Koulut ovat alkaneet Suomessa ja kesälomat alkavat olla lopuillaan. Ilmassa on syksyn odotusta. Elokuun lämpimät ilmat ovat mielestäni parasta aikaa Suomessa – jos ne vielä sattuvat vielä olemaan lämpimiä. Täällä Lähi-idässä kaipaa välillä elokuun leppoisia iltoja, kun näillä kulmilla kuumuus ei tähän aikaan vuodesta hellitä edes yön tullessa.
Olen kiitollinen siitä, että sain etuoikeuden käydä koulua Suomessa ilman, että vanhempieni täytyi olla rikkaita tai muuten erityisessä asemassa yhteiskunnassa. Se ei suinkaan ole itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa. Sain opiskella lähes ilmaiseksi vaikken sitä aina etuoikeudeksi ymmärtänyt. Koulunkäynti oli kiinni omasta innostani ja siitä miten paljon tein töitä menestykseni eteen. Koulutuksen arvoa oppi arvostamaan vasta myöhemmin.
Toivon mukaan suomalaista koululaitosta ei pilata jatkossakaan. Valitettavasti ikäviä merkkejä on ilmassa – ainakin jos uutisiin on uskomista.
Viime viikkoina, kun olen kirjoitellut suunnitelmia Syyrian avustushankkeisiimme – erityisesti koulutussektorin tukemiseen – en ole voinut olla vertailematta lasten koulunkäyntimahdollisuuksia Syyrian ja Suomen välillä.
Ne mahdollisuudet ovat aika kaukana toisistaan.
Yli viiden sotavuoden jälkeen 6 miljoonaa lasta on humanitaarisen avun tarpeessa Syyriassa; 5.7 miljoonaa heistä tarvitsee apua koulunkäynnissä; 2.7 miljoonaa ei edes pääse kouluun Syyriassa ja sen naapurimaissa.
Koulutus on yksi aikamme suurimmista haasteista Syyriassa ja tulee olemaan jatkossakin. Apua tarvitaan ja paljon. Monet Syyrian lapsista ja nuorista eivät ole päässeet kouluun yli kolmen vuoden aikana, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että heidän paluunsa kouluun on todella vaikeaa, jos se mahdollisuus edes koskaan tulee vastaan.
Samalla kun lapset ja nuoret eivät pääse kouluun, on myös opettajien tilanne surullinen. Yli 50,000 opettajaa ja muuta koulujen henkilökuntaa eivät ole enää tehtävissään. Monet heistä ovat pakolaisina eri puolilla maailmaa
Tapaan näitä opettajia usein pakolaisleireillä ja kaikki he kaipaavat takaisin Syyriaan ja opettamaan. Opettajan tehtävä on edelleen kutsumusammatti vaikka opettamaan ei pääse.
Mikä valtava osaamisen ja kokemuksen haaskaus – ja kaikki yhden sodan takia.
Yli 5ooo:tta koulua on tuhottu osin tai kokonaan, tai sitten ne on muutettu maan sisäisille pakolaisille väliaikaisiksi suojiksi. Ja mikä irvokkainta, monissa kouluissa majoittuu aseelliset joukot.
Vaikka tilastot ovat tilastoja, antavat ne meille kuitenkin kuvaa maailman epätasa-arvoisuudesta karulla kielellä. Eriasia on sitten haluammeko uskoa tilastoja – tai edes kuulla tai lukea niitä.
Samalla kun saamme olla kiitollisia Suomessa toimivasta koululaitoksesta ja siitä, että kaikki lapset pääsevät kouluun, on traagista ettei sama päde Syyriassa, ja monessa muussa sotaa käyvässä maassa.
Syyrian sodan loppuminen ei ole näköpiirissä – valitettavasti. Koulua käymättömien lapsien määrä kasvaa jatkuvasti. Olisi hienoa, jos pakolais- ja turvapaikanhakijoiden lapset edes Suomessa saisivat samanlaisen tilaisuuden koulunkäyntiin siinä missä suomalaiset lapset.
Ehkä näistä lapsista tulee sitten eräänä päivänä kotimaidensa jälleenrakentajia!
Ydinkysymys tässäkin on, julistetaanko tässä Jeesusta Kristusta. Kyllä taidekokemukset viihdyttävät sielua, mutta se ei riitä. Kirkossa tulee kuulua aito sydämestä lähtevä evankeliumin julistus. Laura Malmivaara voisi laulaa rukoillen esi-isänsä virsiä, esim. nro 371 ”Sun sanas, Herra, kutsuu luokses meitä” kaikkine kahdeksine säkeistöineen. Virren sanoma kertoo tekijänsä omakohtaisesta uskonkilvoittelusta. Hän tunsi Vapahtajansa.
Kyllä Kristus on kirkossa aina läsnä, usein myös salatulla tavalla. Ihminen hapuilee ja etsii usein arkana ja myös ikään kuin vaivihkaa. Tähän etsintään antaa esim. iskelmämusiikista tuttu musiikillinen konteksti usein parhaan mahdollisen ja turvallisimman tulokulman.
Olli Pitkänen: ”Olisi hienoa, jos pakolais- ja turvapaikanhakijoiden lapset edes Suomessa saisivat saman tilaisuuden koulunkäyntiin siinä missä suomalaiset lapset.
Ehkä näistä lapsista tulee eräänä päivänä kotimaidensa jälleenrakentajia.”
Kiitos näistä toivon sanoista. Minä niin mieleni hyvitin kun minä ne luin. Kun on tahtoa, löytyy tapa. Tässäkin asiassa.
Onko tässä nyt joku väärinkäsitys? Kaikki Suomessa asuvat tai pitempään oleskelevat lapset saavat käydä koulua. He ovat koulussa jo silloin kun vielä ei tiedetä, saavatko he jäädä maahan.
Hyvä juttu jos kaikki pääsevät ja ovat jo koulussa!
Säädökset ja todellisuus eivät valitettavasti kulje käsi kädessä. Näin ainakin, mikäli Iltalehden helmikuisen (16.2.2016) uutiseen on uskominen.
http://www.iltalehti.fi/pakolaiskriisi/2016021621124943_cm.shtml kerrotaan muun muassa, että ”Osa kunnista ei halua järjestää alueensa vastaanottokeskuksissa asuville maahanmuuttajille perusopetukseen valmistavaa opetusta omalla riskillään.” ja ”Vastustus koulunkäynnin aloittamiselle on ollut kova. Monet pelkäävät, että omien lasten koulunkäynti kärsii, jos sijoitamme maahanmuuttajia normaaliluokkiin.”
Turvapaikanhakijalapsilla on oikeus käydä koulua, mutta ei oppivelvollisuutta. Eivät he siis ole kirjaimellisesti ottaen samassa asemassa suomalaislasten kanssa.
Olen kuullut tuon saman eli, että oikeus koulunkäyntiin on kyllä olemassa kaikille, mutta se ei ole täysin toteutunut kaikissa kunnissa.
Kamerunissa on periaatteessa kaikille tarjolla koulu, mutta käytännössä se ei toimi. Edelleen koulut ovat erilaisia ja eri tasoisia.
Valtion koulut ovat heikoimpia. Niiden taso on avuton.
Erilaisten aatteellisten järjestöjen järjestämät koulut ovat jo huomattavasti parempia, niissä saattaa olla luokassa satakunta oppilasta, mutta opettajilla ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia huomioida kaikkia oppilaita.
Erityisiä järjestöjen tai organisaatioiden kokeilu yms. kouluja on sitten hyvinkin moninaisia. Niissä yleensä oppilasmäärä alkaa olla kohtuullinen. Kaupungeissa on valvotut kotiinpäästöt koululta. Vain valtuutetut saavat hakea lapsen.
Lähetyksen koulut ovat korkeinta tasoa. Niissä on hyvä opetus ja niiden tulokset ovat tasokkaita. Valitettavasti lähetysjärjestöillä ei aina ole varaa pitää kouluja tarpeellista määrää. Ongelmia tuottaa myös että lähettäjien kotimaissa koululaitos on niin hyvä etteivät rahoittajat aina ymmärrä miten tärkeitä koulut ovat kohdemaan elämässä ja kirkon palveluksessa.
Kallein koulujärjestelmä Kamerunissa on diplomaattien yms lapsia varten perustetut koulut. Esim. Ranskalainen koulu maksoi noin 1,3 miljoonaa Fcfaa lukuvuosi, kun tavallisen työmiehen palkka käytännössä oli useinkin noin 25.000 Fcfaa kuukaudessa. Yhden oppilaan yksi lukuvuosi siis maksoi noin 50 kuukauden palkan verran.
Kiitos tästä lisäinformaatiosta, Matias.
Katsoin Wikipediasta Fcfa-valuutan arvon. Oli yllätys, että sillä on kiinteä, Ranskan takaama vaihtokurssi suhteessa euroon. Yhdellä eurolla saa 655,957 Franc CFA:ta eli XAF eli céfa-frangia. Siitä seuraa, että 25.000 Kamerunin (ja viidessä muussa Keski-Afrikan valtiossa käytettävää) rahaa vastaa 38,11 euroa. Ja diplomaattikoulun lukuvuosi vastaavasti hieman alle 2000 euroa.
Koska Kamerun on vanha Ranskan siirtomaa, niin monien yritysten paikalla olo tulee turvallisemmaksi, kun Ranskan valtio takaa valuutan vakauden. Näin vältytään lukemattomilta turhilta valuuttariskeiltä kun tehdään kauppa sopimuksia tai suunnitellaan erilaisia hankkeita ranskalais- ja kamerunilaisvoimin yhteistuumissa. Kaikki osapuolet hyötyvät tuosta vakaudesta ja näin Ranskan valtio saa sekä vero että liikevoittoina monin kerroin sen mitä se pumppaa tuohon valuutan hoitoon.
Tasan ei käy koulunkäynnin mahdollisuudet. Unescon raportin mukaan arviolta 263 miljoonaa lasta, siis lähes joka kymmenes, ei käy koulua. Ja monissa maissa, kuten Matias mainitsit, vanhemmillasi pitää olla rutkasti rahaa, että lapsesi pääsee kunnolliseen kouluun.
Ei reilua ei.
En tiedä onko asiasta sopimuksia mutta onhan se aika reilua että edes osa vieraiden maiden lapsista saa käydä koulua täällä. Oleskeluluvan saaneet pääsevät kaikki kouluun.
Kyse lienee ennenkaikkea ihmisoikeudesta, ei reiluudesta.