Kauan sitten eräässä eteläsuomalaisessa seurakunnassa päättäjät vaativat, että kirkollisten tapahtumailmoitusten yhteydessä ei tarvitse – ja itse asiassa ei pidä – mainita jumalanpalveluksen toimittajien nimiä. Perusteluna oli, että sillä ei ole merkitystä. ”Ei toimittavan papin henkilö ja ominaisuudet ole tärkeitä.” ”Pappia ei pidä valita korvasyyhyn mukaan.”
Taustalla lienee ollut myös kokemus, että papin henkilö vaikutti kirkossa olijoiden määrään. On helppo päätellä, ketkä papeista eivät pitäneet nimien julkaisemista niin tärkeänä.
Myöhemmin eräässä toisessa eteläsuomalaisessa seurakunnassa – seurakuntayhtymässä – viestintä yritti lyhentää paikallislehden maksullisia tapahtumailmoituksia ja poisti toimittajien – papit, kanttorit ja aluksi myös kuorot ja niiden johtajat – nimet pois. Toki nekin tiedot oli silloin jo saatavissa nettisivulta. Siitä syntyi iso haloo ja vaatimuksia nimien palauttamiseksi. Nimet palautettiin ja ilmoitusten kokoa suurennettiin.
Perusteluna vaatimuksille oli, että seurakuntalaisen täytyy saada tietää ja valita, mihin kirkkoon menee, jos pappi miellyttää (tai meneekö lainkaan, jos pappi ei ole mielen mukainen). Kyse ei tainnut olla vain papin henkilöstä, vaan myös sukupuolesta ja ehkä muistakin hengellisesti tärkeistä asioista.
Tänään kai pappien ja muiden toimittajien nimet avustajia myöten mainitaan ilmoituksissa tai niitä ainakin pidetään julkisena tietona. Messujen vakiokävijöille työntekijöiden tavat ja nimet ovat tuttuja, suurelle yleisölle, heille joita kirkkoon yritetään kutsua, nimet harvoin sanovat mitään. Paitsi jotkut isot julkkikset, joita silloin tällöin käytetään houkuttimina.
Eräs sovellus paljon isommassa mittakaavassa tästä kysymyksestä ovat henkilöseurakunnat. Pitäisikö seurakuntalaisen saada valita koko seurakunta korvasyyhynsä mukaan?
Yksi peruskysymys on, kumpi on tärkeämpi: jumalanpalvelus itsessään vai tapa, jolla se toimitetaan ja ketkä sen toimittavat.
Usein kirkossa käyvä saattaa olla valmis kokemaan erilaisia messuja ja saarnoja sekä vaihtelevaa musiikkia. Taidan kuulua tähän ryhmään. On toki myönnettävä, että kaikenlaiset tavat toimittaa messua eivät miellytä, ja voin valita mieltymyksen mukaan. Aina saarnatkaan eivät ehdi nykyaikaan tai muutoin saavuta minua. Toki ehtoollinen toimii aina.
Satunnaiselle kävijälle sen kertainen tapa antaa ainoan kuvan, joka miellyttää tai ei miellytä, puhuttelee tai ei. Satunnaisia kävijöitä on paljon varsinkin konfirmaatioissa ja suurina juhlapyhinä. Silloin siis pitäisi varsinkin ajatella heitä, sisäpiiristä kauempana olevia.
Messut eivät ole esityksiä tai konsertteja, vaikka niitä joskus sellaisina arvostellaan, vaan yhteisöllinen tapahtuma, jossa penkissä istuvatkin ovat toteuttamassa sitä.
Joskus sanotaan, että papit ovat erilaisia ja hoitavat messuja persoonansa, oman korvasyyhynsä mukaan. Monipuolisuus ei kuitenkaan ole peruste hoitaa hommaa huonosti. Kyllä seurakuntalainen voi odottaa, että valmistellaan hyvin, saarna on kiinnostava, selkeä ja jotain antava, ja musiikki samoin.
Messun muodon ja kielen on oltava ymmärrettävää tämän ajan ihmiselle. Jokin syyhy siitä on jäätävä.
Kyllä ilmoituksen on oltava selkeä, ja kerrottava myös toimittavien henkilöiden nimet.
Joku pitää erilaisista kikkailumessuissa, minä taas kaikista niistä en. Nykyään on tuomasmessuja, kivimessuja, hevimessuja, sateenkaarimessuja ja tiesmitämessuja. Joten jos on joku erikoismessu, niin se on selvästi kerrottava.
Samoin on voitava välttää jotakin ”kohupiispaa” taI ”radikaalipappia” tai muuta poliittista aktivistia, joka käyttää kirkkoa lähetysareenanaan, jos itse tahtoisi ajatella hengellisiä, eikä maailmallista politiikkaa ja kädenvääntöä.
Lahtinen: ”Nykyään on tuomasmessuja, kivimessuja, hevimessuja, sateenkaarimessuja ja tiesmitämessuja. Joten jos on joku erikoismessu, niin se on selvästi kerrottava.”
Joo, ja pornomessuja, matkamessuja, venemessuja, moottoripyörämessuja, automessuja, sisustusmessuja…. Minäkin käyn joka vuosi matka- ja venemessuilla.
Olavi Rimpiläinen opetti tiedekunnassa luennoidessaan ettei mainittaisi lainkaan nimiä.
Pellemessuista en pidä minäkään. Saarna on minulle jumalanpalveluksen keskus. Joulun aikaan oli tilaisuus kuulla sisältörikasta saarnaa muutamassa pikku seurakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla. ”Arvoliberaalit” saivat kyytiä. Aina en ollut samaa mieltä, mutta pidin koreilemattomasta, melko matalakirkollisesta menosta.
”Yksi peruskysymys on, kumpi on tärkeämpi: jumalanpalvelus itsessään vai tapa, jolla se toimitetaan ja ketkä sen toimittavat.”
Minusta molemmat ovat tärkeitä, sekä jumalanpalvelus, että myös tapa, millä se toimitetaan. Tietysti joka sunnuntainen messu on aina kaavaltaan turvallisen samanlainen ja se on hyvä. Mutta perinteisen messunkin voi toimittaa ”velvollisuutena pois alta” tai sydämellä, karrikoidusti ilmaisten.
Minulla on tapana esitellä kaikki mahdolliset henkilöt, jotka messussa jotain tekevät yhteiseksi iloksemme. (Jos ei muusta syystä, niin vaikkapa esitelläkseni rippikoululaisille seurakunnan työntekijät.) Esittelen itsenikin, vaikka kaikki tuntevat. Sitten kanttorin, kuoron, kuoronjohtajan, muut muusikot, tekstinlukijat, ehtoollisavustajat, esirukouksen laatijat ja lukijat sekä suntion ja kolehdinkerääjät, jos he vain ovat etukäteen tiedossa. Siitä on hyvä jatkaa kolehtikohteen esittelyllä. Viimeiseksi esittelen saarnaajan, ja jos hän on vierailija, pyydän framille. Kerron, missä hän työskentelee ja kysyn, mikä on tämän päivän saarnan aihe.
Minusta tämä on seurakuntalaisten palvelemista. Ei tarvitse takapenkissä arvuutella, kuka noin selkeällä äänellä luki tekstin tai kuka oli tullut jo aamukahdeksalta laittamaan kirkkoa kauniiksi.
Joskus otan kanttorin alussa mukaan lukupulpettiin ja haastattelen, miksi tänään on juuri nuo virret valittu ja mikä urkukappale on loppumusiikkina.
Ainakaan vielä ei ole kukaan tullut valittamaan, että käytäntö olisi (kirkkoon) sopimaton.
Teemu Kakkurin tapa hoitaa messu kuulostaa todella hienolta. En valita omista paikallisista messuistamme, mutta tuo kaikkien toimitukseen osallistujien esittely olisi mielestäni seurakuntalaisena aina mukavaa ja luo varmaan kotoisan olon.
Ajattelin sattumoisin juuri tänään aamulla radiosta messua kuunnellessani, että harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka korkealaatuista musiikkia kirkossa todella saa kuulla. Loppusoitto jää meikäläisellä turhan usein vain vähän hajamieliseksi kuunteluksi sen sijaan, että paneutuisi todella siitä nauttimaan saatuaan kuulla enemmän teoksesta.
” Jumalanpalvelusta kritisoidaan kuivaksi ja jäykäksi ”.
Sukupolvi toisensa jälkeen ihminen näkee vaivaa , tarkan todellisuuden ja puhuttelevan muodon löytämiseksi uskolle. Ihmisen tietämys merkittävistä asioista on kaiken aikaa kasvanut . Teknillistyminen on kohottanut sitä .
Liturgisen kielen tulisi koskettaa ja puhua moniarvoisen ja rikkaan , mutta myös tylyksi ja epävarmaksi luonnehdittavan kulttuurimme keskellä , hoitavasti ja kokoavan vahvasti , toivoa ja iloa herättäen , mutta myös särkyneen todellisuuden ” haavan ” ja epävarmuuden ääntä mukaan tuoden , etsimään ja löytämään yhteyttä Jumalaan , lähimmäisiin ja omaan itseemme.
Millä tavalla ihminen kokee Jumalan , joka ilmaisee itseään , toisaalta lain, toisaalta evankeliumin kielellä , riippuen hänen kokemuksistaan ja elämäntilanteesta . Suuntauksena voi todeta tarvetta kokea Jumala , antavana ja armahtavana isänä .
Ehtoollinen ei ole vain symboli , vaan todellisuus , Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo . Seurakuntaa tulisi auttaa ilmaisemaan uskoaan , ylistystään , hätäänsä ja kaipaustaan myös symbolien avulla. Symbolisanoma välittyy myös paikalla olevien ihmisten suhteista ja asenteista . Näihin ja niiden yksityiskohtiin liittyy hengellinen sanoma. Elämän perussymbolit ovat arkipäivän elämässä kokoajan käytössä. Symbolit eivät puhuttele vain hienoudellaan , vaan myös yksinkertaisuudella ja elämän alkukantaisella voimalla.
Aterioiminen herran pöydässä sisältää perussymbolin , joka liittää ihmiset väkevästi toisiinsa ja kertoo miksi tarvitsemme kristusta , ateria on ystävyyden merkki , on tarkkailtava , välittyykö niiden kautta Jumalan pyhyys ja rakkaus , raamatun pohjalta.
Musiikin harjoittaminen perustuu Jumalan luomistekoon . Raamatun alkulehdiltä alkaen on musiikin merkitys ihmiselämän arjessa ja juhlassa. Ihmisen ilo ja riemu , hätä , suru ja tuska , toivo , yhteys ja pyhän kokeminen on löytänyt musiikin kielessä herkimmän ja aidoimman ilmaisun . Kristityt ovat kokeneet laulun ja soiton Jumalan hyväksi lahjaksi , joka liittyy kristilliseen jumalanpalvelukseen.
Koulutus on lisännyt selvästi tiedollista ja taidollisia valmiuksia . Sen johdosta Jumalanpalveluselämä on vahvistanut asemaansa seurakuntien toiminnassa..
Lähes kolmekymmentä vuotta olen erilaisissa seminaareissa ollut mukana ja raamatun luentosarjoja kuulemassa . Piispat , professorit ja papit ovat olleet luennoimassa , opittu on.
Tekisi mieli ihan vartavasten lähteä tuota Kakkurin juontoa kuulemaan. Niin poikeukselliselta se kuulostaa. Kunpa kirkossa herättäissinkin vastaavaan ” asiakaslähtöisyyteen”. Olen jo pitkään ihmetellyt, sitä miten niukasti kirkko messuistaan netissä ilmoittaa.Tulee väkisinkin mielikuva siitä, ettei kirkossa olla oikeasti kiinnostuneita uusista messuun tulijoista. Kaikki muut ilmoitukset ovat paljon värikkäänpiä ja niistä saa usein hyvän kuvan siitä mitä on luvassa. Messu silloin ja silloin. Sitten kome nimeä. Joiden merkitystä voi vain arvailla.
Miten kertoa seuraavan pyhän messun sisällöstä ja teemasta niin, että se herättäisi harvemminkin kirkossa käyvän kiinnostuksen ja päätöksen lähteä kirkkoon? Se olisi tärkeämpää kuin vakiokävijöille ehkä tärkeiden nimien esiin tuomiinen.