[Eero Lehtipuu:] Kuuluin erääseen rakennusalan työryhmään, joka kokousten lisäksi joskus retkeili, hotelleissa yöpyen. Kun ilta-aterialla tilattiin viiniä, yksi jäsen tyytyi veteen ja totesi, että ei koskaan juo mitään vissyä väkevämpää. Tämä ei kiinnittänyt sen kummempaa huomiota vaan oli aivan luonnollinen vaihtoehto.
Joskus myöhemmin tapasin ammattiasioissa erään keski-ikäisen miehen, joka tiesi minut seurakunta-aktiiviksi ja kysäisi, tunnenko veli NN:n, tuon yllä mainitsemani työryhmän täysraittiin jäsenen. Kerroin tuntevani, usein olimme puhelleet kahdestaankin. ”Hän on meidän Rauhanyhdistyksemme aktiivisimpia jäseniä”. Ällistyin, sillä NN ei ollut antanut pienintäkään viitettä lestadiolaisuudestaan , ei minulle eikä varmaan muillekaan. Viinistä pidättyminen oli aika laiha todistus. Näinkö tarkasti lestadiolaiset piilottelevat oman väkensä ulkopuolella?
Yksittäistapauksesta yleisempään: mikä olisi oikea ja samalla järkevä tapa tuoda ”kristillistä todistusta” esiin normaalissa maallisessa yhteydessä? Luulen ja pelkään, että kirkollisia strategioita kehiteltäessä vallitsee naivin optimistinen kuvitelma siitä, että aktiivinen mutta muuten tavallinen seurakunnan jäsen voi noin vain hapattaa työ- tai harrastusyhteisönsä elämää ainakin myönteiseksi kristinuskolle ellei peräti saada jonkun ”kääntymään”. Tällainen aktivisti olisi kuin vieraan vallan agentti, joka kaiken aikaa miettisi lähettäjänsä asiaa ja sen välittämistä eteenpäin.
Tällainen illuusio ei vastaa todellisuutta. Kahvipöytäpuheet tuskin paljon muuttuvat, vaikka seuraan istahtaa vakituinen kirkossakävijäkään. Miesten kesken puhutaan urheilusta, autoista, jostain päivän uutisesta tai muusta konkreettisesta. Kirkosta saattaa tulla jokunen heitto, helposti kielteinen jonkin kokemuksen tai ennakkoluulon vuoksi. Tähän on mielestäni aika helppo puuttua, kysyä jotain ja esittää tasapainottavia taustatietoja. Mutta tällöinkin tilanne on se, että srk-aktivisti enintään reagoi eikä ole itse aiheen avaaja.
Aprikoiva kysymykseni kuuluu: mikä olisi tämän ajan satunnaiskeskusteluissa luonteva ja kirkon asiaa edistävä tapa ”todistaa”? Sitä ei ainakaan ole kliseehymy ja julistus: ”Jeesus löysi minut ja nyt olen näin onnellinen. Anna sinäkin elämäsi Jeesukselle!” Näin tapahtunee harvoin ja silloinkaan vastaanotto tuskin vastaa toiveita. Liian innokas evankeliointi saa puhujan näyttämään jotenkin vinksahtaneelta ja hänen sanomansa – ja ehkä hän itsekin – tulee ilman muuta torjutuksi.
Riittääkö puhua omasta seurakunnasta? Sitä voisi avata vaikkapa tulevien vaalien osalta (ja kannustaa äänestämään, vaikka vastaan sanotaan äkkiä, ettei kiinnosta tai ettei mihinkään voi vaikuttaa). Voinee myös viitata johonkin hyvään kokemukseen: olipa upeata musiikkia kirkossa yhtenä iltana tai ”kävin viime pyhänä kirkossa ja siellä oli uusi pastori, joka puhui selvällä äänellä ja ihan ymmärrettävästi. Se tuntui korostavan sitä, että …”
Kristityn todistus voinee olla sanojen sijasta useammin tekemistä, näkyvää tai näkymätöntä. Mutta missä yhteyksissä on parempi puhua kuin vaieta ja pysyä silti omana itsenään?
– Eero Lehtipuu –
Nurmijärvi
Ajattelen, että evankelistan armolahja on melko harvalla kristityllä. Jolla se on, käyttää sitä pyytäen viisautta Jumalalta. Jokainen kristitty voi todistaa elämällään: kohtelemalla kaikkia ihmisiä, myös hankalia, ystävällisesti. Ja Pietarin kirjeestä löytyy pätevä neuvo todistamiseen (1 Piet. 3:15-16), tiivistettynä: Vastaa, kun kysytään.
Eräs saarnaaja opetti: ”Älä vastaa, mitä ei kysytä. Mutta elä niin, että ihmiset kysyvät.” Kun Jeesus on sydämemme ja elämämme Herra, niin ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” (Lk.6:45). Raamattu neuvoo meitä: ”Käyttäytykää viisaasti ulkopuolisia kohtaan ja ottakaa huomioon oikea hetki. Olkoon puheenne aina suloista, suolalla maustettua, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itse kullekin vastata”. (Kol.4:5,6). Jeesus antaa meille rakkauden ja totuuden viisauttaan.