Viime viikonloppuna Nilsiän Aholansaaressa kokoontui jälleen körttifoorumi. Päivien aikana pohdittiin, millaista uudistumista, kehittämistä ja juurille paluuta körttiliike tarvitsee juuri nyt. Itse virittelin aiheesta keksustelua alustuksella, johon olin koonnut kenttäväen ajatuksista teemasta. Sain noin 15 eri ikäiseltä naiselta ja mieheltä eri puolilta Suomea kirjallisesti perusteellisia pohdintoja, joita vedin yhteen. Syntyi kiinnostavaa ja monipolvista ajatustenvaihtoa. Jotta keskustelu valuisi laajempaankin tietoisuuteen ja jatkuisi, kirjoitan pari blogikirjoitusta aiheesta.
Sekä etukäteisvastauksissa että keskusteluissa nousi vahvasti esille se, että körttiliikettä yhä tarvitaan, erityisesti rosoisena ja karheana vastavoimana menestysteologialle, positiiviselle psykologialle, uushenkisyydelle ja onnellisuusprofeetoille. Eräs paikalle saapunut vieras, jolle herännäisyys oli ennestään tuntematonta, summasi keskustelua todeten: ”Nyky-yhteiskunnassa teidän körttien kannattaisi pitää meteliä siitä, että on ihan ok, että välillä myös ahdistaa ja lujaa. Tämä ajatus on todellista, vapauttavaa vastakulttuuria”.
Körttiläisyyden tulisi kaivaa sielunhoidollisuus naftaliinista ja ottaa edelleen todesta elämän raadollinen puoli. Olisi tärkeää vaalia herätysliikkeen herättävää ydintä: ristin teologiaa, alatien kristillisyyttä, sanomaa ihan alhaalla liikkuvasta armosta (siis sekä alhaalla että liikkuvasta!), mahdollisuutta hengittämiseen, veisaamiseen, irtipäästämiseen ja tyhjentymiseen sekä kärsivälle Kristukselle antautumiseen.
Herännäisyyden luovuttamattomaan ytimeen katsottiin kuuluvan myös se, että liike sallii ihmisen lähestyä Taivaan Isää epäillen, kapinoiden ja uudistushaluisesti. Usko ei ole pysähtynyt tila, jonka rajoihin pitää mahduttautua. Lähimmäisten erottelematon kohtaaminen
nousee itsetutkistelusta, jota käydään veisuun ja rukouksen avulla Korkeimman kanssa. Tärkeää on oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, rauhanomainen epäpoliittisuus, rehellisyys ja ymmärrys.
Herännäisyys painottaa, että ihmisen ja Kristuksen väliin ei saa tulla mitään eikä ketään. Koska tietoisuus kristinuskon perusasioista ohenee, kansa käy yhä vähemmän jumalanpalveluksissa ja kodeissa ja kouluissa puhutaan yhä vähemmän Kristuksesta, on körttiseuroissa tärkeää puhua hänestä. Näin ihmisillä säilyy ymmärrys, kuka on ihmisen lisäksi se toinen, minkä väliin mitään ei saa tulla.
Evankeliointi sen herätyskristillisessä ja ratkaisukeskeisessä muodossaan on ollut körttiläisyydessä kirosana. Tosiasia kuitenkin on, että sellainen kristillinen yleissivistys, jota körttiläinen julistus olettaa, on katoamassa. Körttikansan keskuudessa pohditaankin nyt, mikä voisi olla körttiläinen tapa ”evankelioida”. Miten saada kuuluviin heränneiden tavat hahmottaa kristinuskoa ja tulkita Raamattua? Miten välittää perustietoa siitä, mihin ja miten me uskomme?
Heränneille tyypilliseksi hahmotettiin omapäinen tapa uskoa ja elää uskoaan todeksi. Mitään yhtenäistä körttiläisyyttä ei ole olemassa. Liikkeen lonkeroihin mahtuu todella monenlaista tapaa hahmottaa maailmaa ja kristinuskoa. Tämä on liikkeelle sekä siunaus että kirous. Ei ole yhtenäisyyttä, jota voisi vaalia. Mutta on seurat, joista pitäisi pyrkiä luomaan mahdollisimman turvallinen tila aivan kaikille. Seurat, joissa veisuu ja ajatukset lähtevät itsetutkistelusta eivätkä vierustoverin tilan arvioinnista.
Körttikapinaa tai mitään kapinaa ei vastaajien mukaan saa pelätä seuraliikkeessä. Kapinaliikkeenä alkanut liike on vaarassa, jos kapinaa ei kestetä ja ymmärretä. Ihmisten pitäisi uskaltaa olla yhdessä rohkeasti ja rehellisesti ja perustellen myös eri mieltä, saman liikkeen sisällä.
Moni on edelleen törmännyt ennakkoluuloihin, joiden mukaan körttiläiset ovat mustiin pukeutuneita tiukkapipoisia maailman vihaajia. Jotkut vastaajat ja keskustelijat kokivatkin, että körttiläisyyden haasteena ei ole niinkään sisäinen uudistuminen kuin kyky viestiä ulospäin ja saada ihmisten tietoisuuteen körttiläisyys avarana kansanliikkeenä. Yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta vastavoimasta ei ole paljon iloa, jos sitä ei tunneta eikä siitä tiedetä. Körttiläiset puhuvat kyllä mielellään keskenään siitä, mitä körttiläisyys on tai ei ole. Heidän pitäisi puhua aiheesta rohkeammin myös muiden kanssa. Toivottiin, että herännäisyyden ääntä käyttäisivät julkisuudessa myös muut kuin yhdistyksen työntkeijät. Sosiaaliseen mediaan kaivattiin enemmän körttiläisiä blogikirjoituksia, kansantajuista körttiteologista pohdintaa ja opetusta sekä tasokkaita kolumneja.
Erässä kirjoitetussa palautteessa välitettiin viesti Vantaan herättäjäjuhlilla ensi kertaa herännäisyyteen tutustuneelta henkilöltä: ”Ajatella, meillä on Suomessa näin upea, tavallisen kansanmiehen pohdinnoista alkunsa saanut liike, jolla voitaisiin luoda turvallista ja juurevaa ilmapiiriä. Markkinoikaa hyvät körtit liikettänne rohekammin! Olin vaikuttunut puheista, veisuusta ja yleisestä tunnelmasta. Ainoaksi moitittavaksi asiaksi juhlilla mieleeni nousi tämä, että herännäisyydestä tiedetään niin vähän.”
Vastauksissa ja keskusteluissa nousivat esiin myös kriittiset huomiot esimerkiksi sukujen ylikorostuneesta ja uusia tulijoita ulossulkevasta roolista herätysliikkeessä, pappien ylivallasta seurapuhujina, Herättäjä-Yhdistyksen ja paikallisyhdistysten välillä olevista ongelmista, Herättäjän talousasioiden hoidosta, viestinnän pulmista, kotiseurojen vähenemisestä, Siionin virsien uudistamisesta jne. Näihin asioihin palaan seuraavassa kirjoituksessa hiukan myöhemmin.
Teologi Elvi Saari ,Viittakiven Opiston ensinmäinen rehtori kirjoitti tutkielman ”Paavo Ruotsalainen- The George Fox of Finland”. Fox oli maailmanlaajuisen kveekari liikkeen isä.
Kun luen Emilian blogia ,niin tunnistan körttiläisyyden ja kveekariliikkeen hengellisen sukulaisuuden. Körttien olemassaolo on ehkä syynnä siihen että kveekrit ovat hyvin pieni yhteisö Suomessa, mutta ei se mitään, voimme viettää samanhenkisiä hartauksiamme yhdessä tai erikseen. Muodoissa on eroja henki on sama.
Körtit puhuttelevat ja vetävät puoleensa tietyn tyyppistä suomalaista psykettä. Se ei ole kaikille ja epäilen , että ei varsinkaan nuorelle sukupolvelle. Mutta hekin vanhenevat ja huomaavat että heillä on tarpeita joiden olemassaolosta heillä ei ole ollut tietoakaan. Sitten jotkut heistäkin hakeutuvat körttien pariin.
Toivon ,että herätysliikkeet elävät ja kokoavat omanmielisiään viellä pitkän aikaa . Niiden erillaisuus tekee sen, että ei tarvitse kalastella samoilla vesillä, pyydystettävää löytyy kaikille kylliksi.
Kyllä Markku Hirn, juuri noin! Yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle ja hyvä niin. Itsekin tunnistan kveekariaatteessa paljon läheistä.
Jotkut ovat jo nuorina ”vanhoja sieluja” tai tarvitsevat muusta syystä jo varhain körttiläisyyttä tai kveekariaatetta voidakseen ylipäätään kiinnittyä mitenkään kristinuskoon. Itse olin aikanaan tällainen nuori.
Kiitos Emilia kirjoituksestasi. Olin viime kesän Herättäjäjuhlilla Nilsiässä ja kuuntelin useita seurapuheita juhlakentällä, sekä hyviä ja huonoja. Hyvät puheet kyllä elähdyttivät, huonot puheet, mm. yksi eteläsuomalaisen puhe, sai minut puuskahtamaan penkissä ”Eikö Etelä-Suomessa ole Kristusta?”.
Kirjoituksesi ”…kodeissa ja kouluissa puhutaan yhä vähemmän Kristuksesta, on körttiseuroissa tärkeää puhua hänestä…” herätti kyllä huomioni. Tämän tunnistan täysin seurakunnissa, ja siksi allekirjoitan täysin kantasi. Puhutaan sitten Kristuksesta ja armotyöstä, etenkin seuroissa, sillä herännäisyyden kantava voima on ollut aina Jumalan armo, Kristuksen ristintyö ja syntien armahdus. Juuri se ydin, jonka kautta kristitty pääsee Jumalan luokse ja saa vastauksen armonkaipuuseensa. Viimekesäinen puhe palasi mieleeni ja se kertoo sitä kieltä niin kirkon kuin herännäisyydenkin osalta, että Kristuksesta puhuminen on vähentynyt ja tilalle on tullut psykopuhetta. Todellakin: Puhukaamme Kristuksesta!
Kun eräältä maallikkosaarnaajalta kysyttiin, mitä on herännäisyys, hän vastasi: ”Kristus”.
O crux, ave spes unica.
http://foorumi.h-y.fi/index.php?topic=1265.0