Tanskalais-ruotsalainen Rasmus Paludan poltti uhkauksensa mukaan Koraanin Turkin lähetystön edessä Tukholmassa viime lauantaina 21.1.2023. Tapaus herätti odotetusti kielteistä huomiota Turkissa, jonka johdossa on islamilaisia arvoja korostava presidentti Recep Tayyip Erdoğan. Ovatko Ruotsin johtajat menneet asiassa ilmaisuvapauden taakse, näkemättä että heidän maassaan on monia jotka ovat tulleet uskonnollisesta kulttuurista? Onko toisen pyhää osattu lainkaan kunnioittaa, edes jälkikäteen? Suomessa rikoslaki turvaa uskonrauhaa, mikä taitaa olla aika hyvä juttu.
Suomen entistä jumalanpilkkapykälää arvosteltiin takavuosina, ja syystä. Hannu Salama sai kirjallaan Juhannustanssit aikaan kirjasodan 1964. Oikeuslaitos langetti tuomionsa jumalanpilkasta sekä kirjoittajalle että alkuvaiheessa myös kustantajalle. Harro Koskisen Sikamessias-teos 1969 herätti myös kielteistä huomiota ja toi sakot. Nämä ovat varmasti entisen jumalanpilkka-pykälän klassiset esimerkit. Kirkko ja kristilliset arvot jatkoivat rooliaan kansakunnan mielensäpahoittajana, riippumatta arkkipiispa Simojoen pohdinnoista.
Vaan äärioikeistolaisen Stram kurs -puolueen Paludan on jotain muuta, toisena aikana, toisessa paikassa. Hän on harrastanut Koraanin polttamisia Ruotsissa ennenkin. Kevään 2022 polttamisen aikaan SVT:n haastattelema juristi ei nähnyt minkään kirjan polttamiseen estettä sinänsä ja sanoi Paludanin saaneen suorastaan poliisin luvan mielenosoitukseen. Kuitenkin jos kansanjoukot suuttuvat niistä, mielenosoituslupaa pitäisi poliisin piirissä harkita. [Harkinnaksi on jäänyt?]
Uskonrauhaa tai menneen maailman jumalanpilkkapykälää voi olla vaikea lähestyä yksinkertaistaen. Otetaan esimerkki Selkouutisista: ”Luterilaisen piispan Kaisamari Hintikan mielestä uskonrauhapykälä on vanhentunut: Jumalaa ei tarvitse suojella lailla. Suojelua tarvitsevat uskovaisten yhteisöt.” Näin Ylen Selkouutiset lainasi vuonna 2021. Tässä on yksinkertaistamisen riski: voiko laajoja asiakokonaisuuksia tiivistää muutamaan riviin? Keskustelu sananvapauden rajoista on käynyt vuosikausia. Mitä, jos kaikki ja varsinkin kaikki uskontoihin liittyvä keskustelu liian helposti tulkitaan vihapuheeksi – uskaltaako kukaan sanoa mitään? Ja kun tuotamme ”selkokieltä” ja ”vihapuheen” kritiikkiä, mitä silloin tuotamme, ketä varten? Varmaa on vain se, että molempia tarvitaan, ei tosin vihapuhetta sinänsä vaan tiukkaa keskustelua sen rajoista. Mitä tarkoittaa muuten: ”Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mielestä uskonnollisia ajatuksia pitää saada kritisoida.” Eihän tästä voi olla kysymys, ainahan on saanut, siis miten epäselväksi voi selkokieli mennä?
Wikipedian historiikki uskonrauha-pykälästä mainitsee perussuomalaispoliitikko Jussi Halla-ahon. Hänhän otti myöhemmin koppia julkiuskonnolliselta edeltäjältään Timo Soinilta. Eroa Soinin ja Halla-ahon välillä löytyy: Halla-aho on tunnustautunut avoimesti agnostikoksi. Hän on toisaalta aiemmin noussut islamin & Muhammadin kriitikoksi ja saanut sakkotuomion kiihotuksesta kansanryhmää vastaan – ei uskonrauhan rikkomisesta. Pykälät menevät osin päällekkäin. Espoolaispiispan selkopointti on sinänsä oikea: Jumalaa ei tarvitse puolustaa, Jumalaan uskovien yhteisöjä kyllä. Uskonyhteisön pyhä on kuitenkin ytimessä, ei se muuten olisi pyhää? Mutta jos joku pitää jotain asiaa [vaikka sitten ”venäläistä maailmaa”] pyhänä, oikeuttaako se mihin tahansa?
Pientä viilausta suomalainen mutta varsinkin ruotsalainen politiikka ja lainsäädäntö voisi kyllä tarvita. Ruotsi & Tukholma on monta piirua monikulttuurisempi kuin Suomi. Luulisi siis, että siellä on eväitä kohdata uskonnollisista kulttuureista tulevia ihmisiä paremmin. [Mutta ei näemmä ole.] Ryhmään ”uskonnolliset kulttuurit” olisin valmis laskemaan Lähi-idän lisäksi myös seuraavia alueita: Afrikka, slaavilaiset maat, Latinalainen Amerikka ja latinomaat Euroopassa (Italia, Espanja…), ja monia muitakin olisi, vaikka eteläinen Saksa.
Pohjoisessa Euroopassa kysymys Jumalasta ja Jumalan pilkkaamisesta on varmasti teoreettisempi ja enemmän ”toisten” maailmankuvaan liittyvä. Kenen ”toisten”? Saatamme kokea vierautta heidän rinnallaan, joiden elämää, ruokailemista ja pään peittämistä uskonto mielestämme rajoittaa. Kannatamme varmasti Iranin mielenosoittajia, jotka tahtovat tasa-arvoa ja vapautta. Mutta sitten ajatusleikki jatkuu, ja sekularisaatiosta tulee sekularismia, ehkä jopa negatiivista uskonnonvapautta? [Osin tuleekin, eikä vähiten Iranissa?]
Pohjoismaisen vapauden nimissä moni tahtoo täälläkin uskonnon väistyvän julkiselta areenalta. Kun entinen kansakunnan johtaja sanoi, että ”uskonto on henkilökohtainen asia”, viesti kuultiin varmaankin yleensä muodossa ”yksityisasia”. Mutta entä, jos uskonto jossain Turkissa onkin julkisella paikalla, ottamatta kantaa siihen onko kyse uskonnon ja politiikan epäpyhästä allianssista? Uskonto ei ole vain yksityisasia, ei ainakaan suurimmassa osassa maailmaa, ja tämä on totta riippumatta siitä mitä meillä koetaan. Se, mikä on henkilökohtaisinta, voi myös olla mitä yleispätevintä ja monia ihmisiä koskettavaa. -Psykologinen viisaus, eikö? Sen vuoksi uskontoa ei saa täysin työnnettyä pelkkään kotialttarin tai edes kotikirkon, -temppelin tai -moskeijan hämyyn.
Wikipedia-artikkeli kuvaa käytyä poliittista keskustelua uskonrauhan rikkomispykälästä vuosikymmen sitten. Jussi Halla-aho keräsi silloin nimiä ja tahtoi poistaa uskonrauhapykälän lainsäädännöstä. Anna-Maja Henriksson kannatti sitä vastoin nykytilannetta. Iltalehden toimittaja arvosteli vielä viime keväänä uskonrauhapykälää lähinnä islamia suojelevaksi, se kun kieltää Koraanin polttamisen. [Tätä on toki syytä kysyä, mutta ei moni pitäisi siitäkään, jos ei-kristityt ryhtyisivät Raamatun polttamisiin tai kirjailijan tavoin heittäisivät sen lattialle aina vihastuttuaan vanhanaikaiseen sisältöön?] Pohdin, onko enää 2023 tilanteessa syytä kaivata maailmaa ilman uskonrauhan sanktiointia lailla. Se liittyy yhteiskuntarauhaan, ja esim. Ruotsi voisi tarvita juuri sitä. Tai mitä sitten, kun Paludan itsekin alkaa pelätä viisi kertaa minuutissa kilahtavia uhkauksia? Ei mennyt ihan toivotulla tavalla, kuten hän myöntää.
Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson kiemurteli Turkin ja Nato-prosessin paineessa. Hän ei voinut ottaa selkeää kantaa Koraanin polttamiseen, se kun oli samalla sekä ”laillista” että ”epäkunnioittavaa”. Pääpaino oli uskonnollisen tunteen loukkaamisessa ja sen pahoittelussa. Ylen suora lainaus: ”Sananvapaus on keskeinen osa demokratiaa. Mutta mikä on laillista, ei ole välttämättä sopivaa. Monille pyhien kirjojen polttaminen on syvästi epäkunnioittava teko. Haluan ilmaista sympatiani kaikille muslimeille, joita Tukholman tämänpäiväiset tapahtumat ovat loukanneet.” -Ympäripyöreää lagom-ajattelua tämä symppaus? Onko niin, että jossei valtio suojele uskonnollisen yhteisön hyvää / pyhää, ei se suojele kyseistä yhteisöäkään, eikä lopulta onnistu suojelemaan edes ”vapaiden” mielenosoitusten järjestäjiä? Onko pohjoismainen vapaus – ja uskonnonvapaus – liian usein vain vapautta jostakin, ei vapautta johonkin, ei vastuunsa tuntevaa vapautta? Niin, mihin jäikään positiivinen uskonnonvapaus?
Suomalainen hitaasti muuttuva lainsäädäntö on tässä kohtaa ehkä sittenkin onnistunut. Uskonrauha-pykälä liittyy Rikoslain 10. luvussa yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen. Uskonrauha, trosfrid, voidaan myös nähdä osana positiivista uskonnonvapautta: uskonnon harjoittamista on ikävä toisten dissata, vaikkeivät pyhäkössä itse kävisi. Pohjimmiltaan kyse on yhdenvertaisuudesta, joka on uskonnosta riippumatonta. Henkilökohtaisesti en tahtoisi rukoushuutoon herätä, mutta suon silti muille oikeudet harjoittaa uskontoaan. [Islamin ja kristinuskon suhdetta pohdittakoon sitten ajan kanssa, niin dialogisesti kuin teologisesti…]
Joten, vaikka Jumalaa ei voi uskonrauhalailla puolustaa, niin olisiko maallistuvassa Pohjolassakin syytä huomata uskonnollisista kulttuureista tulevat maahanmuuttajat? Kotimaa-uutisessa 2013 kansliapäällikkö Jukka Keskitalo (nyk. Oulun piispa), kommentoi tilannetta, kun Halla-ahon projekti oli päällä. Hän otti kantaa sen puolesta, että uskonrauhapykälä on hyödyllinen eikä johda hätäisiin tuomioihin. ”Globalisoituminen ja monikulttuurisuus on lisännyt kaikkialla maailmassa uskonnon merkitystä. Uskonto ei ole mihinkään häviämässä, eikä näin ollen myöskään uskonrauhan turvaaminen ole menettänyt merkitystään.” Tämä kuulostaa jatkuvasti ajankohtaiselta suuressa kuvassa. ”Uskonrauhan suojaaminen rikoslailla yhä perusteltua”, kuului otsikko. Onhan se.
Valitettavasti juuri eilen saimme lukea, että köyhyys lisääntyy entisestään hallituksen toimien johdosta, etenkin työttömien lapsiperheiden köyhyys.