Joku tähti lauloi ikäänkuin naiselleen, siis ikäänkuin aviohenkilölleen nuo sanat. Olisihan se jossain vaiheessa elämää ollut mukava, jos vaimo olisi ollut aina vain se 32,5 vuotias. Tukka ei harmaantuisi, ei raskausarpia, ei ryppyjä, ei keskivartalolihavuutta. Kun vanhenen, ymmärrän yhdessä vanhenemisen ihanuuden. Toki sitten, kun olen kävelyni kävellyt, niin rivakka apu olisi hyvä ja sitä kai saa sitten rahaa tai bitcoineja vastaan.
Luin taannoin kirjan: Jumala syöksee enkelinsä. Se oli vaikuttava siksi, että kotoinen Suomi tuntui hivenen paremmalta. Siinä oli kohta, joka kertoi ilon kuolemisesta koko valtakunnassa. Jokaisen ”usko” pantiin koetukselle. Työpaikalle ilmestyi vitsejä kertova henkilö. Sitten oli tarkkailija yksi, joka raportoi, ketkä nauroivat ja ketkä eivät nauraneet. Sitten oli tarkkailija kaksi joka teki samat havainnot ja kävi vertaamassa tulokset tekikö tarkkailija yksi työnsä tunnollisesti.
Kun olemme harrastaneet oikeusvaltiota, niin rikkeille ja rikoksille on määrätty vanhenemisajat ja näin annettu ihmiselle muuttumismahdollisuus ilman julkista itsensä ruoskimista. Nyt ilmeisesti amerikkalaisuus on täällä sekä hyvässä, että pahassa. Kun esivaalit lähestyvät, niin ehdokkaiden taustasta alkaa nousta matoja pintaan niinkuin joku keräilli kastematoja jollain sähköjutulla. Missä olivat ehdokkaan kädet vuonna 1957. Niinkuin senaikainen mieliala voisi vaikuttaa nykyiseen kelpoisuuteen viran hoidossa. Siitä on lyhyt matka kiristysyhteiskuntaan, kun alkaa vanhat heilat kysellä, että miten ois vai kerronko julki?
Jos ihmiselle ei anneta mahdollisuutta unohtaa menneisyydessään tapahtuneita asioita, niin toteutuu slougan: Jumala armahtaa, minä en! Se tukkii myöskin lefthand-radikaalilta tien porvarilliseen virkaan vai tukkiiko? Onko aina asiat tapauskohtaisia. eli toisaalta maan tapa tai yksittäistapaus miten mieleen juolahtaa.
