”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”, totesi presidentti Urho Kekkonen syyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalle Vladimir Stepanoville tuskaansa Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä, että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.
Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se, että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin pohtimaan.
Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön. Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys kenellekään.
Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen. ”On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.
Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.
Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla. Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?
Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Eurooppan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää.
Kuitenkin Suomi ja Tsekkoslovakia olivat eri asemassa v. 1968.
”Tasa-arvoinen avioliittolaki” on vasta toiseksi paras harhaanjohtava eufemismi. Ykkösenä olen aina pitänyt Rauhanpuolustajia. Järjestö kannatti Tsekkoslovakian miehitystä, mutta vastusti kiivaasti Natoa..
Liittymisessä Euroopan unioniin tärkein syy oli turvallisuuspoliittinen. Edesmennyt eversti Erkki Nordberg ennakoi, että Suomi on Naton jäsen vuoteen 2018 mennessä. Toivottavasti näin tulee tapahtumaan viimeistään silloin kun Ruotsi lähivuosina hakee puolustusliiton jäsenyyttä.
En usko, että Suomen rooli Euroopan unionin jäsenenä merkitsee mitään. Divisioonat ratkaisevat.
Kari-Matin jos kenen luulisi ymmärtävän, mitä merkitsee se, että etsikkoaika päättyy ennne kuin elämä.
Meillä on yhteiskunnan raskaana rasitteena vasen laita, jossa idealismi on korvannut realismin.
Ei se muuta paikkaansa
Paavin kirkon historia on yksiselitteisesti armoton ja julma. Ei siellä opeteta selvää usko vanhurskautta, ei kaiketi muuten olisi uskonpuhdistusta tarvittu, joka tapahtui Raamatun voimalla.
Luterilainen kirkko oli ihan yhtä julma aina siihen asti kunnes valistus pesi sen veriset kasvot. Lutherkin oli ollut valmis polttamaan noitia vaikka ’omin käsin’.
Hyuvä Paasi T,
Esitit kiinnostavia näkökohtia.
Valitettavasti Rooman paavin johtamana kirkko on väärentänyt uskontunnustuksen ja keksinyt uuden dogmin (”Jumalanäidin tahraton sikiäminen”). Lisäksi Rooman paavi kuvittelee perusteetta olevansa muita piispoja ylempi ja voivansa sanella totuuksia yksinään.
Vain yleinen kirkolliskokous voi päättää yllä olevista asioista. Ehkä protestanttisten kirkkojen olisi tosiaan syytä yhdistyä alkuperäiseen äitikirkkoonsa eli ortodoksiseen kirkkoon. Se edellyttäisi monista moderneista harhoista ja käytänteistä luopumista, mutta olisi mahdollista.
Eiköhän sotien taustalla ollut paljolti perinterinen ”ihmisyys”, johon liittyy myös halu hallita ja vallita – ei vain luontoa – vaan erityisesti toisia ihmisiä. Syntisyys ihmisessä on vääristänyt ja vääristää myös kritillisyyttä ja ”toisinajattelijat” halutaan vaientaa: ”poista joukostasi se, joka on paha” eli ne, jotka eivät ajattele ihan samalla tavoin kuin hallitseva(t). Kirkollisuus on liittuotunut historiassa useinkin valtiovallan tai muun toimijan kanssa. Eikä itäisessä naapurissa ero vallanhaluajiin taida vähetä vieläkään.
Dogmeista voidaan kiistellä, kuten siitäkin, mitä joku on ollut joskus sopivinaan. Kiistelypukareista toinen voi olla enemmän oikeassa kuin toinen; mutta että sillä perusteella aletaan sotia, on eri asia kuin ns. ”oikeutettu sota”. Kristikunta on ollut taitava keksimään vippaskonsteja perustella sodan oikeutusta kovinkin hurskastelevasti. Synti, mikä synti….
Ehdotan, että te kantaa ottaneet luette kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin uuden kirjan ”Mistä tiedämme MITÄ ON OIKEA KRISTINUSKO”? Arffman ei erittele kirkkojen opinkäsityksiä mutta perustelee hienosti sen, miten Kristuksen kirkko on ymmärtänyt sen, missä Pyhän Hengen ääni kuuluu.