Koti takaisin keskiöön.
Olen aloittamassa nyt maaliskuun alussa kotikirkkoliikettä. Tavoitteeni – on aika palauttaa kodit ja ystävien kokoontuminen takaisin kristinuskon keskiöön. Kotikirkkoliike välittää näkyä siitä, että koti on kristityille uskon todeksi elämisen paikoista tärkein, vaikka tämä unohtuu helposti. Nyt kirjoittelen tänne hamottakseni, mitä ajatuksia uusi projektini tuo mieliinne.
Miksi?
Kristinusko lähti liikkeelle kodista kotiin leviävänä Jumalan valtakunnan liikkeenä, jossa jokainen kristitty kasvoi Kristuksen seuraajaksi. Tämä liike muutti radikaalisti ympäröivän Rooman yhteiskunnan inhimillisemmäksi, kun laajeneva kotien verkosto toimi Jumalan välittämisen kanavana omassa ympäristössään. Erillisiä kirkkorakennuksia ei ollut, eikä niitä kaivattu. Kristuksen seuraajiksi tulleet ihmiset adoptoitiin johonkin kotiseurakuntaan. He oppivat näkemään, mitä on kristityn arkinen elämä, ja vähitellen hekin avasivat oman kotinsa ovet, ja alkoivat toimia Kristuksen lähettiläinä omassa ympäristössään. Missio tapahtui kotien kautta.
Kun keisari Konstantinus 320-luvulla teki kristinuskosta valtionuskonnon, niin kotikokoontumiset lakkasivat. Niin, ne sitten myös kiellettiin. Kirkkorakennukset, messut ja hengelliset ammattilaiset tulivat keskiöön. Kristinusko hengellisenä liikkeenä lakkasi, ja sen korvasi kirkko instituutiona. Sanat saivat uuden merkityksen. Ihmisiä alettiin kutsua kirkkoon, sen sijaan että he olisivat olleet kirkko, Jumalan kansa. Kotikirkkoliikkeen tavoite – palata takaisin juurille, löytää kodit uudelleen.
Miten?
Kotikirkkoliike muistuttaa siitä, että seurakuntatoiminnan ja yksilön hengellisen elämän väliin kuuluu palanen – kodit – joka on keskeistä hengelliselle hyvinvoinnillemme. Se on se paikka, jossa ns. yleinen pappeus voi parhaiten toteutua. Jeesuksella oli syynsä tuoda kodin ateriapöytä keskiöön. Kristinusko kasvoi kotien elämän kautta, ja kodit palautuivat keskiöön aina myös reformaation ja herätysten aikana.
Kodeissa sekä usko että ystävyys vahvistuvat, ja usko muuntuu välittämiseksi. Kotikirkkoliike haluaa verkottaa niitä ihmisiä, jotka haluavat kokoontua ystäviensä kanssa kodeissaan elämään uskoaan todeksi. Kotikirkkoliike rohkaisee myös seurakuntia näkemään kotien mahdollisuudet paikkoina, missä hengellinen vanhemmuus toteutuu parhaiten. Seurakunta voi hyvin, silloin kun kodit voivat hyvin. Kirkon hyvä ohjelmatarjonta ei koskaan voi korvata kotien tarjoamaa yhteyttä.
Missä?
Hengellisen elämän kotikeskeisyys oli eräs selitys Israelin kansan ainutlaatuiseen selviämiseen vuosituhansien koettelemusten keskellä. Rukous ja jokaisen perheen viikoittainen sapattiaaton ateria olivat avaimia sekä kansan hengellisen identiteetin, että perheiden yhteyden säilymiselle. Nämä juutalaisuuden toimintamallit olivat pohjalla, kun liikkeelle lähtenyt kristinusko laajeni viettäen kodeissa viikoittaista ylösnousemusjuhlaa ja levittäen uudenlaista radikaalia yhteisöllisyyttä. Usko levisi siellä, missä ystävyys, elämän jakaminen ja Jumalan tahdon etsiminen ovat samanaikaisesti totta. Kodeissa, ja parhaimmillaan ruokapöydän ääressä.
Miksi nyt?
Kotien uudelleen löytyminen on juuri nyt osa myös globaalia trendiä. On arvioitu, että USA:ssa vuonna 2025 mennessä 35% kristityistä on siirtynyt pois perinteisestä seurakuntatoiminnasta ja alkanut kokoontua kodeissaan kaivatessaan aitoja ihmissuhteita (Barna). Kotikirkkoliike haluaa tuoda esiin sen, että kotikokoontuminen on osa kirkon alkuperäistä, tavoiteltavaa rikasta perinnettä, jonka tulisi olla osaltaan rikastuttamassa vallitsevaa seurakuntatoimintaa. Kotikirkkoliike pyrkii välittämään ideoita ja toimintamalleja liikkeenä, olematta itse yhteisö tai seurakunta. Seurakuntien kannalta Kotikirkkoliikkeen viesti voi tarjota niille avaimen vaikkapa uuteen strategiaan. Auttaa seurakuntia näkemään selvemmin se, että panostamalla koteihin, sekä yksilöt että seurakunnat voivat paremmin.
Suomessa 30% kirkon jäsenistä sanoo uskovansa niin kuin kirkko opettaa, mutta säännöllisesti kirkossa heistä käy vain muutama prosentti. Tälle kohderyhmälle kotikirkkoliike haluaa tarjota tukea, jotta he voisivat alkaa kokoontua kodeissaan ystäviensä kanssa elämään uskoaan todeksi.
Samalla uskon, että suurin osa niistä, jotka ovat nyt aktiivisia kirkossa kävijöitä, eivät näe kotikirkkoliikettä tarpeelliseksi. Olkoon näin, jättäköön he kotikirkkoliikkeen infon hyvällä omallatunnolla huomioimatta.
Kuka?
Projektin käynnistäjänä on pastori Hannu Vuorinen. Hän oli aloittamassa runsas 20 vuotta sitten Helsingissä Verkostoa, luterilaista seurakuntayhteisöä, etsiessään toimivia yhteisöllisyyden malleja. Kotikirkkoliike on hänen kohdallaan edelleen tämän matkan jatkumista. ”Toimiva yhteisöllisyys ei synny kun tavoittelemme yhteisöllisyyttä. Sen sijaan terve yhteisöllisyys on seuraus siitä, kun etsimme Jumalan valtakuntaa. Opettelemme Jumalan tahdon mukaista elämää, joka alkaa yksilöistä, ihmissuhteista ja kodeista. Sivutuotteena syntyy yhteisö.”
Hannu Vuorinen on projektia varten osittaisella virkavapaalla Tampereen seurakunnista maaliskuun 2021 alusta.
Tiimi
Kotikirkkoliike on jo totta Suomessa. Projektin tavoite on siksi myös verkottaa ja saada näkyväksi kotikokoontumisten parhaat käytännöt ja tekijät Kotikirkkoliikkeen FB-sivuille. Sivut toimivat sujuvasti maaliskuun puolestavälistä alkaen. Toivomme, että jo toukokuussa FB-sivuilla olisi edustava, monipuolinen 20 hengen tiimi jakamassa omia kokemuksiaan ja näin resurssoimassa ja rohkaisemassa niitä, jotka haluavat lähteä tälle matkalle.
Sinä?
Kotikirkkoliikkeen taustalla on myös ajattelutavan muutos. Perinteinen ajattelutapa on usein se, että olen kristitty, kun uskon ja toimin samoin kuin toiset. Monia kotikirkkoliikkeessä mukana olevia yhdistää sen sijaan ajatus matkalla olemisesta. Haluamme oppia paremmin ymmärtämään ja oppimaan yhdessä sitä, mitä on Jeesuksen seuraaminen. Oppia ottamaan askelia arjessa. Kokoontua yhteen toisten kanssa ja oppia toinen toisiltamme, vaikkapa aterian ääressä. Toisten kutsumus voi olla avata kotinsa ovet ystäville, toisille kutsumus voi taas olla aivan jotain muuta. Mutta me kaikki tarvitsemme toisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämää.
hannu.vuorinen@evl.fi
Jospa Hannu kuvaisit vähän tarkemmin sitä, millaisia olisivat ne tapahtumat, joita kodeissa pitäisi mielestäsi olla. Jolloin lukijoille syntyisi kuva siitä mistä on tarkoitus keskustella. Muutoin nämä keskustelut karkaavat helposti ihan väärille urille, niin kuin yleensä käy kaikille, niille blogeille joiden kirjoittaja ei kommentointia tiukasti ja aktiivisesti ohjaa.
Olisi vahinko jos keskustelu tyrehtyisi, sillä muutosta entiseen kaivataan laajalla rintamalla.
Siitä kertoo tuokin ,että tekstiäsi luetaan paljon.
Hannu Vuorinen, minäkin kysyn, mihin lähteisiin perustat käsityksesi. Versiosi kun kuulostaa vähän siltä, että kristityt olisivat koontuneet kodeissa Apostolien tekojen alkulukujen mukaisesti 300 vuotta ja sitten tuli keisari, joka kielsi raamatulliset kotikokoontumiset. Ja nyt pitäisi palata tuohon aikaan sellaisen mallin mukaisesti, joka itse asiassa on meidän aikanamme tehty uustulkinta siitä, mikä seurakunta on. Totta kai kristillinen kotielämä ja ruohonjuuritason kontaktit olivat ja ovat tärkeitä kristinuskon vahvistumiselle ja leviämiselle.
Marko Sjöblom siis mielestäsi ei ole mitään ihmeellistä siinä että vainotut kristityt käännyttivät kaikki ja näin rooman valtakunnassa olikin kristinusko, tässä ei ole ihmeellistä vaan siinä että kokoonnuttiinko kotona vai kirkossa?
Mitä sinulle sanoo JEESUKSEN sanat:
Matt. 11:12
Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.
Minulle tuo selkeää, kun kerran vainooja ei saanut kristittyjä tapettua niinpä hän perusti oman jumalan valtakunnan, rooman valtiokirkon.
Lähteitä on runsaasti. Missiologi – sosiologi -historioitsijat ovat pohtineet näitä asioita paljon. Tunnetut sellaiset, vaikka eivät paljoa suomeksi. Mutta kysymyksesi miksi on tärkeä. Jos kristinuskon tavoite on vain kastaa, niin kirkon malli on sekundaarinen. Mutta jos on tarkoitus, että kristityt kasvaisivat hengelliseksi isiksi ja äideiksi, mallittaisivat kristinuskoa nuoremmille, siihen tarvitaan aitoa yhtryttä. Messut eivät riitä. Messut usein välittävät anteeksiantamuksen todellisuutta, mutta eivät anna askelia Kristuksen seuraamisessa….
Hannu Vuorinen kirjoittaa; ”Lähteitä on runsaasti. Missiologi – sosiologi -historioitsijat ovat pohtineet näitä asioita paljon.” Nyt olisi tärkeä tietää nimeltä näitä runsaita lähteitä tarkasti, sivun tarkkuudella.
Hengelliseen kasvuun tarvitaan vastuuta hengellisestä toiminnasta. Ilman sitä, ei kasvulle juurikaan ole tarvetta. Oma Raamatun tutkisteluni saa ihan toisen luonteen, kun tiedän, että voin olla jakamassa löytämiäni hengellisiä aarteita. Huomiseksi valmistelen saarnaa ja sen rustaaminen on antanut minulle tosi paljon hengellisiä eväitä. Tästä mahdollisuudesta olen tosi hyvilläni.
Hienoa, että on rohkeita pappeja , jotka uskaltavat näin rohkaista seurakuntalaisia hengelliseen kasvuun ja vaikuttamiseen.
Hannu Vuorinen kirjoittaa; ”Jos kristinuskon tavoite on vain kastaa, niin kirkon malli on sekundaarinen”.
Varmaan mikään kirkkokunta, ei lähtökohtaisesti ajattele näin. Jos sekundaariseen on päädytty syy on kirkon maallistumisessa ja näin varmaan onkin tapahtunut. Tällöin meidän itse on pidettävä huoli siitä, että vastustamme negatiivistä kehitystä. Onko siihen keinona rekisteröity kotikirkko toiminta siitä voidaan olla montaa mieltä, on myös muita tapoja vaikuttaa, keinovalikoima on monipuolinen.
Marko Sjöblom toteat minulle:””Ari. Lainaa kirjastosta kirja nimeltä “Apostoliset isät”. Lue niistä vaikkapa Polykarpoksen marttyyrikuolema ja marttyyripiispa Ignatioksen kirjeet. Päättele sitten itse, halusivatko he hallita herroina laumaansa.””
Nyt en oikein ymmärrä mitä tämä todistaa rooman valtionuskosta, siis nämä marttyyrit kuolivat uskonsa tähden, eivät he olleet rooman valtiokirkon pappeja tai piispoja, mitä yritit kertoa tuolla?
Siis kun koko kansa pakotetaan ottamaan hallitsijan MÄÄRÄÄMÄ usko niin se on herrana hallitsemista, samoin kun suomessa oli uskontopakko niin kansaa hallittiin herroina, ei kaiketi tästä ole erimielisyyttä?
Ari, oletko joutunut pakotetuksi johonkin uskoon, kun Sinulla on noin kova tarve ottaa aihepiiriä esille? Uskontopakkoa ei Suomessa ole ollut missään merkityksessä kohta sataan vuoteen. Ja hyvä niin. Uskoon ei sovi pakottaa. Euroopan historiassa on ollut pitkä ajanjakso, jolloin uskontopakko oli olemassa. Keskeinen syy oli se, että yhtenäisyys uskonnossa ymmärrettiin koko yhteiskuntaa ja valtiota/valtioita koossa pitäväksi systeemiksi.
Muistan vielä ajan, jolloin kirkkolaissa oli pykälä: ”Perheenpään on huolehdittava ahkerasta kotihartauden pitämisestä”. Kristillisyys ei tietenkään tyhjene siihen, että käydään messussa, jos jaksetaan, ja että lapset kastetaan. Kodin kristillisyys voidaan tietysti toteuttaa monella tavalla. Itse asiassa Suomen tehokkain kristillisen kasvatuksen ja perhe-elämän systeemi taitaa olla hyvin perhekeskeisessä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Olen sen verran pietisti, että minusta ei ole mitään erityistä järkeä yrittää saada epäuskon vallassa eläviä harjoittamaan kristillistä uskoa ja elämään sitä todeksi. ”On kristitty, kastettu, synnissä kuoll’ viel’ pahempi pakanoita”. Vaikka uskoa ei voikaan mitata.
Se, mitä vierastan, on ajattelutapa, jossa perhe, rukouspiiri tai edes kristillinen yhdistys yritetään määritellä seurakunnaksi vapaakirkollisuuden piiristä omaksuttujen oppien mukaisesti. Totta kai kristillinen elämäntapa saa reilusti näkyä perheessä ja olla avoin uskon asioita kyselevälle.
Marko, viimeiseen kappaleeseen, sellainen näkökulma, kyllä luterilainen kirkkokäsitys mahdollistaa, rukouspiirin, kotikirkkon tai kristillisen yhdistyksen, että se voidaan nähdä kirkoksi, seurakunnaksi. Luterilainen kirkko oppi ei rajaa kirkkoa tietyn kategorian sisään, esim luterilainen kirkko. Minimi vaatimus on ekumeeniset uskontunnustukset, ja missä ikinä kristittyjä on, he muodostavat ovat kirkko.
Toisaalta monet kirkkommekin piirissä olevat herätysliikkeet tai lähetysjärjestöt, pitävät itseään tosi kirkkona ja ovat irtautuneet henkisesti kirkossamme. Itse vierastan tätä kehitystä. Suomen kirkon historiassa tämä on tuttu ilmiö. Integroituminen kirkkoon on hyvin pitkälle näiden liikkeiden johdon vastuulla, kuten kehitys päinvastaiseen suuntaankin. Mainittakoon esimerkkinä, että tämän tyyppinen kehitys idän sisarkirkossamme ei ole mahdollista. Sitä pidettäisiin provokaationa, skismaattisena harhana. No tälläistä ajatuksia.
Sami, olen pitkälti samoilla linjoilla. Noin voidaan nähdäkseni ajatella vain hyvin matalakirkollisesta näkökulmasta, vaikka perusteltaisiinkin asia tekstiyhteydestään irroitetuilla tunnustuskirjasitaateilla. Lisäksi kysymys on pietismin seurakunta seurakunnassa -ajattelun jälkivaikutuksesta: ”tosi uskovat” eivät siinä enää muodosta kirkon uskoon jotenkin erityisesti sitoutunutta ja käytännöllistä uudistusliikettä vaan näkevät itsensä kirkkona. Asiaan vaikuttanee myös terminologinen jaottelu kirkon ja seurakunnan välillä (näin Osmo Tiililä). Nykyään on siirrytty kohti katolisempaa kirkkokäsitystä tosin ns. liberaaliteologisena versiona.
Marko, kyllä hyvin korkeakirkollisissa piireissä perustetaan mielellään omia organisaatioita omaksi kirkoksi. Tämä ei rajoitu vain lestadiolaisliikkeeseen tai pietistisiin haaroihin.
Marko Sjöblom:””Uskoon ei sovi pakottaa. Euroopan historiassa on ollut pitkä ajanjakso, jolloin uskontopakko oli olemassa. Keskeinen syy oli se, että yhtenäisyys uskonnossa ymmärrettiin koko yhteiskuntaa ja valtiota/valtioita koossa pitäväksi SYSTEEMIKSI.””
Eikö tämä ”systeemi” pysy koossa kasteen avulla? Onko siis kaste osa uskoonpakottamista? Olihan suomessa tilanne jolloin jos vauvaa ei kastettu niin tämä ei saanut kansalaisoikeuksia, miten koet tämän sopivan evankeliumiin?
Mitä mieltä olet sellaisista papeista jotka ovat mukana tässä ”systeemissä” ja vielä väittävät että vauva uudestisyntyy ja saa Pyhän Hengen kasteessa?
Voiko ihmistä opettaa rakastamaan ellei hänellä ole Jumalan rakkautta itsessään Pyhän Hengen kautta?
Ari, miksi haluat koko ajan sekoittaa keskenään menneet ajat ja nykyajan, joka on kestänyt ainakin tuon 100 ellei 130 vuotta. Käsittääkseni lapselle saa tehdä hyvää eli tuoda hänet kasteelle. Ei kaste ole mitään pakottamista ja pahan tekemistä lapselle.
Ja mistäpä sinä tiedät, jos Jumala sittenkin antaisi Pyhän Henkensä kasteessa? Tai jos lapsi olisi suorastaan uskovainen, kuten pohjoisen kristillisyys sanoo?
Marko Sjöblom:”” Käsittääkseni lapselle saa tehdä hyvää …”
Miten tämä eroaa muiden uskontojen ajattelusta eli eivätkö kaikki halua niin tehdä?
Mitä kaste antaa lapselle, eroaako kastettu lapsi jotenkin ei kastetuista eli oppiiko kastettu erottamaan hyvän pahasta ja seuraako hän Jeesusta?
Eikö jokainen lapsi opi mitä vanhemmat opettavat, siis jos kastettu vauva jostain syystä joutuisi muslimi perheeseen niin minkä uskon hän oppisi?
Elin liki 40 vuotta ”kastettuna luterilaisena”, ymmärsinkö silloin Jumalan tahtoa, en, opin ja totuin siihen mitä ympärillä oli, avoliitot, abortit, vapaat suhteet jne…., kuuleeko nykyään nuoret selkeän opetuksen mikä on Jumalan tahto?
Kaiken perusta on rakkaus eli ensin Jumala rakastaa ja sitten Hän vuodattaa rakkautensa uskoviin Pyhän Hengen kautta, eikä rakkaus tee lähimmäiselle mitään pahaa, tästä erottaa todellisen uskovan feikeistä.
Sami Paajanen. Minulle ei tule nyt kyllä tule äkkiseltään mieleen yhtään esimerkkiä ”korkeakirkollisista”piireistä, jotka olisivat perustaneet organisaatioita kirkoiksi. Vai tarkoitatko ehkä Lähetyshiippakuntaa? Kirkko-opista on monia versioita ja asioiden sanoitus tapaa myös ohjata johonkin suuntaan. Termi ”korkeakirkollisuus” on muuten hiukan moniselitteinen ja poleeminen termi.
Mielestäni tästä ei nyt kannata vääntää tässä. Vai oletko sitä mieltä, että esimerkiksi ortodoksinen kirkko on oikea kirkko meidän muiden ollessa jotakin muuta?
Koska Hannu Vuorinen ei ole kyennyt osoittamaan lähteitä, mihin hän perustaa kirjoituksensa väitteet. Pidän hänen kirjoitusta harhaanjohtavana ja valheellisena, hyvän tavan vastaisena.