Körttireformaatio osa 5: Rakkaat Siionin virret herättävät intohimoja

Neljässä edellisessä blogikirjoituksessa raportoin körttifoorumin keskustelujen ja saamieni kirjallisten palautteiden pohjalta: 1. Mitkä ovat körttikansan mielestä sen luovuttamattomia teologisia ja sielunhoidollisia painotuksia, 2. Millainen on liikkeen suhde sukuihin ja millaisia ulkopuolisuudentunteita tästä aiheutuu körttisukuihin kuulumattomille  3. Kenen ääni kuuluu tai ei kuulu nykyherännäisyydessä ja 4. Millaisia ongelmia yhdistyksessä liittyy rahaan ja paikallisosastojen toimintaan. Tässä viimeisessä bloggauksessa aiheena on veisuu, Siionin virret ja niiden uudistaminen.

Herännäisyydessä vaikuttaa olevan melko laaja yksimielisyys siitä, että Siionin virret ja yhteinen vesiuu ovat olleet ja ovat yhä körttiliikkeen syvin sydänääni. Seurat voi pitää ilman puheita, mutta ei ilman yhteistä säestyksetöntä veisuuta, jossa ollaan sekä yksilöinä että joukkona Jumalan edessä, samalla viivalla huokaamassa publikaanin rukousta.

Erässä kirjallisessa palautteessa todettiin, että Siionin virret ovat tunteiden sanoittajia ja niiden avulla voi ääneen purkaa vaikeitakin asioita. Tutustuessaan virsien välityksellä omassa itsessä oleviin kielteisiin ja hävettäviinkin asioihin ihmisen on helpompi armahtaa ja ymmärtää myös muita.

Siionin virsien vastikään valmistunut  kokonaisuudistus jakaa kentällä mielipiteitä. Tätä osattiin odottaa, koska perinteen rakkaimpaan osaan puuttuminen ottaa aina koville.

Herättäjä-Yhdistys työntekijöineen on tiedottanut avoimesti uudistuksen kaikista vaiheista ja työskentelytavoista. Aiheelle pyhitettiin aikanaan myös yksi körttifoorumi Aholansaaressa. Palautetta on pyydetty ja saatu koko prosessin ajan niin musiikin, tekstinteon ja teologian ammattilaisilta kuin tavallisilta veisaajiltakin. Jukka Hautala kirjoitti prosessista myös seikkaperäisen kirjan Veisuun vuoksi. Siinä avattiin työskentelyn teknisen puolen lisäksi syvällisesti ja esimerkein myös uudistustyön taustalla vaikuttanutta teologista pohdintaa.

Kaikissa yhdistyksen luotsaamissa tilanteissa on tuotu esiin, että tekstien muokkaajat ovat perhetyneet myös Siionin virsien varhaisempien laitosten teksteihin ja pyrkineet uudistaessaan osittain palauttamaan tekstejä lähemmäs alkuperäisiä juuria. Silti osassa palautteista koetaan, että uudistuksessa olisi pitänyt enemmän säilyttää ja kunnioittaa perinteitä. On myös epäilty, että virsien uudistaminen ei saa liikettä nousuun vaan tapahtuu päinvastoin: uskolliset vanhat veisaajatkin vieraantuvat. On pelätty, että virsien uudistustyössä niistä poistuu jotakin olennaista sanomaa, joka on kantanut sukupolvien ajan.

Toisaalta moni myös kokee, että uudet Siionin virret on erittäin hyvä kirja. He toivovat, että se päätyisi vilkkaaseen käyttöön ja että myös uusia virsiä veisattaisiin ennakkoluulottomasti. Lisäksi on joukko ihmisiä, joille asia ei mene tunteisiin. He toteavat vain: ”Uudistus kelpaa minulle”.

Hautalan kirjasta selviää, että uudistuneessa kokoelmassa on haluttu painottaa nykyiselle körttiläiselle itseymmärrykselle tyypillisiä asioita kuten kokonaisvaltaista uskontulkintaa, kansankirkollisuutta ja luomisen teologiaa. Virret ovat rukouspuhetta Kristukselle niin, että veisaaja on samalla viivalla toisten veisaajien kanssa. Virret eivät ole julistusta muille vaan sielunhoidollista sielupuhetta, joka ei tule ylhäältäpäin. Uudistuksessa on tehty hienovaraista siirtymää yksilökeskeisestä ja tuonpuoleisuuteen nojaavasta pietismistä yhteisöllisen huolenpidon suuntaan. Usko ja rakkaus vaikuttavat aina rinnakkain.

Virret kertovat ilosta, surusta, pelosta, syyllisyydestä ja menetyksistä. Jumalan ja ihmisen välillä on jännite: vaikka ikävän kohde on varma, ihminen kahlaa omat pohjamutansa ja epäilyksensä loppuun saakka. Siionin virret ovat yhä armon ja ikävän virsiä.

Siionin virsien raamatullisuus ei perustele oikeaa oppia ja elämää. Raamatun kertomukset toimivat pikemminkin peilinä veisaajalle: jo sukupolvet ennen meitä ovat saaneet avun Jumalalta ja mekin saamme liittyä avunpyytäjien jatkumoon. Psalmeille tyypillinen sielupuhe kuuluu vahvana.

Yhteenvetona palautteista ja keskustelusta voin todeta, että körttiliike on yhä monille tärkeä, merkityksellinen ja rakas. Sen olemassaolon muotoihin liittyy monia ongelmia, mutta niistä käytävä avoin keskustelu on mahdollisuus, ei uhka. Avara ja kokonaisvaltainen uskon- ja elämäntulkinta mahdollistaa paljon ja aiheuttaa myös pelkoja. Haluan silti uskoa, että sekin on mahdollisuus, ei uhka.

Eräässä kirjallisessa palautteessa todettiin: Liike on laajempi asia kuin vain seuraliike. Minua aina ärsyttää se, kun sanotaan, että herännäisyys on siellä, missä on seuroja. On sitä sielläkin, mutta myös muualla. Tunnen esimerkiksi ateisteja ja kirkosta täysin pihalla olevia ihmisiä jotka tunnustautuvat körteiksi. Mitä ikinä se heille onkin, se saa olla.

Toivon, että liikkeessä on jatkossakin tilaa aivan kaikenlaisille etsijöille ja epäilijöille, ja samalla myös niille, joiden turva on varma.

Sajan aiemmat blogikirjoitukset voi lukea täältä:

Körttireformaatio osa 1: ”On ihan ok olla välillä jäätävän ahdistunut”

Körttireformaatio osa 2: ”Minua ei todellakaan rakastettu liikkeeseen”

Körttireformaatio osa 3: ”Jyräävätkö kutosen pojat kympin tytöt?”

Körttireformaatio osa 4: Miksi yhdistys pyytää koko ajan rahaa?