Suomalainen koulu on kriisissä. Aikaisemmin PISA-tutkimuksessa mainetta niittänyt peruskoulumme kärsii valtavista järjestyshäiriöistä, oppimisen haasteista ja opettajien uupumisesta. Koulujen ongelmien syyksi on tarjottu älypuhelimia, epäonnistunutta maahanmuuttajien kotouttamista ja koronakriisiä. Varmasti nämä ovat osatekijöitä, mutta varsinainen ongelman ydin piilee paljon syvemmällä. Uskon, että syyt löytyvät niinkin syvältä kuin koko länsimaisen yhteiskunnan ihmiskäsityksen muutoksesta, minkä vaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaamme, mutta kuplivat näkyvimmin juuri kouluissamme.
Koulukriisiä käsiteltiin – ihan aiheesta! – ties kuinka monetta kertaa Ilta-Sanomissa otsikolla ”Konkariopettajan hätähuuto: ”Istumme sellaisen atomipommin päällä, etteivät päättäjät tajuakaan””. Artikkelissa opettaja Anna Ryynänen kertoo, kuinka kouluja piinaavat ongelmat ovat pahentuneet vuosi vuodelta. Oppilailla ilmenee paljon käytöshäiriöitä, jotka vaikeuttavat opetustyötä ja koulun arkea. Lääkkeiksi Ryynänen tarjoaa kotilähtöistä lasten kasvattamista ja hänen kanssaan on hyvin helppoa olla samoilla linjoilla.
Sivuasian lailla Ryynänen sanoo kuitenkin jotain, mikä on helppo ohittaa olankohautuksella, mutta jossa uskon koko koulukriisin ongelman piilevän. Suora lainaus Ilta-Sanomista:
”RYYNÄNEN korostaa, että jokainen lapsi on pohjimmiltaan hyvä.
– Kouluissa on totta kai taustoista riippumatta todella ihania lapsia. Myös huonokäytöksiset lapset ovat pohjimmiltaan hyviä. He ovat kuitenkin vain täysin hukassa, ja huono käytös on oire jostakin syvemmästä. Kukaan ei synny maailmaan pahana, huonokäytöksisenä tai kiusaajana.”
Hyväntahtoinen ihminen haluaa luonnostaan ajatella, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Tämä ajatus on kuitenkin keskeisesti erilainen Suomessakin aikaisemmin lähtökohtana olleen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa. Niin ikävää kuin se on kirjoittaakin auki, kristillinen ihmiskäsitys perisyntioppeineen sisältää ajatuksen ihmisen lähtökohtaisesta langenneisuudesta. Tällä on hyvin perustavaa laatua olevia seurauksia myös kasvatuskäsitykseen.
Jos ihminen on lähtökohtaisesti hyvä, lapsi tarvitsee kasvattamisen sijaan ensisijaisesti suojelua maailman pahuudelta. Mistä muualta ihminen voisi oppia pahaksi? Sitten jos ihminen tekee pahaa, syytä etsitään toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta – koska ihminenhän itse ei lähtökohtaisesti edes ole paha. Tämän seurauksena on surullisen outoja ajattelutavan keikauksia, kuten että kiusaajista tuleekin ensisijaisesti yhteiskunnan uhreja. Lapsen kasvatuksen voi kotona jättää huoletta minimiin ja keskittyä arjesta selviämiseen tarjoamalla lapsille lähinnä viihdykkeitä.
Jos ihminen on lähtökohtaisesti vajavainen, langennut ja syntinen, muuttuu kasvatustehtävän luonne ja merkitys erittäin radikaalilla tavalla. Kasvatuksen täytyy olla aktiivista ja sen eteen täytyy nähdä paljon vaivaa, jotta ihminen voisi kasvaa kohti hyvyyttä. Kasvatus täytyy aloittaa heti lapsen syntymästä saakka ja siinä korostuu kotikasvatuksen tärkeys. Koululle jää yksinkertaisesti aivan liian suuri tehtävä, jos lapsen kasvatuksen eteen ei ole tehty kodeissa tarpeeksi. Mutta myös kouluissa kasvatustehtävää on jatkettava opettamalla, tukemalla ja ohjaamalla lapsia ja nuoria kohti yhteistä ja yksilöllistä hyvää.
Kristillisen ihmiskäsityksen syvällinen ymmärtäminen ja soveltaminen on välttämätöntä koulukriisimme ratkaisemiseksi. Kasvatuksessa ei ole olemassa oikoteitä tai saatavilla helppoja voittoja. Se on tärkeää ja kovaa työtä yhteiskuntamme kehittymisen eteen.
Edesmenneen äitini neuvo, kun kysyin miten voisin oikein omia lapsiani huomioida kasvatus mielessä. Äitini sanoi: ”Jos koti ei kasvata niin, sitten kasvattaa katu”
Pienen lapsen huomion haku vanhemmiltaan on loppumaton ja lapsi oppii mallista hyvin paljon. Kun nykyinen vanhempi istuu kännykkä kädessä sohvalla, kun pieni taapero huutaa: ”isi, isi katso!” Niin mitä lapsi oppii tuossa tilanteessa?
Hän huutaa kovemmin… Kunnes… Olisi hyvä jos vanhemmat oppisivat katsomaan omaa toimintaansa ja näkemään miten helposti ja nopeasti aika kuluu… Tahtotilan tulisi olla, että lapsen kanssa, kun vietämme aikaa, niin kännykkä laitetaan kaapin päälle, pois käsistä… Lapsen aika tulee asettaa oman ajan edelle.
Lapset ovat juuri sellaisia, kuin me vanhemmat olemme… Peilistä löytyy, jos haluaa ja uskaltaa nähdä.
Sodan aikana Lotat oli kuljettamassa lapsia junassa. Tuli pommitus ja lasten kanssa piti juosta metsään turvaan. Lotat kertoivat lapsille, että lentokoneet ovat pahoja peikkoja, mutta ne pelkäävät, jos niille näyttää pitkää nenää ja ne menee pois.
Upeasti Lotat kykenivät tuossa luomaan turvallisen kokemuksen lapsille, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Samaan tulisi kaikkien kasvattajien pyrkiä omien lastensa kanssa. Kristillinen kasvatus luo syvän turvallisuuden tunteen. Saammehan aikuisenakin luottaa siihen ettei mitään pahaa voi tapahtua ilman Jumalan sallimatta. Koko elämä on Jumalan käsissä. Myös kuolema. Mitään pelkäämistä ei siis ole.
Tämän turvan moni haluaa lapsiltaan kieltää. Pitämällä lapset erossa kristillisestä uskosta.
Kyllä minä ainakin pelkään tuskalista vammautumista ja kuolema ja uskonpa ihan uskovaisenkin lapsen niin tekevän.