Johdannoksi: tämä kirjoitus ei käsittele pääministeriin liittyvää kohua eikä ota kantaa tähän tai esitä siitä luuloja – joskin liittyy julkiseen keskusteluun asiasta siltä osin, että sen piirissä on esitetty päihteettömyyden vaade kriisijohtamisessa – vaan suomalaisen kriisijohtamisen historiallisia piirteitä suhteessa päihteisiin. Asian toi mieleen toistettu väite, että ennenkin ne ryyppäsivät ja varsinkin kriiseissä.
Viimemainittu näkemys voi olla ihan paikallaan siltä osin, että eipä tuosta ole ennenkään piitattu, miksi sitten nyt. Mutta asia on toisesta näkökulmasta kiinnostava.
Lukemani mukaan Mannerheimin annos oli päivittäinen ryyppylasi väkevää alkoholia, pari lasia viiniä ynnä konjakki sekä illalla vedellä laimennettu whisky. Sotatoimista vastaava Airo joi usein öisin. Väitetään, että merkittävä osa Päämajan keskeisistä kriisijohtajista otti paukun kerran tunnissa hermojen hillitsemiseksi. Kriisi hoidettiin tällaisella väellä pienessä kansakoulussa muutaman puhelinpiuhan avulla. Niitä pitkin lounaalta saapunut alkoholivaikutteinen ylipäällikkö sai mahdollisuuden ottaa yhteyden rintamakomentajaan kysyäkseen: ” Sopisiko herra kenraalin harkita vastahyökkäystä lohkolla C. Pyydän vastausta tunnin kuluessa.”
Nimenomaan kriisijohtamisessa päihteiden enemmän tai vähemmän hallittu käyttö on luonut kansalliseen kulttuuriin perinnettä.
Tosin monelle on käynyt loppupeleissä huonosti, ei ole annettu tai sallittu jatkaa ”kriisijohtamista”. Tunnetuin tapaus lähivuosikymmeniltä on Ahti Karjalainen. Vastaavanlaisia ovat Väinö Leskinen ja Mauno Pekkala sekä Yrjö Leino. Kekkosen annettiin, mutta hänen viimeisten vuosien kohtalonsa ei ole surumieltä herättämätön. Sallittiin kyllä pitkään, mutta kohtalo ei ollut auringonpaisteinen.
Herää kysymys, olisiko kannattanut koettaa käsitellä asiaa aikaisemmin, kun tarkastelee yllä mainittujen henkilöiden viimeisiä vuosia. Ehkä siitä ei olisi ollut hyötyä ja asioiden käsitteleminen olisi ollut vaikeaa. Kun joku on urapolkunsa valinnut, vaikea siihen on viisautta ulkopuolelta asettaa.
Ehkä kriisijohtamisen luonteen tulkinnassa suhteessa päihteisiin on tapahtunut ensisijaisesti sellainen muutos, että nykyisin keskustellaan niin sanottujen huumausaineiden käytöstä kriisijohtajilla.
Ennen taidettiin ajatella niin, että huumataan kansa viinalla ja ei oteta muita aineita käyttöön. Nyttemmin tilalle on tullut monikanavaisuutta. Yhdysvalloissa hyvinvoivissa piireissä, sikäli kuin asiaa olen voinut havainnoida, viina on iljetys, mutta psyykelääkkeet ja huumausaineet eivät.
Helsingin Sanomien äskettäin julkaistun jutun mukaan ”kaikki varakkaat Helsingin yössä” käyttävät huumeita.
Varakkaat Helsingin yössä lienevät kriisijohtajia, sillä valtaosa koulutuspaikoista lupaa, että henkilöstä tulee johtaja, jos ei maailmankaikkeuden niin ainakin menestyvän liikeyrityksen. Muut hommat hoitavat työperäiset henkilöt. Kun katsoo työpaikoille suunnattuja koulutuksia, lähes kaikki ovat kriisikoulutuksia. Niiden näkökulmasta vallitsee tilanne, että työpaikoilla on jatkuva kriisi, lähes helvetti valloillaan.
Helsingin Sanomien väitettä voi olla vaikea testata. Valtaosa huumausaineista poistuu testeille näkymättömiin muutamassa päivässä. Tarvitaan säännöllinen ja pitkäaikainen käyttö, jotta ne näkyvät pidempään. Kriisijohtajat tuskin vielä käyttävät huumausaineita samalla mitalla kuin suomalainen upseeristo toisen maailmansodan aikana viinaa. Kaukopartiomiesten pervitiinikin oli kaiketi vain ajoittain käytettyä, joten tuskin sekään olisi muutaman päivän jälkeen Murmanskin reissusta veressä tai virtsassa näkynyt.
Hyvä esimerkki kriisijohtajasta on Yrjö Jylhä, joka monen ikäpolvensa edustajan tavoin jäi sodassa kiinni huumeisiin. Hänen elämänsä päättyi omakätisesti pistoolilla.
Tällaiset asiat nostavat mietteitä suomalaisen päihdekulttuurin pitkästä taustasta ja sen vaikutuksesta vielä nykypäivän asenteisiin.
Sanotaan, että kirkolla on kriisi, kun ihmiset eroavat, uskovat toisin ja ei ole enää verotuloja ylläpitää entisenlaista toimintaa yllä. Jos historiallista perinnettä sen nykymuunnoksin seurattaisiin, kirkolliskokousedustajille pitäisi tarjota viinaryyppy kerran tunnissa ja heistä hyvinvoivemmille rovasteista arvoasteikossa ylöspäin viiva sivuhuoneessa huolista irrottavan hengellisen viihdemusiikin tahdissa ynnä heikäläisille eri villiin keholliseen itseilmaisuun mahdollisuuden suoden.
Tällöin kai luotaisiin osallisuutta, koska toimittaisiin yleisten kokemusten ja tavallisen ihmisen elämäntyylin mukaisesti.
Sodassa tuhansien ihmisten elämästä ja kuolemasta vasten tahtoaan päättämään joutunet johtajat tarvitsivat alkoholia stressiinsä.
Mannerheim käytti säännöllisesti pitkin päivää tietyt määrät, ja oli usein hilpeällä tuulella, mutta ei varsinaisesti näkyvästi kännissä juuri koskaan.
Tämän päivä suuret johtajat ovat myös kovan stressin kourissa. Moni ei taida hyväksyä sitä, että heidänkin on pakko välillä irrottautua raskaista taakoistaan.