Suomessa on seurattu viime viikot tiivisti tapahtumia Ukrainassa ja nyt erityisesti Krimin niemimaalla. Saamme kriisistä enemmän tietoa kuin ehkä milloinkaan aiemmin, mutta kokonaiskuvan muodostaminen Twitter viestien ja reaaliaikaisten uutissähkeiden virrasta onkin jo vaikeampi tehtävä. Ukrainan esimerkin valossa on hyvä pohtia, että miten kriisiviestintä some-aikakautena onnistuisi meillä Suomessa, jos maamme kohdalle sattuisi vakava konflikti tai vaikka alueellisesti rajattu suuri ympäristöonnettomuus.
Tiedämme tai ainakin luulemme tietävämme, että mitä kriisipesäkkeessä toisella puolen maailmaa nyt juuri tapahtuu. Tosin kiinnostuksemme on rajattua. Syyriassa on edelleen käynnissä avoin sota, mutta se ei samalla tapaa valtaa some-palstojamme. Se, että naapurimaamme on konfliktin osana historiallisen taustan huomioiden kiinnostaa ja huolettaa meitä enemmän.
Eilen kotikulmilta Vuosaaresta levisi Metro-lehden sivuston kautta kuva liikenneharjoittelussa olleesta armeijan miehistenkuljetusajoneuvosta, joka oli kuulemma säikytellyt joitain helsinkiläisiä pohtimaan, että liittyikö autokoulu-ajo Ukrainan tilanteeseen ja joku oli lähettänyt Pasista kuvan Metron sivustolle. Kuva levisi nopeasti Facebookin ja Twitterin välityksellä ympäri maata. Myöhemmin iltapäivällä sama uutinen oli metrovaunun infotaululla ja tänään paperisen Metro-lehden kannessa ja aamun Helsingin Sanomissa. Nykytilanteessa uutinen osattiin vielä suhteuttaa arvoonsa, eli tulkita, ettei ajelulla ollut mitään tekemistä Ukrainan kanssa. Tapaus on silti hyvä esimerkki siitä, kuinka nopeasti vastaavalla tavalla voisi levittää tietoa jostain huolta herättävästä asiasta ja jopa vaikuttaa ihmisten toimintaan.
Some-aikakautena disinformaatiota voidaan konfliktitilanteessa tarkoituksellakin levittää hyvin nopeasti ympäri maailmaa. Se, kuka hallitsee tietoa, on aina kriisissä vahvoilla. Eilen iltapäivällä levisi uutinen, että Ukrainan joukoille Krimillä oli aikaa antautua tähän aamuun asti. Muutama tunti myöhemmin tieto kumottiin, eikä aamun mennessä ollut ilmeisesti tapahtunut mitään merkittävästi uutta. Sitä, että kuka ja miksi tiedon laittoi liikkeelle, ei tiedetä, mutta täällä Suomessakin moni meistä pidätti eilen henkeä peläten Venäjän ja Ukrainan välisen sodan syttymistä.
Kiristyneessä kansanvälisessä tilanteesta tai vaikkapa jonkin suuren onnettomuuden tapahduttua huhut lähtevät nopeasti kiertämään ja muuttuvat äkkiä ”varmoiksi” tiedoksi. Kriisitiedottamisessa oli ennen Internetin ja sosiaalisen median aikakautta meillä Suomessakin pitkälti radion ja television kautta viranomaismonopoli. Nyt tällaista ei enää ole, vaan kriisitiedottajana voi periaatteessa toimia jokainen somen-käyttäjä, joka sattuu kuulemaan asiasta jotain merkittäväksi arvioimaansa ja päättää jakaa se eteenpäin. Kuulun sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen lämpimiin kannattajiin, mutta ehkä viranomaispuolella ja valtionjohdossa olisi syytä pohtia ja ehkä pohditaankin, että mitä kanavia käyttäen se tarvittaessa saa kansalaisille välitettyä relevanttia tietoa, jos Suomi joskus joutuu tilanteeseen, jossa oikean tiedon saamisesta tulee meille hengen ja terveyden kannalta meille ensiarvoisen tärkeä kysymys.
Pekka: ”Mistähän sitten johtunee sellainen monen kirkon työntekijän huulilta kuultu lause, ettei nuoria kiinnosta seurakunnan toiminta? Jos kuitenkin leirin viimeisenä iltana surraan joukolla leirin loppumista ?”
Johtuisiko siitä, että leirissä on kyse enemmän sosiaalisista kuin seurakuntaan liittyvistä kokemuksista. Seurakunta ja uskonto ovat vain kokemuksen sivuosassa.
Nuoria ei kiinnosta seurakunnan toiminta, koska heitä ei kiinnosta Jumala ja uskonto. Leiriperinne elää koska sinne mennään siksi, kun muutkin menevät ja koska rippijuhlissa saa lahjoja ja rahaa.
Nuoria kiinnostaa kaverit, harrastukset ja tulevaisuus. Elämä.
”Johtuisiko siitä, että leirissä on kyse enemmän sosiaalisista kuin seurakuntaan liittyvistä kokemuksista. Seurakunta ja uskonto ovat vain kokemuksen sivuosassa.”
Näinhän se on nähtävä. Olenaista sosialisuudesa on etenkin se, että leirillä ovat murrosikäiset seksualisuuteensa juuri heränneet nuoret, jotka saavat romanttisissa olosuhteissa olla lähellä toisiaan. Kyllä minäkinne iltanuotioiden tunnelmat ja katseet hyvin muistan…
Olet Antero tuossa aivan oikeassa. Kirkko saisi nuoret mukaan, jos se keskittyisi tarjonnassaan siihen mikä nuorille on tärkeää. Nyt se yrittää hoitaa asiaan omalla sapluunallaan ja ihmettelee sitten miksi nuoret ei tule. Ei nuoret ole tyhmiä. Kyllä he ihan mielellään maksavat sen hinnan, että välillä on joku hartaus, tai opetusta.
Ei elämä ole uskolle vieras asia. Eikä rippikoululaisten tutustuminen toisiinsa ole huono juttu. Kaikkea sitä voi seurakunta työssä hyödyntää ja olla niissä nuoren elämää tukemassa.
Seurusteluaiheet riparin oppitunneilla ja nuortenilloissa on mieluisaa kuultavaa. Juuri tuo aika ja varsinkin seuraava kevät riparin jälkeen on kaikkein paras aika opettaa parisuhdetaitoja. Pian sen jälkeen luukut menee kiinni ja seuravan kerran asioista ehkä kiinnostutaan vasta ensimäisen avioeron jälkeen. Jos silloinkaan.
No eihän sitä kukanhuonona juttuna ole pitänyt. Pimemminkin päinvastoin. Minäkin sain asiasta pysyvän tunne-elämyksen. Korostin vain ko eroottisia jännitteitä syinä leirien suosioon.
Sekä Antero että Pekka Veli ovat osaltaan oikeassa. Leiri on sosiaalinen kupla, jossa myös hengelliset asiat ja laulut sekö yhdessä tekeminen ovat osa kokonaisuutta. Kun sitten palataan arkeen, iskee vastaan karumpi todellisuus.
Omassa seurakunnassamme nuortenillat pyörivät vuoden ympäri ja varsin paljon nuoria tulee myös isoskoulutukseen, joka on osa muuta seurakunnan nuorteniltojen toimintaa. Siihen, ketkä jäävät mukaan, vaikuttaa varsinkin kaksi asiaa: Tuetaanko/kannustetaanko kotoa nuoria mukaan seurakunnan vastuutehtäviin ja toimintaan + kaverien vaikutus. Voin ajatella, että monilla paikkakunnilla seurakunnan resurssit rakentaa nuorisotyö esim. tällä tavalla ovat rajalliset. Lisäksi seurakunnasta pitäisi muokata oma jotenkin selkeästi hengellinen vastakulttuurinsa sekulaarille eli yhä selkeämmin ei-kristilliselle ympäristölle. Tämä toimii paikallisesti ja mm. vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Mutta arvelisin, että monesta kirkon työntekijästä tämä voi kuulostaa jopa ei-toivotulta ja vaaralliselta koska se ei sovi kansankirkkoajatteluun. Ja vaatii tietyn laista hengellistä työnäkyä työntekijöiltä. Täällä Suomen ”Raamattuvyöhykkeellä” kristillisyydelle on myös laaja tuki, rajattu maantieteellinen alue, ja se tukee myös nuorten hengellistä elämää. Tosin myös rajoittaa ja voi etäännyttää toisia.
Rippikoulun käy ikäluokasta noin 90%, sielläkin, missä kirkkoonkuulumis% muutoin alhainen. Rippikoulu/ – leiri kuuluu nuorisokulttuuriin, sen jälkeinen nuorille suunnattu seurakunnan toiminta ei kuulu. Sinne hakeutuvat enää hihhulit yms.
Silti rippikoulu on tärkeä, kirkolle jopa elintärkeä. Konfirmaatiomessussa kiteytyy kansankirkon keskeinen toiminta-ajatus: konfirmaatiomessuun osallistuvat nekin vanhemmat(siis suurin osa vanhemmista), joita kirkko muutoin ei tavoita.
Kari-Matti Laaksonen osuu mielestäni naulan kantaan tällä kommentillaan.
Jos mietin omaa lapsuuttani, rippikoulu oli jollain tavalla automaatio ja voisin kuvitella, että kotikunnassani eteläisessä Suomessa miltei koko ikäluokka sen suoritti. Itse osallistuin rippileirille ja se oli hieno kokemus.
Vietin lapsuuteni raamattuvyöhykkeen ulkopuolella ja jaan Kari-Matin kanssa sen ajatuksen, että seurakunnan toimintaan osallistuvia nuoria pidettiin hieman outoina. En ollut yläasteella hiekkalaatikon suosituin lapsi, mutta tiesin muutaman seurakuntanuoren ja pakko myöntää että lapsellisessa mielessäni se tuntui nololta.
Molemmat vanhempani kuuluivat kirkkoon, mutta silti konfirmaatiomessu oli sillä vuosikymmenelle niitä harvoja kertoja kun he kirkossa kävivät. Tältäkin osin Kari-Matin analyysi on viiltävän tarkkanäköinen.
Kirkko joutuu väistämättä pohtimaan sitä, haluaako se olla näennäisesti suurehkoja massoja tavoittava tapakristillinen ohjelmatoimisto vaiko hyvin pienen asialle vihkiytyneen joukon yhteisö. Se ei pysty olemaan molempia, koska aktiivien joukko etsii kirkolta kotipaikkaa patriarkaalisille ja seksuaalivähemmistöihin torjuen suuntautuville asenteille.
Toisaalta jälkimmäisen ryhmän on vaikea myöskään luoda hengellistä vastakulttuuria. Se loisi lähtistä arvomaailmaa vastustavan dystopian, joka johtaisi tiettyjen ihmisryhmien sortamiseen. Se edustaisi enemmistön silmissä sellaista pahuutta, jota ei millään pyhillä kirjoituksilla pysty oikeuttamaan.
Mitä itse asiaa muistan niin ei kenelläkään ollut itku kurkussa. Kyseessä oli pakollinen paha. Toki uiminen ja muu aktiviteetti oli hauskaa, uskonnollinen osuus oli tylsää pakkopullaa.
Tapaamispaikkoja nuorilla oli jo silloin yltäkyllin. Ei riparileiriä mihinkään romanttiseen tapaamismahdollisuuteen kukaan tarvinnut.
Itsehän en rippikoulua käynyt, koska Jehovan todistajat eivät osallistu moiseen väärän uskonnon maailmanmahdin toimintaan. Lisäksi sisäänpäin kääntyneissä kulteissa uhkaksi nähdään ”maailmallisten” seura, joka on alati läsnä kaikenlaisissa muissakin leireissä. Mitään koordinoitua omaa leiritoimintaa todistajilla ei ole, kuten ei mitään muutakaan nuorisolle suunnattua toimintaa.
Mutta mitä samaistumiseen tulee, etäisesti samanlaisesta tapahtumasta voisi olla kyse nuorten osalta Jehovan todistajien konventtien kohdalla. Nuorisolla saattaa olla niissä oikeinkin mukavaa, mutta aivan muista syistä kuin viralliseen ohjelmaan liittyen. Väliajat ja vapaa-aika konventtien jälkeen oli se juttu, jossa oli mukavaa, jos oli. Ohjelma itsessään on nuorille(kin) erittäin puuduttavaa tuntikausia kestävää yksisuuntaista indoktrinaatiota.
Joona: ” Kyseessä oli pakollinen paha. Toki uiminen ja muu aktiviteetti oli hauskaa, uskonnollinen osuus oli tylsää pakkopullaa.”
Yksi ohjaajan välttämätön taito on rakastaa nuoria. Jollei sitä ole ja pahimassa tapauksessa ohjaaja pelkää koko leirikokemusta jo etukäteen, niin kyllä sen nuori nopeasti oivaltaa. Kirkolla on vain se ongelma, että rippikoulut pitää hoitaa ja aina ei löydy ohjajia, jotka osaavat olla nuorten kanssa.
Tällöin leiristä voi muotoutua kaikille todella ikävä kokemus.
En usko että se on ohjaajista kiinni. Ei minun rippileirin ohjaajissa ollut mitään vikaa ja osa yritti minimoida uskonnollisen osuuden ja tehdä siitä kaikella tapaa edes etäisesti hauskaa. Jos kysyt juuri rippileirin käyneiltä nuorilta mitä konfirmaatio tarkoittaa niin harva osaa kysymykseesi vastata.
Tosiasia on se että rippikouluun mennään koska kyseessä on pakko. Vanhemmat painostavat nuoren sinne pistämällä mopoauton, uuden puhelimen jne ehdoksi. Itseni kohdalla ehtona oli mopo, jos en mene ei mopoa osteta ja se asia oli sillä taputeltu.
Joona, en minäkään ymmärrä millä tavalla konfirmaatio voi olla kasteen ja uskon vahvistamista nuorelle, jolla uskoa ei ole.
Sen verran olen riparin loppukokeita käynyt läpi, että tiedän miten vähän opetuksesta jää heille mieleen. Myöhemmin nuoret ei edes muista mitä aiheita on käsitelty.
Siksi on aika omituista, että koko kristinopin tuntemus useimmilla jää pelkän rippikoulun varaan.
Missään myöhemässä vaiheessa ei näihin asioihin enää palata. Silti aikuisten kyselytukimuksissa tulee jatkuvasti vastauksia, joissa vakuutetaan, ettei henkilö usko niin kuin kirkko opettaa. Kyse kun on siitä, ettei ihmiset oikeasti tiedä mistä kirkon opissa on oikeasti kyse. Jos tietäisivät, niin kiinostusta olisi.
Se on eri asia olla yhdessä leirillä viikko tai pari kuin tavata kahvilassa tai baarissa tai discossa. Joihin monet sosiaalisesti estyneet nuoret eivät edes yksinäisyydessään mene. Rippileiri on heille elämys tässäkin mielessä.
>>Se on eri asia olla yhdessä leirillä viikko tai pari
Täysin samat ihmiset siellä leirillä olivat kuin arkisin koulussa. Ne henkilöt jotka eivät nuorisopaikoilla ja tapahtumissa käyneet pysyttelivät syrjässä leirilläkin. Jos et lähtökohtaisesti halua viettää aikaa muiden kanssa niin tällaisille ihmisille koko leiri saattoi olla varsin ahdistava kokemus.
Leirien tunnelma iltanuotoineen ja saunoineen ja uinteineen on aivan omaa luokkaansa. Minä en ole ikinä unohtanut rippileirin osalta juuri tätä. Ja kyllä siellä minulle uusiakin kasvoja oli ja etenkin eräs ihan huikea uusi kasvo,jonka piirteet ovat säilynet muistossani 62 vuotta…
>>on aivan omaa luokkaansa
Näin varmasti oli silloin vuosikymmeniä sitten. Nuorilla ei ollut kokoontumispaikkaa ja ehkä sellaista jopa paheksuttiin. Kansakoulun jälkeen odottivat kotiaskareet jne jne
Asiat ovat nyt toisin ja olivat jo silloin kun itse kävin rippileirin. Tällaisessa leirissä ei ole enää mitään ihmeellistä tai erikoista. Moni olisi mielellään aivan jossain muualla niiden samojen kavereiden kanssa.
”Nuorilla ei ollut kokoontumispaikkaa ja ehkä sellaista jopa paheksuttiin.”
Kyllä meillä paikkoja kaupungilla oli, oli nuorisotaloja ja kahviloita ja etenkin kadut kuten Tampereella Hämppi, jolla nuoriso käveli illasta toiseen ees taas.
Lapinjärvellä opin rippileirin syteemistä sen, miten nuoret on mahdollista saada mukaan seurakunnan nuorten toimintaan. Siellä resurrsit oli tosi vähäiset. Seurakunta oli niin pieni, ettei sellaisia taida enää nykyisin edes olla. Yksi pappi, kanttori ja diakonissa systeemillä elettiin. Siinä sitten vs. nuorisotyöntekijänä touhua pääsin katselemaan ja itsenäisesti puuhaamaan. Oivalsin, että riparin voi toeteuttaa hiukan toisinkin. Tuloksena syntyi jatkuvat nuortenillat ja kestävä nuorisotyö. Jota hoitamaan saatiin sitten oikea nuorisotyöntekijäkin. Itse palasin virkavapaalta verotoimistoon ja jätin tehtävät muille. Vuosien kulessa olen sivusta seurannut kirkon rippikoulutyötä ja ihmetellyt sitä, miten sen hoidetaan. Sitten oli onni päästä kerran ohjaajaksi Pirkkalan riparille ja siellä pääsin näkemään miten nuoret tulevat kaikki jatkossa mukaan. Oli kiva havaita miten siellä oli oivallettu sama perusasia, jonka itse oivalsin Lapinjärvellä.
Kari-Matilla on hyviä pointteja.
Antero ja Joona. Haluaisin kyllä tavata sen 15-vuotiaiden porukan, jossa joku ei pidä riparia (tai koulua) jollakin tasolla pakkopullana. Riparin pitäjiä ja opettajia on monenlaisia. (Itsekin tekisin mieluusti jotakin muuta kuin olisin leireillä). Vinkki Anterolle: Jos haluat nähdä, mitä moderni rippikoulu on, ota yhteyttä jonkun lähiseurakunnan kirkkoherraan tai rippikoulutyöstä vastaavaan pappiin. Esittäydy ja kysy, tarvitaanko esimerkiksi yövahteja tai ”leikittäjää” tms. Ateismi ja taustasi tulevat tuskin esteeksi ja voit harjoittaa ns. osallistuvaa sosiologista tarkkailua.
Katselin videolta yhdeltä riparilta. Siinä pojat lauloi täysin palkein tytöille terassilla. Riparilla oli saatu pojat innostumaan laulamisesta kun joku oli keksinyt viedä stereot saunaan. Ne pojat lauloi tosi hyvin. Ikinä en ole nähnyt yhä innokkaita laulajia riparilla.
Leiririppikoulun tärkein tehtävä on yrittää pitää tytöt ja pojat erillään toistensa sängyistä. Se ainoa asia, joka kiinnostaa, yritetään estää.
Meidän leirillä valvova isonen löysi pojan ja tytön hiljaisuuden jälkeen samasta makuupussista. Ja nuorilla oli selitys valmiina: ”Me vaan koitettiin että montako tähän mahtuu?”
> Meidän leirillä valvova isonen löysi pojan ja tytön hiljaisuuden jälkeen samasta makuupussista.
Eikös sitä sanota, että rippikoulusta käydään hakemassa naimalupa. Olin ainakin itse niin naiivi lapsi, että minulle selvisi vasta vuosia myöhemmin, että sillä viitattiin kirkolliseen vihkimiseen.
Kannattaa välttää omien kokemusten liikaa yleistämistä. Minulla on ollut rippikoululainen, joka sabotoi oman loppukokeensa ja suuren osan koko rippikoulusta. Tänä päivänä hän toimii lähetyskentällä pienen luterilaisen kirkon pastorina.
Nämä tapaukset Marko, tekee riparista mielenkiintoisen. Koskaan ei tiedä, missä asemissa nuo lapset ovat vain muutaman vuoden päästä ja mikä heille oli erityisen merkittävää leirillä.
Se miten suhtaudun näihin kaikkein vaikeimpiin lapsiin, rekisteröidään muiden nuorten mielissä tarkasti. Leirin kunikaan tunnistaminen porukasta innostaa minua aina. Hänen kanssaan kun pääsee hyviin väleihin niin yhteistyö muidenkin kanssa alkaa sujua. Kunikaan bogaaminen porukasta on mulla heti mielessä, kun lapset kohtaan ekaa kertaa.
Uskon syntyminen on aina ihme. Näitä ihmeitä tapahtuu silloin tällöin myös rippileireillä. Tunnen joitakuita, joiden usko on leirin jälkeen säilynyt kymmeniä vuosia.