En ole syntynyt körttiläiseksi enkä mihinkään muuhunkaan herätysliikkeeseen. Lapsuuden kotiseurakunta oli vahvasti myönteisen ja iloisen evankelisuuden värittämä, ja opiskeluaika meni viidesläisissä merkeissä. Aikuisiällä kesän vakiotapahtumiin on kuulunut Suomen Lähetysseuran lähetysjuhlat ja usein joku muukin hengellinen kesäjuhla. Kirkkopäivät on myös mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka hengellinen sisältö joskus onkin jäänyt vähän epäselväksi.
Tänään seurasin TV:stä herättäjäjuhlien jumalanpalveluksen ja sen jälkeen radiosta saman liikkeen päiväseurat. Hyvää antia kummassakin. Erityisesti pidin Tuomas Nevanlinnan seurapuheesta.
Yleisenä vakioaiheena hengellisten kesäjuhlien puheissa on se, kuinka on hyvä ylläpitää perinteitä ja kokoontua yhteen samalla tavoin uskovien ystävien kanssa. Kussakin liikkeessä asia ilmaistaan vähän eri tavoin, mutta sisältö on sama. On niin kodikasta ja mukavaa omien joukoissa. Niin varmasti onkin.
Onnellinen se, jolla on selvä hengellinen koti, missä puhutaan tuttua kaanaankieltä, lauletaan tuttuja lauluja ja tutut julistajat nojautuvat tuttuihin teologisiin painotuksiin. Onnellinen myös se ulkopuolinen, jolle kaikki ei ole tuttua ja joka silti tuntee itsensä tervetulleeksi.
Itse en koe selvästi kuuluvani mihinkään tiettyyn ryhmään. Niinpä olen käynyt useiden eri herätysliikkeiden, lähetysjärjestöjen ja muiden kristillisten järjestöjen kesäjuhlilla. Joillakin juhlilla on käyty useita kertoja, jotkut ovat vielä käymättä. Esimerkiksi helluntailaisten juhannustapahtuma Keuruulla on vielä edessäpäin.
Kaikilla juhlilla voi kokea kristittyjen yhteyttä, vaikka ei juuri niihin piireihin kuuluisikaan. Voi myös olla terveellistä ja herättelevää kuulla julistusta, jossa uskoa sanoitetaan vähän eri tavoin kuin omassa tavanomaisessa ympäristössä. Kaikki viisaus ei ole yhdessä päässä eikä edes yhdessä herätysliikkeessä, ei missään niistä.
Normaaliaikojen hengelliset kesätapahtumat tarjoavat paljon rinnakkaisia ohjelmavaihtoehtoja. Ehkä liikaakin? Kun väki hajoaa moniin eri seminaareihin, kanaviin, konsertteihin ja workshoppeihin, menetetään jotakin oleellista. Menetetään suuren yhteisen juhlan tuntu. Sitä olen joskus jäänyt kaipaamaan.
Körttikisat, evankelisen ystävän opettamaa lempinimeä käyttääkseni, lienee suurista juhlista parhaiten koossa pysyvä. Kaikille yhteiset seurat ovat herättäjäjuhlilla edelleen vahvasti pääosassa, sateessa tai paahteessa, avoimen taivaan alla. Ehkä ensi vuonna Joensuussa?
Ei taida ”evankelinen ystävä” tietää, mistä puhuu. Kaikkein vähiten ”kisat”.
Olisiko ollut huumorilla osuutta asiaan?
Körttiläisyys sisältää ironian ja sarkasmin, joka kohdistuu itseen (”körttipuvulla pääsee arkkuun”). Muut saavat ”kisailla” paremmuudesta.
Kovin on herkkää ja haavoittuvaa. Liikkeen sisällä huumori sallitaan, muilta se on kiellettyä? Jos vähänkin liittyy liikkeeseen, niin negatiivisia tulkintoja syntyy?
Tuttua varmasti kaikissa liikkeissä. Kauneus on katsojan silmässä.
Tarkoitus oli kirjoittaa kesäjuhlista yleensä, ei analysoida mitään yksittäistä liikettä.
Sitä paitsi kisailla voi kaikesta, vaikkapa uskon heikkoudesta. Olisiko körttikisat-nimessä kuitenkin kyse vain sanaleikistä, ilman isompaa teologista sisältöä?