Satuin lukemaan muistelmat. Satu Hassin muistelmat. Miksi?
Siksi, koska minua kiinnostaa erityisesti ajanjakso 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Kaikilla on perverssionsa.
En ole koskaan äänestänyt vihreitä. En ole koskaan edes aikonut äänestää vihreitä. Jos luoja suo en koskaan tule äänestämään vihreitä.
Satu Hassin lienen tavannut joskus 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muutaman kerran samassa pöydässä istuneena. Lienee ollut Tillikka tai Wienerwald. Muisti on yleensäkin epäluotettava historian kuvaaja ja näissä tapauksissa sattuneista syistä erityisen pätkittäinen.
Yleensä muistelmat ovat uuvuttavia ja umpitylsiä. Erityisen ansioituneita tässä suhteessa ovat kirkon merkkihenkilöt. Ensin laaja ja pitkä sukuselvitys. Kaikki kappalaiset käydään läpi uskonpuhdistuksesta asti. Sitten teologisen opettajat ”hauskoine” sattumuksineen. Ja sitä rataa.
En tiedä haluaisiko Heikki lukea itsensä kirkollisiin merkkihenkilöihin, mutta Räisäsen omaelämänkerta on virkistävä poikkeus pystyynkuolleista kirkko- ja sukuhistoriallisista selvityksistä. Räisäsen sitä paitsi on esimerkki kaikille nuorille eksegeettien aluille. Kun 1960-luku kulminoitui ja vanhaa vallattiin, istui Heikki parinsadan metrin päässä Kansalliskirjastossa tutkimukseen uponneena tietämättä maailman menosta mitään.
Mutta asiaan.
——————————
Satu Hassin muistelmat ovat kaikkea muuta kuin kulaus ketipinoria illan päätteeksi. Eivät nukuta vaan virkistävät. Hassin politiikasta en ole niin varma, mutta tekstiä tuottaa tamperelainen osaa.
Mannerheim-solki ja punalippu on nasevasti kirjoitettu, huumorilla höystetty itseironiaa säästämättä. Koska Kotimaa ei ehkä osuvin areena nuorleninistisen liikkeen analysoinnille, seuraavassa pääosin vain muutamia kirkkoon viittavia poimintoja Hassin omaelämänkerrasta.
Kuten melkein kaikilla suomalaisilla ikäluokilla näihin päiviin asti, taustalta löytyy aina vaari, vaarin serkku tai tädin naapuri, joka oli uskovainen. Hassilla se oli mummu, joka kymmenvuotiaana antoi Sadulle Uuden Testamentin ja kehotti lukemaan jakeen per päivä.
Satu ajatteli, että urakkatyöllä homma hoituu ja luki putkeen useamman jakeen. Vuorisaarnan jälkeen esiteini Hassi toteaa raikkaasti, että nyt on puolen vuoden annos suoritettu: ”Aloitin hyvällä omalla tunnolla tauon, joka ei päättynyt koskaan.”
1950- luvun ja 1960-luvun alun kansandemokraateille oli ominaista leirikulttuuri. Rajan yli ei hypelty. Sen sijaan keskiluokan kakaroille kuten Satu toimiminen partiossa ja seurakuntanuorissa oli ominaista. Ehkäpä myöhempien nuortaistolaisten sininen väri kaulaliinassa oli Baden-Powellin peruja?
Moni vaihtoi partioleirin teiniliittoon. Seurakuntanuoret stalinistisotureihin.
Tapana oli sanoa, että rippi- ja partioleirillä opittiin suutelemaan, teiniliiton kesäpäivillä naimaan. En edes uskalla ajatella, mitä nuortaistolaisten opintopäivillä Kuutsalon saaressa Kotkan edustalla puuhattiin.
Omanlaista ironiaa oli, että varsinainen SKP:n puoluevähemmistö – kovaksi keitetty kaaderi – oli puhtaasti puritaaninen ja arvokonservatiivinen. Liikkeelle nimen antanut (Kiitos ”Loka-Laitisen”) Taisto Sinisalo ei edes tiennyt, mitä ”punkku” tarkoitti ja tuomitsi, jos mahdollista jyrkemmin kuin Ryttylä, ryhmäseksin siitä kuultuaan.
Satu Hassi oli seurakuntanuori. Kapinallinen tottakai, silti seurakuntanuori. Hassi mainitsee lukeneensa Terho Pursiaisen Uuden Testamentin välittömästi sen 1969 ilmestyttyä. Eräässä kohdin Hassi viittaa vasemmistolaisiin teologian ylioppilaisiin. Niitäkin oli.
Kimmo Rentolan tilastojen mukaan vuosina 1969-1972 Akateemiseen Sosialistiseuraan (ASS), jonka siis nuortaistolaiset miltei heti valtasivat, liittyi kahdeksan teologian ylioppilasta. Siis vain kahdeksan! Pelkästään sosiologiaa opiskelevia liittyi 159 kappaletta.
Sosiologia tosin oli 1960-luvun muotitiede ja modernismin kieli siinä missä historia oli ollut aiempi puhetapa.
Mainittu Terho Pursiainen kirjoitti toisaalla, että vuonna 1980 Kulttuuritalolle kokoontui SKDL:ää kuuluvia ja sitä lähellä olevia vasemmistokristittyjä 68 henkeä, joista lähes puolet pappeja. Oliko pappien joukossa missään vaiheessa varsinaisesti nuorleninistiseen opiskelija- ja kulttuuriliikkeeseen kuuluvia? Jos oli, mitä epäilen, se kertoo ainoastaan, kuinka ihmiselle kognitiivinen dissonanssi on elämässä normaalitila.
——————————-
Nyt hetkinen!
Piti kirjoittaa Hassin hengellisyydestä, ei leperrellä ”kommaritouhuista”, kuten eräs entinen kiekkotähti, myöhempi poliittinen ajattelija, sanoisi.
Luettuaan Pursiaisen Uuden Testamentin, Satu tuli tulokseen, että hypoteesi Jumalasta oli tarpeeton ja erosi kirkosta.
Kun itse luin Pursiaisen mainitun teoksen ja Heikki Räisästä vähän perään, kävi toisinpäin: menin äärimmäisen varovaisesti uskontotieteen luennolle, puolipaniikissa pelosta, että kohta kuuluu Jahven jyrähdys, iskee salama ja olen jossain telttakokouksessa puhumassa kielillä.
Taistolaisuuteen kääntymys oli usein vähän kuin pamaus Paavalilla Damaskoksen tiellä. Ei liene sattumaa, että 1970 uusvasemmistolainen kulttuuriradikaali Rauno Setälä nimesi (tai ehkä oikeammin kustantaja) kääntymystarinansa uusstalinistin uskontunnustukseksi.
Itse asiassa taistolaisen opiskelijaliikkeen lehdessä Soihdunkantajassa kuvattiin tavan takaa omaa kääntymystä varsin pietistisin sanankääntein. Vähän kuin AA:ssa raitistumista. Ehkä Augustinuksen kääntymystarina Tunnustuksissa onkin yleismaailmallinen, ajasta ja kulttuurisesta kontekstista jossain määrin riippumaton?
Mielestäni Hassi on oikeassa siinä, kun kritisoi nimitystä stalinistit radikaalista opiskelija- ja kulttuuriliikkeestä. Kukaan ei ihallut Stalinia. Kukaan ei lukenut Stalinia, jos nyt ei vahingossa marxismi-lenismin lyhyttä oppikurssia vuodelta 1938.
Kukaan ei ampunut edes nallipsyssyllä asfalttiin railakkaimmankaan ravintolaillan jälkeen.
Puheet olivat kovia, toiminta kesyä. Loputtomia kokouksia, joista jokainen alkoi toteamuksella, kuinka kapitalismin kriisi kärjistyy ja luokkataistelu voimistuu.
Entäpä otsikon kosminen kyylä?
Satu Hassi kertoo – luettuaan jälleen erään marxilais-filosofisen teoksen – kokeneensa lopullisen vapautuksen pelosta, että jossain on Jumala -niminen kosminen kyylä, joka haluaa kieltää kaikki ”iloa tuottavat asiat ja rangaista niskoittelijoita iäisellä kidutuksella.”
Hauskasti sanottu!
Tulee mieleen – nykyään konservatiivikristillinen – mutta vielä muutama vuosikymmen sitten varsin yleiskirkollinen käsitys synnistä. Syntiä oli kaikki kiva.
Syntiä oli erityisesti kaikki seksiin viittaava ellei kyseessä ollut avioliitto. Avioliitossakin seksi oli syntiä ilman mahdollisuutta lasten saantiin.
Ilmaus ”Kosminen kyylä” on osuva.
Jos esimodernin murtumiseen liittyvä sisäinen ahdistus oli keskeisimpiä taustatekijöitä 1800-luvun suurissa herätyksissä, niin ahdistuksesta vapautumisesta oli kyse myös 1960-luvun seksuaaliradikaalissa vallankumouksessa.
Haluttiin eroon Kosmisesta kyylästä, joka tarkkailee ja rankaisee olipa kyse sitten Jumalasta tai isästä, mikä tosin taisi olla perheessä silloin suurinpiirtein sama asia.
Katekismuskirkollisuuteen perustava patriarkaalinen kurinpitomentaliteetti oli 1960-luvulle tultaessa aikansa elänyt. Siis jo silloin, vaikka edelleen kirkko kipuilee – mikä hauska piispallinen termi – asian kanssa.
——————————–
Satu Hassin kertomus on erityinen, koska se omine erityispiirteineen on Satu Hassin tarina. Muuten vähän tyypillinen. Joku psykohistorioitsija sanoisi rimpuilua autoritaarisuuden ja anti-autoritaarisuuden välillä.
Vapautumista kansallista historiaa ja sotien sankareita korostavasta heroistisesta autoritaarisuudesta uusvasemmistolaiseen anti-autoritaarisuuteen ja sieltä Hegelin parhaiden dialektisten periaatteiden mukaisesti anti-anti-autoritaarisen leninistisen liikkeen kautta takaisin anti-autoritaarisuuteen. Ja i(I)sän murha oli lopulta tehty?
Sama suomeksi: Isänmaallisuutta ja esivaltaa korostaneista seurakuntanuorista liberaalin yleisvasemmistolaisuuden kautta dogmaattiseen taistolaisuuteen ja sieltä vielä silloin kaikkea ryhmänmuodostusta kaihtaneisiin vihreisiin. Ei niin harvinainen tarina ehkä.
Mutta kukapa ajan hengen olisi sanonut paremmin ellei Arvo Salo: ”Ylemmän keskiluokan perheen tunnusmerkit ovat rivitalonpätkä, Reidar Särestöniemen taulu ja taistolaiset lapset.”
Lauri,
En ota nyt kantaa lasten ymmärrykseen, vaan Nikeaan. En lähtisi kritisoimaan Raamatun sanaa toistavaa tunnustusta.
Tunnustuksen liian mekaaninen selitys on eri asia kuin ongelma itse tunnustuksessa.
Tämä kommentti liittyi ed. sivulle…
Raamatun pelastusoppi löytyy apostolien opetuksesta: ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät (pakanat)”, Apt 15:11.
Sen sijaan Matt 25 on kuvaus viimeisestä tuomiosta.
Näitä ei pidä erehtyä sotkemaan keskenään. Pelastus on yksin armosta, tuomio vain tekojen mukaan.
Jokainen voi tietysti kokeilla, miten käy, jos yrittää (oikeudenmukaisuuteen pyrkivillä ja hyvillä) teoillaan ansaita pelastuksen.. En kuitenkaan suosittele.
Sen sijaan suosittelen turvautumista Jeesuksen Kristuksen ansioihin. Ne riittävät myös viimeisellä tuomiolla, kun omat teot todetaan riittämättömiksi.
Pelastusta ja tuomiota ei siis pidä sotkea keskenään: jumalasuhteessa tarvitaan armoa, ihmissuhteissa oikeudenmukaisuutta ja hyviä tekoja.
Jumala ei tarvitse tekojamme, ja ihmissuhteissamme emme taas voi vedota armoon.
Mitenkäs sitten sopii se hebrealaiskirjeen kohta jossa sanotaan, ettei ilma veren vuodatusta ole yhtään syntien anteeksiantamusta. Jos lapsena suoritettu kaste antaa synnit anteeksi, niin mitä syntejä se koskee? Tulevia? Sehän alkaa muistuttaa Tezelin anekauppaa, jos etukäteen annetaan anteeksi? Eikä maksa mitään. Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, hänelle tapahtuu laupeus.
No koska perimme syntisyyden ilman omaa myötävaikuttamista syntyessämme tähän maailmaan, niin eikös ole suuri armon osoitus ihmislapselle, että kannetaan pyhälle kasteelle jo varhain ilman omaa ratkaisua ja vaikuttamista? Vaikka tehtyjä tekoja ole vielä, niin olemme silti perineet syntisen luonnon. Ne jotka ei kasta vauvoja, ei ymmärrä myöskään turmeluksen syvyyttä. Valitettavasti.
Ongelma ei ole varhainen kaste, vaan se, ettemme ymmärrä, miten äärettömän paljon siinä puolestaan on saatu.
Turtiainen: ”Raamatun pelastusoppi löytyy apostolien opetuksesta: “Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät (pakanat)”, Apt 15:11.
Sen sijaan Matt 25 on kuvaus viimeisestä tuomiosta.”
Näitä ei pidä erehtyä sotkemaan keskenään. Pelastus on yksin armosta, tuomio vain tekojen mukaan.”
Mistä niin oletat, että sotken kyseiset kohdat keskenään?
Mat.25 ei voi kuvata viimeistä tuomiota.
Jeesuksen armo pelastaa, koska Jeesus pelastaa palatessaan takaisin. Ketkä pelastaa? Se lukee Mat.25. Onko Turtiainen huomioinut sitä, että Jeesus tempaa omansa pilviin ennen paluutaan. Lampaat jäävät siis maahan eikä heitä temmata. Älä sotke valittuja ja lampaita, kuten Luther.
Lauri,
Olet ihan oikeassa siinä, ettei Raamatun mukaan sovitusta tapahdu ilman verenvuodatusta, mutta huomaathan, että juuri siksi kristillisen kasteen sisältö on Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen liittäminen ja liittyminen (Room.6)! Näin ymmärrettynä kasteella on syntiemme sovitukseen liittyvä merkitys, joka luonnollisesti omistetaan uskon kautta häneen (Jeesukseen Kristukseen), jonka nimeen kristityt kastavat kastettaviaan iästä riippumatta.
Samuel on oikeassa, että kaste liittyy jo lähtökohtaisesti ihmistä (minua!) läpäisevään syntisyyteen (Ps.51:5), eikä vain iän myötä tekemiimme synteihin. Erityisesti kasteessa puhumme Jumalan ennakoivasta armosta. Tätä teologiaa voi hahmottaa myös alla olevan Raamatun sanan kautta:
”Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut;” (Room.5:10). – On tärkeää huomata, että tässä ko. luvussa puhutaan juuri Jeesuksen verestä ja heti seuraavassa kuudennessa luvussa täysin sama sovituksen sanoma tuodaan meille pyhän kasteen kautta.
Vastailin sinulle yllä.
Raamatun mukaisen kasteen ensisijainen luonne on Kristuksessa Jeesuksessa saatu lahjavanhurskaus. On varmasti totta, ettei lahjavanhurskaudesta julistaminen ole ”kehotus kilvoitukseen”. – Mutta siinäpä se kasteen armo juuri onkin, että kaste on olemukseltaan evankeliumia, kun kilvoitukseen kehottaminen on lakia.
Lain ja evankeliumin erottaminen on kaikista tärkein teologinen asia. Muutoin ajaudutaan Galatian seurakuntien tilanteeseen ja eksytään pois armosta.
Sinä tunnet minun blogini ja kannanottoni jo pitkältä ajalta Lauri. – Kysyn nyt sinulta annetaanko niissä löysiä luopumukselle? En oikein usko, että voit niin väittää…
– Ja kuitenkin julistan kristillistä kastetta Jumalan lahjana ja armon tekona syntisen ihmisen hyväksi…
Jos nyt olisi uhrattava muutama sana helluntain asialle. Se mitä silloin tapahtui, oli tapahtumasarja eli prosessi. Ensin 120 pelokasta henkilöä istuu lukistussa huoneessa ja odottaa jotain, josta eivät ilmeisesti edes tienneet mitä odottivat vain sen, että lupauksen pitäisi täytyä. Sitten se taphtui ja heti ovi avattiin ja lähdettiin viemään sanaa torille. Pietari saarnasi. Ihmiset saivat piston sydämeensä ja alkavat kysyä tietä pelastukseen. Silloin heidän kehotetaan tekemään parannus ja ottamaan kasteen. Eikö Pyhä Henki toiminut koko ajan ja vei askel askeleelta eteenpäin. Ei siinä kastamista voida nostaa sillä tavalla yksittäisenä niin korkeaan asemaan. Tästä seurasi sitten tapaus Kornelius. Evankeliumilla oli niin suuri voima, että koko prosessi Hengen vuodatuksineen tapahtui yhden saarnan aikan, mutta julistus oli oleellinen osa. Tiedän, että puhutaan kahdesta poikkeuksesta, mutta ne ovat tärkeät poikkeukset, kun niiden kautta takuuvarmasti on pelastuttu Jumalan valtakuntaan.
Lauri,
En saa aivan selvää, mikä kommentteistasi on suunnattu minulle ja mikä muuhun keskusteluun, mutta jos kysyt otanko kastepohdintasi henkilökohtaisesti, niin toki otan. – Tällä henkilökohtaisuudella en kuitenkaan tarkoita henkilökohtaista loukkaantumista, vaan itselleni henkilökohtaisesti merkittävän asian selventämistä sinullekin.
Ensinnäkin jokaisen täysi-ikäisen kristityn tulisi selvittää itselleen onko kaste laki vai evankeliumia. Sen jälkeen kaikki on selkeää.
Nuorena uskovana eräs helluntaiveli kehotti minua uskovien kasteelle, koska kaste oli hänen mukaansa vanhurskauden teko Jumalalle.
Tätä hän perusteli Jeesuksen sanalla Johannes Kastajalle. ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus”. (Matt.3:15) –
Tämän helluntaiveljen kastekäsitys oli luonteeltaan kilvoittelua ja siis lakia. Ihminen osoitti kasteen ottamalla jotakin Jumalalle. – Olin itsekin tuolloin vain karvan mitan päässä tästä ajattelusta.
Sitten luin Urho Muroman kirjan kasteesta. – Tätä kirjaa ei juurikaan arvosteta luterilaisissa piireissä, koska Muroman kastekäsitystä pidetään liian pietistisenä. Tämä voi olla totta, mutta yhden olennaisen asian Muroma kuitenkin sai minulle tuolloin selväksi. – Se oli kysymys kasteen olemuksesta.
Kasteen olemus on evankeliumia ja lahjaa.
Kun Jeesus sanoo em. tavalla, ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus”, tämä tarkoittaa Jeesuksen erityistehtävää koko maailman syntien sovittajana. Juuri kasteensa kautta Jeesus, joka ei parannusta tarvitse, astuu syntisen paikalla. – ”Vanhurskauden täyttämisessä” kasteessa meillä ei ole jakoja, sillä vain yksi voi täyttää tämän asian… muuten luiskahdamme räikeästi omavanhurskauden tielle. Tämän pitäisi olla selvää jokaiselle, joka on lukenut Raamatusta, mikä on ihminen ja kuka on Jumala.
Jos siis Johanneksen kaste oli parannuksen kaste, Jeesuksen nimeen kasteminen on nyt anteeksiantamuksen kaste. Jeesus muuttaa kasteen luonteen kokonaan uudeksi. Hän täyttää lain, ja tulee meidän vanhurskaudeksemme astumalla syntisen paikalle. – Näin selkiää kristillisen kasteen olemus! Jeesuksen nimeen kastemisessa meille tarjotaan lahjaa, sitä kaikkea, mitä Jeesus on omaksemme voittanut.
Minun käsittääkseni sinä Lauri menet metsään, kun et huomaa, että kaste voi aidosti sisältää tämän kaiken – eli itsensä Jeesuksen Kristuksen, – mutta samalla kasteeseen toki pätee sama asia kuin kaikkeen evankeliumin saralla. – Evankeliumi koituu henkilökohtaiseksi pelastukseksi vain silloin kun se otetaan uskossa vastaan. – Kaste siis kutsuu sinua ja minua ottamaan vastaan sanoman sovituksesta Jeesuksessa. Tässä sanomassa on kaikki…
Seuraava kysymys onkin sitten syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen lahja. Miten se saadaan?
Uskomalla edellä mainittu evankeliumi! – Sillä ei ole lopulta väliä kirkastuuko evankeliumin sanoma Jeesuksesta kasteen, saarnan vai ehtoollisen kautta. Olennaista on yhden ja saman evankeliumin ottaminen uskossa vastaan. Kaikki kolme edellä mainittua asiaa tuovat aivan saman evankeliumin ulottuvillemme… uskossa vastaanotettavaksi.
Näin minulle kirkastui pyhän kasteen lahja. Se on minulle henkilökohtainen asia, mutta ei henkilökohtaisen kiivastumisen asia, vaikka nuorena toki joskun niinkin kävi. – Nyt toivoisin vain, että jokainen voisi sen ymmärtää, sillä juuri kasteen kautta Jumala tuo evankeliumin yhdellä kauneimmista näkyvistä tavoista esiin, ja koskettaa hyvällä sanomalla, armon sanomalla Kristuksessa!