Kristittyjen ja juutalaisten vuoropuhelu aaltoliikkeessä

Jos ekumeenisen eli kristittyjen välistä yhteyttä rakentavan liikkeen institutionaalinen alkusysäys ajoitetaan usein Edinburgin maailmanlähetyskonferenssiin v. 1910, ajoittuu uskontojenvälisen dialogin alku maailman uskontojen parlamentin kokoukseen Chicagossa 1893. Eturivissä suhteiden parantamiseksi olivat tuolloin valistushenkisen ajattelun innoittamat liberaaliprotestantit ja reformi- sekä konservatiivijuutalaiset englanninkielisessä maailmassa. Yksi syy tähän oli Yaakov Ariel-nimisen tutkijan mukaan se, että jos Euroopassa modernistinen historialliskriittinen raamatuntutkimus nakersi uskottavuutta Vanhan testamentin kertomuksilta, Amerikassa kehitetty historialliskriittisen dialogin muoto katsoi kertomuksia suosiollisemmin. Heprealaisen Raamatun tapahtumat ja paikat suhteutettiin Lähi-idästä löydettyyn todistusaineistoon tavalla, joka oli ystävällisempi juutalaiselle ajattelutavalle.

Euroopassa protestanttiset modernistiset oppineet, kuten dogmihistorioitsija Adolf von Harnack, pitivät protestanttista kristinsuskoa valistuneen eurooppalaisen vaihtoehtona ja juutalaisuutta sekä monia kristinuskonkin muotoja jokseenkin jäykistyneinä ja takapajuisina uskonnollisina perinteinä. Jotkut juutalaiset modernistit vastasivat samalla mitalla ja edustivat ylemmyydentuntoista juutalaista näkökulmaa kristittyjen vastineidensa tapaan. Tähän toivat sitten maailmansodat muutosta horjutettuaan naiivia edistysuskoa.

Dialogiin kristinuskon ja juutalaisuuden välillä avoimet olivat joka tapauksessa tässä ensi vaiheessa 1900-luvun alkupuolella uskontojensa liberaalien siipien edustajia – pois lukien nousevaa konservatiivijuutalaista liikettä edustavat rabbit. 1920-40-luvun radikaali etninen viha herätti liberaalit uskonnolliset aktivistit aiempaa systemaattisempaan dialogiin. Viharyhmien nousu julkisessa elämässä englanninkielisessäkin maailmassa herätteli katolisia ja juutalaisia. 1920-luvulla perustettiin ensimmäiset neuvostot kristittyjen ja juutalaisten välistä kohtaamista ajatellen. Vaikka suhteet paranivatkin, yleisellä tasolla vaikutus jäi vähäiseksi, kuten tiedämme 1930-40-luvun tapahtumista ja sotien jälkeiseltäkin ajalta – nykyistä antisemitismin nousua unohtamatta. Dialogin seurauksena sen kristityt osallistujat alkoivat ottaa etäisyyttä juutalaisten evankeliointia kohtaan.

Huomionarvoista on, että myös 1940-luvulla II MS:n jälkeen dialogi alkoi varsin pian elpyä. Leo Beck, rabbi, oppinut ja Saksan juutalaisten johtaja natsiaikana, järjesti ensimmäiset uskontojenväliset tapaamiset sodan jälkeisessä Euroopassa Britanniassa ja Sveitsissä. 1950-luvulta alkaen sitten paitsi liberaalit myös valtavirran katoliset ja protestantit alkoivat dialogin juutalaisten kanssa. Yhteistyötä kristittyjen ja juutalaisten kesken tehtiin myös mm. USA:n kansalaisoikeusliikkeessä.

Varsinainen käännekohta dialogissa tapahtui Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä 1960-luvulla. Vuonna 1965 julkaistu katolisen kirkon suhteita muihin uskontoihin ohjeistava Nostra Aetate kantoi hedelmää vuosikymmenien vuoropuhelusta sekä antoi pontta uudelle lähentymisen aallolle näiden kahden uskonnon välille paljon yli katolisen kirkon rajojen – esimerkiksi anglikaanien ja luterilaisten pariin. Yhdessä paavi Johannes Paavali II:n vuoden 2000 menestyksekkään Jerusalemin vierailun kanssa sekä Vatikaanin niin juutalaiset kuin palestiinalaiset huomioon ottavat linjanvedot ovat edistäneet sitä, että suurin kirkkokunta on suurin myös kristittyjen ja juutalaisten välisessä dialogissa.

Katolinen kirkko on virallisesti luopunut institutionaalisesta juutalaislähetyksestä, mutta ei kristillisestä todistuksesta myös juutalaisten parissa osana opetustaan ja elämäänsä muutenkin. Samoin valtavirran protestanttiset kirkot ovat 1960-luvulta alkaen luopuneet vanhamuotoisesta juutalaislähetyksestä. Tähän vaikutti juutalaisten voimakas kritiikki kristillistä lähetystyötä kohtaan heidän parissaan. Konservatiivisten protestanttisten kirkkojen ohjelmassa tämä kuitenkin säilyi.

Yhä useammat katoliset ja protestanttiset ajattelijat tulkitsivat Paavalin Roomalaiskirjeen opetuksen alleviivanneen sitä, että Jumalan ja Israelin välinen liitto on voimassa: ”…valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” (Room. 11:28-29) Juutalaisille myötämielinen ajattelutapa alettiin omaksua myös oppikirjoissa 1960-luvulta alkaen. Konservatiivisetkin kirkot alkoivat olla aiempaa sensitiivisempiä tavassa, jolla juutalaiset esitettiin julkaisuissa ja saarnoissa. Vanhat syytökset eivät kuitenkaan suinkaan tyystin kadonneet esimerkiksi populaarikulttuurista. Kielteisten asenteiden juuria jäljitettiin kristinuskon varhaisiin suosisatoihin, keskiajalle, reformaatioon ja valistusaikaan.

Ehkä kaikkein merkittävintä on ollut kristittyjen kasvanut kiinnostus juutalaista ajattelua, historiaa ja tekstejä kohtaan – osaksi kristinuskon varhaisen historian ymmärtämiseksi paremmin ja myös Raamatun tekstien ja niiden ymmärtämiseksi paremmin tänään. 1960-luvulle asti synagogat olivat olleet lähes yksin juutalaisille, mutta tämän jälkeen myös esimerkiksi kristityt ovat niissä vierailleet. Myös Suomen kristillisissä seurakunnissa ovat tuttuja pääsiäisen seder-ateriat. Ajoittain vanhat syytökset ja kaunat silti nousevat esiin – niin näyttää käyneen myös tämän päivän Euroopassa monin paikoin.

Yakoov Ariel huomauttaakin, että on paradoksaalista, että samaan aikaan kun dialogi saavutti huippukohtansa 1960-70-luvulla, etenkin vuoden 1967 nk. Kuuden päivän sodan jälkeen, monet juutalaiset ovat alkaneet suhtautua suojelevasti Israeliin, kun taas monet liberaalit kristityt ovat alkaneet kritisoida Israelin politiikkaa ja ajoittain koko Israelin projektia. Samat kirkot, jotka ovat tunnustaneet juutalaisuuden legitiiminä uskona, edustavat monesti anti-Israel -kantoja. Tällä ei tahdota sanoa, etteikö Israelin valtion politiikkaa saisi kritisoida, vaan että ei esimerkiksi aina ymmärretä maan merkitystä juutalaisessa uskossa. Vuodesta 2001 alkaen kristittyjen dialogi arabien ja islamin kanssa on monin paikoin priorisoitu korkeammalle kuin dialogi juutalaisten kanssa. Poliittinen pattitilanne vaikuttaa. Israel-Palestiinassa nationalistisia asenteita on molemmin ja puolin. Esimerkkinä tästä uutinen siitä, että palestiinalaiskristityn on vaikea lukea Vanhaa testamenttia. Evankelikaaliset protestantit ovat usein pro Israel -linjalla myös poliittisesti. Toisaalta he usein vieroksuvat ajatusta Israelin kansan liiton jatkuvasta pelastushistoriallisesta merkityksestä. Dialogin näkökulmasta messiaaniset eli Jeesukseen pelastajana uskovat juutalaiset nähdään usein pulmana dialogin näkökulmasta, eikä heihin oikein osata ottaa kantaa.

Uusia avauksia ovat olleet reformi- ja konservatiivijuutalaisten julkilausuma Dabru Emet (Puhu totta) vuodelta 2000, jossa tunnustetaan kristittyjen asenteiden juutalaisia kohtaan muuttuneen ja että juutalaisten tulee samoin vastata asianmukaisesti. Loppuvuodesta 2015 tuli esiin uusi dialogin hedelmä, kun joukko ortodoksijuutalaisia juutalaisia julkaisi julkilausuman kristinuskosta (http://cjcuc.com/site/2015/12/03/orthodox-rabbinic-statement-on-christianity/). Siinä reagoitiin etenkin roomalaiskatolisen kirkon Nostra Aetate -asiakirjan käänteentekevään merkitykseen juhlittaessa sen julkistamisen 50-vuotisjuhlaa v. 2015.