty viimeisen parintuhannen vuoden aikana ja parhaassa tapauksessa sen, kuinka he itse sen ymmärtävät. Sellaisesta sopiikin ojentua. Ne, jotka kovasti päsmäröivät, ovat yleensä juuri niitä hutiloitsijoita (vaionkosehutiloijiaentiedä) jotka mielellään sitten kyllä ojentaisivat myös niitä dosentteja, varsinkin Helsingin Yliopiston dosentteja. Pääsääntöisesti kokemukseni mukaan dosentit itse ovat riittävän viisaita ollakseen tekemättä niin.
Sen verran voin antaa periksi, että uskon egyptiläisen uskonnon kuolemanjälkeisen sielujen puntarin olevan metafora. Aabrahamin helmasta en menisi kuitenkaan vannomaan. Samoin se Laulujen laulun kohta, jossa käsketään ottaa pienet ketut kiinni ennen kuin ne turmelevat viinitarhan, on herättänyt ihmetystä. Mutta koska Suomen kirkoissakin opetettiin 1700-luvulla perunanviljelyä, niin miksei Raamatussakin voisi olla puutarhanhoito-ohjeita.
Kun kauan sitten kävin Ateenassa, ihmettelin jonkin aikaa sellaisia autoja, joissa luki ”metaforai”. Kun oli niitä riittävän monta nähnyt, osasin päätellä, että ne olivat kuljetusliikkeen autoja.