Meneillään oleva joulukirkko-kiista nostaa jälleen esiin syvän repeytymän kirkon kyljessä: kristillinen kasvatus on romahtanut lähes kaikilla rintamilla.
Perheet eivät enää kasvata lapsiaan kristilliseen uskoon. Lähes puolet perheistä ajattelee jopa, että lasten uskonnollinen kasvattaminen on väärin, sillä se rajoittaa heidän omaa vapautta valita. Ajatus on aivan pöhkö mutta sen seuraukset ovat kirkon ja kristinuskon kannalta katastrofaaliset. Koti on nimittäin yli 70 %:lle ihmisistä suurin yksittäinen heidän vakaumukseensa vaikuttava tekijä. Kakkosena vaikuttavuudessa tulee rippikoulu, joka joitakin vuosia sitten tehdyssä tutkimuksessa oli suurin vaikuttaja 15 %:lle suomalaisista. Kaikki muut toiminnat yhteensä olivat luokkaa 2 %.
Koulu ja muut instituutiot eivät enää välitä kristillistä vakaumusta eivätkä oikein edes perustietoa. Yleinen kristillinen tietotaso onkin laskenut voimakkaasti. Nyt kiistaa käydään jopa siitä, saako koulussa enää olla lainkaan kristillisiä elementtejä.
Myös kirkon kasvatustyö on ongelmissa. Entinen lippulaiva päiväkerho on jo pitkään ollut syöksykierteessä eikä tilalle ole oikein syntynyt korvaavaa toimintamuotoa. Samaan suuntaan valuvat muutkin kasvatustyön toiminnat. Rippikoululla menee vielä suhteellisen hyvin mutta näyttää kuitenkin siltä, että se ei enää yksin pysty välittämään uskoa uusille sukupolville. Näin varsinkin kun isos-toiminnan ulkopuolinen seurakuntatoiminta nuorille on surkeassa jamassa. Jo kymmenisen vuotta sitten eräs kasvatuksen ammattilainen tutki, kuinka paljon nuoria osallistuu muuhun srk-toimintaan kuin isoskoulutukseen ja sai tulokseksi 3 %.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sitä, että kirkkolaiva on saanut fataalin kylkihaavan. Ellei tällä sektorilla pystytä tekemään merkittäviä uusia avauksia, johtaa kristillisen kasvatuksen alamäki lopulta kirkon ja koko kristinuskon hiipumiseen maassamme. Enkä edes liioittele vaikka tuomiopäivän julistus olisikin helppo ohittaa yliampuvana.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Ensinnäkin: edes jotakin! Olen hämmästynyt, miten ponnettomia seurakuntien ja kirkon toimenpiteet tällä saralla ovat olleet. Kuka ottaisi tämän sektorin johtoonsa ja ajaisi tarvittavat muutokset läpi kansallisella tasolla?
Toiseksi: Kotien kristillinen kasvatus on saatava keinolla millä hyvänsä nousuun. Tarvitaan massiivinen kampanja, joka kyseenalaistaa lapsen uskontoneutraalin kasvatuksen. Lisäksi tarvitaan käytännöllisiä ja yksinkertaisia välineitä, joita kodit voivat hyödyntää. Onneksi monissa seurakunnissa on jo ryhdytty toimeen mutta kokonaiskirkollinen reagointi ei ole riittävää.
Kolmanneksi: Seurakuntien perhe- ja aikuistyö on arvioitava uudelleen. Toimiva kasvatus edellyttää toimivaa aikuistoimintaa, sillä vain aikuiset, joilla on uskonnollinen vakaumus, pystyvät antamaan sellaista kasvatusta lapsilleen. Aikuistoiminta on useimmilla paikkakunnilla suorastaan luokattoman huonoa eikä se tavoita nuoria aikuisia juuri lainkaan. Siksi kodit eivät myöskään kasvata lapsiaan kristilliseen uskoon.
Viimeksi mainittu kohta kolahti meidänkin perheeseen, kun muutimme vuosi sitten ulkomailta takaisin Suomeen ja Tampereelle. Oli pysäyttävää tajuta, että Tampereen kokoisessa kaupungissa ei ole juuri lainkaan seurakuntatoimintaa, johon voisimme osallistua lapsiperheenä. On toki perhemessuja ja -kerhoja mutta niissä anti on kohdistettu lähinnä lapsille. On myös aikuistoimintoja, joissa on lastenhoito mutta ei siis juuri mitään, johon voisimme aidosti osallistua perheenä niin, että sekä aikuisten että lasten tarpeet olisivat huomioitu. Sellainen toiminta oli ollut pääsääntö seurakunnissa ulkomailla asuessamme.
Neljänneksi: Mitä vielä? Kommentoi ja kerro ideasi!
Tämä aihepiiri tulee lähelle niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tavalla.
Kirkolliskokous päätti hiljattain, että kastettavalle riittää yksi kummi. Tämä on kuitenkin pikemminkin laastaritoimenpide kuin lääke. Näkisin, että yksi tapa tukea perheiden kristillistä kasvatusta olisi kummiuden hengellisen ulottovuuden vahvistaminen. Tällä hetkellä kummi on lähinnä monelle kaverivanhempi ja lahjojen antaja kuin perheen hengellisyyden todellinen tukija. Toki monessa perheessä kristillisyys ilmenee lähinnä iltarukouksina, joulukirkkoina ja satunnaisena aktiivisuutena. Näkisin, että haaste on juurikin siinä, että monissa perheissä itse kristillisyys ei ole vahvasti juurtunutta ja ei kovin elävää. En tässä nyt tarkoita sitä, että sen tarvitsee olla herätyskristillisyyttä, vaan sitä että Jeesus ja Jumala ovat luontevalla tapana perheen arjesssa mukana. Se voi olla yhteisiä hartaushetkiä perheen kanssa, Raamatun lukemista, hiljentymistä metsässä tai vaikka virsien/hengellisten laulujen laulamista. Olennaista ei ole ilmenemismuodot, vaan se että hengellisyys kulkee mukana niin juhlassa kuin arjessakin.
Olisiko hyvä alkaa vahvistaa tavallisten suomalaisten kristittyjen perheen arjen kristillisyyttä. Kenties leirit? Olin juuri Parempi avioliitto ry:n perheleirillä ja se oli myös hengellisesti antoisaa. Siinä on yksi hyvä työmuoto, joka tulee koko kenttää.
Kase kääntyy kohti kirkkoa. Jos kirkon jäsenet riitelevät täysin toisarvoisista asioista ja riita jatkuu vuosikymmenestä toiseen, niin mikä on se sanoma, joka saisi ihmiset kiinnostumaan. Nuoria nämä ikuisuusasiat eivät kiinnosta ja vanhatkin jäsenet lähtevät kyllästyneinä pois.
Kirkon ongelma on vihervassarit ja muut lipilaarit. Oikea kysymys monesti olisi: Taivas vai Helvetti.
Nyt tarkkana, ettei ajauduta taas homo-keskusteluun… ?
Timo, sitä keskustelua ei kannata aloittaa. Oma kommenttini oli leikkimielinen. Yleistämisessä mennään aina metsään. Toki kysymys Taivas vai Helvetti, sopii lähes kaikkeen, mutta toi vihervassarit ja lipilaarit oli vähän turha.
”Kirkon ongelma on vihervassarit ja muut lipilaarit.” Vaara ei nähtävästi tällä kertaa ole homokeskustelun suunnassa vaan maahanmuuttokriittisyydessä. Iskusanat kuulostavat vahvasti perussuomalaisilta.
Juha Heinilä heitti ”leikkimielisen” kommentin vihervassareista ja lipilaareista. Ja kohtapa perui puheitaan tuolla sanalla ”leikkimielinen”. Onkohan kuitenkin Juhan sanomassa totta toinen puoli, mikä kertoo hänen asenteistaan.
Vaimon kanssa on harrastettu tukiparitoimintaa. Jotku parit tarvitsevat lisää vuorovaikutustaitoja ja välineitä hyvä parisuhteen rakentamiseen. Siinä me autoimme monia pareja selviämään arjen haasteista. Silloin vastaan tuli usein se, että avioparien oli vaikea saada lastenhoitajaa pariksi tunniksi. Muutoinkin pienten lasten vanhempien vapaa-aika jää tosi vähäiseksi. Ei sitten ihme jos siinä kasvaa eroon. Pareilla kun ei ole aikaa olla kahdestaan, eikä silloin voi jakaa ajatuksia puolison kanssa. Heinolassa on nyt hoksattu tarjota vanhemmille tälläistä aikaa ja samalla täyttää perhetyöntekijöiden kalentereita. Olen pietemmän aikaa jo huokaillut tuon asian puolesta.
Seurakunnissa kun on paljon kapasiteettia lastenhoitoon. se vain on suunnattu muualle.
Hienoa, että nyt on olosuhteiden pakosta ryhdytty tukemaan pienten lasten vanhempia myös parisuhteen hoidossa.
Timo Pöyhönen; ”Meneillään oleva joulukirkko-kiista nostaa jälleen esiin syvän repeytymän kirkon kyljessä.”
Onko meneillään joku joulukirkko-kiista? Onhan se saatu mielikuvissa aikaiseksi kun ei ole haluttu ymmärtää tai ei ole ymmärretty, mitä eduskunnan oikeusasiamies on linjannut.
”Suuri osa julkisuudessa asiaa kommentoineista on käsittänyt väärin apulaisoikeusasiamiehen ratkaisun. Ilmeisesti joillekin on syntynyt käsitys, että tässä oltaisiin kieltämässä joiltakin mahdollisuus osallistua joulukirkkoon. Näinhän ei ole. Valitettavasti tämä on selvästi aiheuttanut laajaa väärinkäsitystä.” Li Andersson
Opetusministeri Anderssonille ei ole tullut tietoon, että Suomen kouluissa olisi ongelmia tai epäkohtia koulujen joulujuhliin liittyvissä käytännöissä. Hänen käsityksensä mukaan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisun mukainen toimintalinja on ollut hyvin laajasti ja pitkään käytäntönä kouluissa. Mitään uutta tässä ei hänen mielestänpitäisi olla.
Minusta asia on juuri noin kun Li Andersson on sanonut. Medialukutaito on tärkeä taito, jota pitäisi opettaa monille tämän Kotimaa24:n blogisteillekin. Näin vältyttäisiin turhilta mielikuvilta kuten; ”syvä repeytymän kirkon kyljessä” tai viimeviikkoinen Päivi Räsäsen rikostutkimusuutinen, jonka jotkut näkivät kirkon ongelmana, johon olisi pitänyt puuttua.
Yrjö Sahama kirjoitti tuolla omalla puolellani, ”ettei kristillinen usko kovin herkästi tartu” Joten minunkin on vaikea käsittää miksi jopa kristillisestä kulttuurista lapset pitäisi pitää erossa.
Käyhän laset rippikoulunkin, eikä ne siitäkään muutu miksikään.
Pekka, voisit taas kirjoittaa niin, ettet joka kerta aloita uutta kommettiketjua?
Ne 15 % (?) herkässä iässä olevista lapsista muuttuu, ja siinä on 15 % liikaa.
Kaffitteluun ja lounastamiseen löytyy rahaa kirkon ylätason prioriteeteissä. Kun vertauskuvana on kirkkovene ajasta ikuisuuteen näyttävät vaikeudet suurilta. Hyvä on kysymys siitä voisivatko Jeesus ja Joulun pukki olla samassa tilassa.
Kirkon ylätasolla sitä rahaa löytyy, ja onhan Helsingin hiippakunnan taloussuunnitelmassa ensi vuodellekin ylimalkainen maininta, että panostetaan piispan esiintymisiin. Ensi viikolla kymmenittäin pappeja käy piispan johdolla Pietarissa parin kolmen päivän lomamatkalla. Maksavatko itse matkansa ja siihen kuuluvat tykötarpeet? Olisi kiva kuulla.
En ole kyllä lukenut yhtään sellaista mielipidettä, jossa yleensä joulukirkkoon menemistä käsiteltäisiin.
Ehkäpä tässä on nyt väärinkäsitystä myös viranomaisen taholta.
En usko että korkea lainvalvoja on erehtynyt. Mitä joulukirkkoon tulee, se on kristityille tärkeä perinne. Itse osallistun joulukirkkoon aina kun se on mahdollista. Jollekin eri iskontoa tunnustavalle kouluun kuuluva kirkkotilaisuus voi olla ahdistava.
Timo Pöyhönen: ”Perheet eivät enää kasvata lapsiaan kristilliseen uskoon. Lähes puolet perheistä ajattelee jopa, että lasten uskonnollinen kasvattaminen on väärin, sillä se rajoittaa heidän omaa vapautta valita. Ajatus on aivan pöhkö mutta sen seuraukset ovat kirkon ja kristinuskon kannalta katastrofaaliset. Koti on nimittäin yli 70 %:lle ihmisistä suurin yksittäinen heidän vakaumukseensa vaikuttava tekijä.”
Tässä ollaan taas kristinuskon oleellisen äärellä. Mitä ihmettä Jumala tekee sellaisilla uskovilla, jotka on kasvatettu ja / tai indoktrinoitu uskoviksi, ja jotka eivät siis ole saaneet valita maailmankatsomustaan täysin puhtaalta pödältä, neutraalisti ja vapaasti?
Kukaan ei saa valita mitään katsomusta täysin vapaasti.
Vapaasti siinä merkityksessä kuin se on mahdollista versus kasvatus tai indoktrinointi johonkin uskontoon ovat kuitenkin aivan eri planeetoilta.
Halutessasi voit kommentoida myös esittämääni asiaa siihen liittyvän sivuseikan sijaan. 🙂
Mitään vakaumusta ei voi valita, ellei ole saanut siitä riittävästi oikeaa tietoa. Kirkko on ilmeisesti euroopanlaajuisesti hoitanut huonosti tehtävänsä ja käyttänyt mahdollisuutensa liian leväperäisesti. Kirkko laitostui jo varhain, mutta uskonpuhdistuksessa löytyi jälleen kosketus elämänläheiseen uskoon. Sittemmin on uskonpuhdistuksenkin perintö laitostunut ja kirkon toiminnasta tullut rutiinia. Elämä kuolee rutinoituessaan. Eikä Jumalalle kelpaa rutinoitunut muotojumalisuus.
Mutta tuskin tässä ollaan sen kummemmassa tilanteessa kuin Paavalin aikoina. Kun vain julistuksessa nostetaan taas keskiöön Raamatun perussanoma, kutsu Jumalan yhteyteen, tuloksia voi tulla kuten Paavalinkin toiminnasta.
Tai sitten on vain se aika pelastushistoriassa, jolloin vilja seulotaan. Nyt venhä ja valhevehnä, aito usko ja nimikristillisyys kasvavat rinta rinnan, mutta erottelun aika tulee. Ainakaan nimikristillisen kansankirkollisuuden paluuta ei kannata kaivata.
Antero, ketään ei voi kasvattaa uskovaksi, sillä usko Kristukseen on aina Jumalan lahja. Kirkon tehtävänä on kastaa ja opettaa, uskon syntymisestä pitää Jumala itse huolen. Mutta tuo kirkon velvoite edellyttää tiedon välittämistä siitä, mitä kristillinen usko on. Eihän sitä voi sen enempää vastaanottaa kuin torjuakaan ellei tiedä mitään sen sisällöstä. Myöskään ei pysty kunnolla ymmärtämään länsimaista kulttuuria ellei ole mitään käsitystä raamatun sisällöstä. Kasvava lapsi ei koskaan elä katsomuksellisessa tyhjiössä, vaan häneen vaikuttaa sekä kodin että muun lähiyhteisön tapa ajatella ja toimia. Siksipä ihmisoikeussopimukset takaavat vanhemmille oikeuden päättää lastensa katsomuskasvatuksesta.
Miettikääpä nyt kuinkas kävikään kun suomessa oli vuosisatoja pelkästään luterilaisia ja kaiketi nämä saivat luterilaisen ns ”kristillisen” kasvatuksen, siis kuis kävi?
Miksi nyt sitten haikaillaan edelleen sen perään kun jo on kokeiltu ettei toimi?
Maamme nimi krjoitetaan isolla alkukirjaimella. Lisäksi vihjaisin, että pisteiden ja pilkkujen oikea käyttö helpottaisi tekstin ymmärtämistä. Korjausehdotus: ”Miettikääpä nyt, kuinkas kävikään, kun Suomessa oli vuosisatoja pelkästään luterilaisia ja kaiketi nämä saivat ’luterilaisen kasvatuksen’. Kuis siis kävi?”
”Kui siis kävi”? Syntyi nykyinen yhteiskunta!