Lohjan Kaivoslammella eilen (lauantaina 14.1.17) menehtynyt harrastelijasukeltaja oli Tikkurilan seurakunnan 58-vuotias kappalainen Heikki Leppä. Suruviesti kerrottiin seurakunnalle tänään sunnuntaina messun yhteydessä Pyhän Laurin kappelissa Vantaalla. Heikkiä jäivät kaipaamaan vaimon lisäksi viisi aikuista lasta.
Heikki Leppä oli innokas bloggari Kotimaa24:ssä. Innostunut, innostava, lukijansa yhä uudelleen yllättävä ja haastava. Kun sukeltajan henkilöllisyys tuli tietooni, ensimmäiseksi mieleeni tuli tämä Heikin K24-blogiprofiilikuva, jossa hän poseeraa sukeltajantamineissaan.
Kirkkomme vanhassa käsikirjassa rukoillaan, että Jumala varjelisi meidät pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Ajatuksena lienee ollut se, että on erityisen paha asia, jos kuolema tulee niin nopeasti, että ihminen ei ole ehtinyt, osannut tai viitsinyt siihen millään tavalla varautua.
Heikin tapauksessa ei ole kyse tällaisesta. Vaikka Heikin järkyttyneet läheiset voisivatkin ahdistuksissaan kuvata tapahtumaa juuri pahaksi äkkikuolemaksi, minä en usko siihen. Omaa mieltäni rauhoitti Herättäjä-Yhdistyksen verkkosivujen juttu, johon laitoin linkin tämän tekstin loppuun. Iltalehti tiivistää samasta jutusta olennaisen:
”Todisti sukeltajaparin kuoleman
Sukeltamisesta Leppä innostui Herättäjä-Yhdistyksen verkkosivujen mukaan neljä vuotta sitten Kap Verdellä. Lepälle sukeltaminen oli myös hengellinen harrastus.
- Sukellus on tietynlainen retriitti. Siellä näkee Jumalan luomistyöstä asioita, joita ei pinnalla näe.
Jutussa hän kertoo joutuneensa todistamaan kerran sukeltajaparinsa kuolemaa vierestä.
- Sain hänet pinnalle reilussa kahdessa minuutissa, mutta oli jo myöhäistä, Leppä muisteli.
- Aivan samoin voisi käydä monessa muussa tilanteessa, vaikka laiturilta pudotessa. Mutta ei tapausta koskaan saa pois mielestä.”
Aikaisemmin kirkkokäsikirjassa oli muutamia Rukouksia matkalla oleville. Ennen ei pidetty itsestään selvänä sitä, että reissuun lähtijät ikään kuin automaattisesti pääsisivät perille naarmuitta ja muitta vastoinkäymisittä. Kaikkea voi sattua. Siunausta ja varjelusta matkalle pyydettiin, koska oltiin realisteja: Juuri tuleva matka voi olla se viimeisemme.
Heikkikin oli nähdäkseni ottanut huomioon sen, että hän voi menettää henkensä lempiharrastuksessaan. Aivan samalla tavalla minä itse olen näkövammaisena joutunut hyväksymään sen mahdollisuuden, että voin kohdata matkani pään pelottavassa tieliikenteessä keskellä Helsinkiä, vaikka nuo kadut ja reitit ovatkin vuosikymmenten ajalta minulle peräti tuttuja. Ei tarvita kuin yksi kuski, joka suojatienylitystilanteessa ei kunnioita valkoista keppiäni.
Heikki, tahdon kiittää sinua kaikesta siitä hyvästä, mitä sinun välitykselläsi on niin monen ihmisen elämään tullut. Onnettomuustutkintalautakunta tulee aikanaan kertomaan meille, mikä sukelluksessa meni vikaan. En siitä paljon perusta. Uskon näet siihen, että meille jokaiselle on mitattu elettäväksemme tietty aika, jota emme voi ylittää. Siksi lähtömme voi tapahtua milloin ja missä vain.
Sanasi vedenalaisesta retriitistäsi lohduttavat minua: Niin elämässämme kuin kuolemassammekin me saamme Kristuksen omina olla Jumalan turvallisissa käsissä. Ruttopuiston portissa ovat lohdulliset sanat: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5 Moos. 33:27 a). Noihin käsiin me saamme jättää itsemme ja toinen toisemme. Ja nyt aivan erityisesti sinut, veljemme Heikki.
Tahdon vielä rukoilla Heikin rakkaitten kanssa ja puolesta Lassi Nummen sanoin:
Herra, anna meille rauha.
Ilon ja tuskan ja kaipauksen pyörteiden heittelemille
anna rauha, jossa on nöyrää iloa ja surua
ja voimaa päivän askareen suorittamiseen,
ja samalla tavalla anna rauha
käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet,
silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.
Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi –
anna se heille ja meille.
Aamen.
* * * * * * * *
Herättäjä-Yhdistyksen kuvaus Heikistä:
https://herattajajuhlat.fi/4023-pappi-sukeltaa-syviin-vesiin
Heikki Lepän armollinen seurapuhe viime kesän Herättäjäjuhlilla Vantaalla:
https://herattajajuhlat.fi/4137-heikki-leppa
Vuoden vaihteen tienoilla olin vähällä lopettaa. Sitten sain yllätyksekseni tosi hyvää palautetta ja päätin jatkaa. Kissakin kiitoksella elää. Jos vielä sama ajatus päähän pälkähtää, niin kerron sitte ajoissa. Ennekuin lopeta.
Pekka: Aikanaan kaksikin kissaa omistaneena totean, että kissat ovat hellyydenkipeitä otuksia. Ne tykkäävät silittelyistä ja rapsuttelusta. Mutta silti ne pitävät oman päänsä. Jos käy vaikka niin, että kissa ei onnistu pääsemään esim. parvekkeelle, niin se vain heilauttaa häntäänsä, nostaa nokkansa ylös ja ajattelee:”Ja pyh, en minä sinne partsille olisi halunnutkaan. Nyt menen ihan muualle, sohvalle tai sohvan taakse!”
Meihin ihmisiin nähden eläimet tuntuvat pääsevän paljon vähemmällä, kun niiden ei tarvitse pohdiskella kärsimystä ja kuolemaa, syntiä, sovitusta, lähimmäisenrakkautta tai taivaaseen pääsyä. Jos kissalla on kipua, se nuolee haavansa. Ja ajattelee, että tässä olen, palvelkaa minua hyvin, tai muutan muualle!”
Kissalla on toki myös terävät kynnet, joita kelpaa käyttää ja näyttää! Toki ne voi myös piilottaa. Kammottava ristiriita blogimaailmassa on se, että vaikka bloggaajakissa kuinka yrittää kehrätä, kiehnätä ja herättää myönteistä huomiota, niin kommentoijakissat saattavat suuttua ihan hirveästi, kynsiä, sähistä, sylkeä ja raadella. Kiitos siitä, että kukaan ei sentään tämän surubloggauksen yhteydessä ole tehnyt niin. Mutta kohtahan tässä taas palataan normaaliin päiväjärjestykseen…
Jospa joskus onnistuisi kirjoittamaan sellaisella tavalla, ettei rivien välistä voisi lukea mitään sellaista, mitä siellä ei ole. Vaikea taitohan se on, mutta meillähän on tässä huikea haaste ja kehittävä oppimisympäristö.
Totta kirjoitat, Pekka. Mutta ei tule ikuna totaalisesti onnistumaan tuo, koska
1) aina on lukijoita, jotka eivät koskaan pääse otsikkoa pitemmälle, kun herne on jo nenussa. Ja se on sitten menoa…
2) verkossa on trollaajia joka menoon. Heidän missionsa on tahallaan ymmärtää väärin ja saada aikaan hämmennystä.
Olen nyt blogannut eri alustoilla 10 vuotta. Kolme asiaa olen oppinut:
1) Vältä viimeiseen asti ns. Kuumia aiheita, joista on ihan naurettavan helppo riidellä. Löydä oma tyylisi ja valitse itseäsi kiinnostavia aiheita, joista tiedät jotakin.
2) Vaikka olisit kuinka kokenut bloggaaja tahansa, säilytä aina harjoittelijan asenne. Ja harjoitukset jatkukoot kaaaaauan. Ole sitkeä, älä ihan heti luovuta.
3) Blogin perusidea oli alkujaan toimia verkkopäiväkirjana. Tähän ilmaisumuotoon on ikään kuin sisäänkirjoitettuna ajatus kirjoittajan henkilökohtaisesta, persoonallisesta lähestymistavasta käsittelemiinsä aiheisiin. Millä muulla tavalla me kirjoittajat muka muuten voisimme erottua toisistamme? On olemassa vain ja ainoastaan yksi Ruttopuiston rovasti. Luojan kiitos!
Nuo painukoon syvälle tajuntaani. Mikäli sellaista vielä on. Ensimmäinen vuosi on vasta takana, joten paljon on oppimista. Jospa minäkin tämän kautta 10.n vuoden päästä olisin oppinut kolme asiaa lisää. Yleensä paraiten oppii päätään mäntyyn lyömällä. Sellaiseen taisin tässä ryhtyä vuosi sitten. Onneksi on kova pää, niin kuin Jukolan Jussilla.
Kiitos tosi paljon noista ohjeista ja kannustuksesta HANNU.
Juu aar oolveis velkam tu kampäk, pliis!