Kristinusko on Englannissa sukupolven päässä katoamisesta, jollei kirkko löydä uusia tapoja saada nuoria ihmisiä kiinnostumaan toiminnastaan, arvioi Canterburyn entinen arkkipiispa George Carey muutama päivä sitten käyttämässään puheenvuorossa, josta The Telegraph sanomalehti julkaisi otteita.
Canterburyn arkkipiispana 1990-luvulla toimineen Careyn ajatuksiin on hyvä tutustua myös meillä Suomessa, vaikka kirkollinen tilanteemme ei ole täysin verrattavissa Britanniaan. Entisten valtakirkkojen yhteiskunnallisen merkityksen hupeneminen on yleiseurooppalainen trendi, josta Suomi ole syrjässä siitä mitä muualla tapahtuu. Myös meillä nuoret aikuiset ovat kirkosta kaikkien aktiivisemmin eroava ryhmä ja yleisesti tiedostetaan ne vaikeudet joita seurakunnilla on tarjota heille kiinnostavaa toimintaa.
Emeritusarkkipiispa Carey toi kirjoituksessaan ilmi myös kirkon työntekijöiden parissa Englannissa valitsevan tappiomielialan ja seurakuntien ilmapiiriä hallitsevan yleisen raskauden tunteen. Suuren yleisön asenne Englannissa kirkkoa kohtaan ei Careyn arvion mukaan ole niinkään vihamielinen vaan enemmänkin välinpitämätön. Tässäkään suhteesta Suomea ei voi vielä aivan verrata Englantiin, mutta aivan tuntemattomia nämä ajatukset eivät ole Suomessa.
Selkeää ohjelmaa siihen, että mitä anglikaaninen kirkko voisi tehdä tilanteen kääntämiseksi, Carey ei esitä, mutta viittaa siihen, että nuorille tulisi kertoa selkeästi mitä merkitystä kristinuskolla on heille nykypäivänä. Suomessa meidän olisi varmasti tarpeen ensinnäkin tunnustaa se, että olemme kirkon merkityksen hupenemisessa samassa junassa Englannin kanssa, vaikka ehkä jokunen vaunu taaempana. Samalla olisi nähtävä se, että niin luterilaisen kirkon hallintoa, rakennetta kuin toimintatapoja on monelta osin uudistettava, että kirkko pystyisi vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin.
Anglikaanisen kirkon johtajat olivat jo kaksi vuotta sitten sitä mieltä, että heidän kirkkonsa toiminta loppuu 20 vuoden kuluttua:
http://www.telegraph.co.uk/news/religion/8633540/Ageing-Church-of-England-will-be-dead-in-20-years.html
—
Kyselytutkimukset valottavat brittien uskonnosta luopumista:
http://yougov.co.uk/news/2013/06/24/british-youth-reject-religion/
https://humanism.org.uk/campaigns/religion-and-belief-some-surveys-and-statistics/
Lueskelin tuossa viimeisintä kirkon nelivuotiskertomusta ”Haastettu kirkko” erästä alustusta varten. Mielestäni tuohon kirjaan tulisi palata uudelleen kirkon julkisessa keskustelussa. Siitä ei juuri puhuta enää, vaikka kyseessä oli mielestäni yksi merkittävimmistä kirkon tilaa kuvaavista opuksista moneen vuosikymmeneen. Se kuitenkin kertoi niin objektiivisesti kuin mahdollista, mihin kirkkomme on matkalla. Tuon kirjan rinnalla luin Patrick Johnstonen opusta ”The future of the global church”, jotta saisin isomman kuvan. Suomi on kuitenkin pieni maa ja kirkkomme melko pieni kirkko, joskin paikallisesti hyvin vaikuttava.
Törmäsin juuri pari päivää sitten mielenkiintoiseen uutiseen tutkimuksesta, jonka mukaan Englannin kirkko itse asiassa kasvaa. Tai pikemminkin se samanaikaisesti heikkenee ja kasvaa. Erityisen mielenkiintoista on, että pääkaupungin hiippakunnan jäsenmäärä on kasvanut 70% kahdessa vuosikymmenessä. Toisin kuin meillä.
http://www.churchnewspaper.com/26119/archives
Ilmari linkkasi mielenkiintoisen linkin. Jotain samaa itse huomasin käydessäni kuun alussa Lontoossa tutustumassa erilaisiin tapoihin tehdä tavoittavaa työtä suurkaupungissa. Lontoon alueella on monia runsaasti ihmisiä tavoittavia seurakuntia, vaikutuksen tekivät mm. All souls -anglikaanisrk, Holy trinity Brompton -anglikaanisrk sekä mm. London city mission todella laajalla diakoniatyöllään. Lontoo on eräs hengellisten trendien hubeista maailmassa, jossa soisi suomalaisten käyvän saamassa vaikutteita. Mikä siellä on tänään, on huomenna täällä.
Olin eilen ”Kirkonrakentajien foorumi”-päivässä Leppävaaran kirkossa.
Siellä kirkkoherra Kalervo Salo piti ansiokkaan esityksen aiheesta ”Seurakunta monikulttuurisuuden puolustajana”.
Pääkaupunkiseudun väestöstä n. 10% on maahanmuuttajia. Eniten muuttajia on Venäjältä, Virosta ja Somaliasta, mutta monesta muusta maastakin heitä tulee. Maahanmuuttajien määrä tulee kasvamaan koko ajan.
Muuton taustalla on usein opiskelu tai parisuhteen muodostus.
Monet heistä ovat kristittyjä, mutta eivät luterilaisia, anglikaaneja tai metodisteja.
Seurakuntaankin integroitumista vähentäviä tekijöitä ovat kielierot, kulttuurierot ja teologiset erot. Yllättäen monille heistä karismaattisuus on tuttu ja yhteinen kieli.
Mitkä ovat meidän asenteemme heitä kohtaan? Kriittisyyttä, sisäänlämpiävää toimintaa, teologisia ongelmia (esim. suljettu ehtoollispöytä)?
Monet tarvitsevat diakonista apua.
Seurakunnilla on haaste kohdata maahanmuuttajat. Monilla seurakunnilla on jo toimivaa työtä maahanmuuttajien parissa
Vuonna 2009 Englannin Anglikaanisessa kirkossa oli 1,7 mil viikottaista kirkossakävijää. Careyn mukaan kävijämäärä on pudonnut 800 000.
Jos kirkossa kävijöiden määrää pidetään kirkon elävyyden kriteerinä niin mitä sanoo se että Suomen Kirkon viikottainen kävijämäärä vaihtelee0,5-1,5 % välillä?
Kirkko instituutiona luotiin ylhäältä käsin , sen jäseniltä ei koskaan kysytty sitä jos he halusivat kuulua kirkoon. Tämä kysely heräsi hyvin myöhään viimeisen 100 vuoden sisällä.
Monet kirkolliset keskustelijat eivät halua uskovaisten kirkkoa vaan haluavat jatkaa periaatteessa avoimessa kansankirkossa. Näyttää siltä että kansa alkaa olla erimieltä.Muodollinen jäsennyys on tallella mutta varsinainen uskonnollinen elämä kirkkoinstitutiossa ei vedä puoleensa.
Luultavasti ei mikään kirkon itsetutkistelussa tule muuttamaan passiivisten jäsenten välinpitämättömyyttä.
Varsinkin organisaattiomuutokset vaikuttavat epätoivoisilta. Millälailla suur seurakuntien luominen saisi ihmiset kiinnostumaan kirkosta ja sen sanomasta?
Olin 15 v sitten yötä BBC:n toimitalon vieressä olevassa hotellissa.
Siinä oli pieni aukio ja aukiolla pieni basilika, joka oli iltaisin täynnä nuoria. Alakerrassa oli taukotilaa ja sieltä sai teetä ja keksejä.
En enää muista mikä porukka se oli, kenties kuitenkin Church of England. Usein olen muistellut käyntiäni siellä parinakin iltana, ja tytär oli mukanani, ja saimme osaksemme ystävyyttä ja huomaavaisuutta.
Kaikella kunnioituksella mietin, mitkä mahtavat olla lordi Careyn motiivit sanoa noin. Joko hän myöntää, että on itse tehnyt arkkipiispana ”kirkon kuoleman” aiheuttaneita virheitä, tai hän ei luota itsensä jälkeen kirkkoa luotsanneisiin arkkipiispoihin. Tappiomielialaa en ole nähnyt, mutta kylläkin tosiasioiden kohtaamista. Itseasiassa tilastollinen lasku on pysähtynyt ja osittain tilanne on jopa parantunut.
Paljon on tehtävissä ja tehtävää, mutta ei kirkko vielä sukupolvessa kuole. Uusiutumista ja rohkeutta tarvitaan. Hyvänä esimerkkinä on HTB:n kaltaiset paikat, mutta myös ihan traditionaalisillakin seurakunnilla voi mennä hyvin, kunhan asioihin tartutaan oikealla otteella.