Kirjoitin täällä kesällä entisen ja nykyisen ajan apostoleista ja lupailin kirjoituksen lopussa palata teemaan. Kirjoitan siksi paljon pohtimaani kysymystä kristityn mallista.
Aihe on sikäli hankala, että nykyaikana varotaan nostamasta esille kristityn mallia tai juuri mitään muitakaan malleja. Ajatus on useimmiten, että antaa kaikkien kukkien kukkia ja että juuri elämän kirjossa on se juju. Kristityn mallista voi nousta esille myös menneiden vuosikymmenten herätysliikkeiden ja muunkin hengellisyyden ahtaat mallit ja muotit.
Kristityn mallista on paljon erilaista ja eri aikojen tuottamaa ainesta. Osaa siitä emme tiedosta ja osa on jäänyt unholaan. Meillä malleja ovat mainittujen herätysliikkeiden opettajien lisäksi antaneet muiden muassa katekismukset, kristillinen kirjallisuus, kirkon työntekijät ja myös kirkon säädökset. Niissä on mainittu tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia, mitä seurakunnan jäsenellä on ja kuuluu.
Seurakunnan jäsenen tulee solmia avioliitto kristillisin menoin, antaa kastaa lapsensa ja myös elämän kaaren lopulla seurakunnan jäsen tulee siunata viimeiselle matkalle. Tulee käydä rippikoulu päästäkseen kummiksi ja voidakseen solmia kirkollinen avioliitto ja konfirmaation myötä voi täysi-ikäisenä olla ehdolla seurakunnan vaaleissa. Niihin ehdolle lähtiessään pitää olla ”kristillisestä harrastuksesta tunnettu”
Nuo kirkon säädösten asiat jonkinlaisina kristityn raameina ja malleina ovat tärkeät. Ne eivät kuitenkaan anna kovin motivoivaa visiota siihen, millainen kristityn ihmisen malli voisi olla tänä aikana omassa maassamme. Millaisia tavoitteita tai määreitä haluamme ja uskallamme asettaa kristitylle? Onko tarpeen asettaa sellaisia ja määritellä, millainen ihminen on kristitty? Miten kristityn mallit voisivat palvella myös seurakuntayhteisön ja kirkon rakentumista?
Kaksi lähtökohtaa on selvää. Ensinnä ihmisten erilaisuus on selvä ja se, ettei ihmisiä voi laittaa kristittyinäkään yhteen muottiin. Toiseksi on voitava sanoa jotakin siitä, mikä on kristityn idea ja malli nykyaikana.
Koska oma pohdintanikin on tässä asiassa kovin kesken, kirjaan joitakin asioita kristityn malliksi.
Kristitty on kirkon ja paikallisen seurakunnan jäsen, joka on tietoinen jäsenyydestään ja kristittynä olemisestaan. Hän tuntee kristillisen uskon perussisällön tai on ainakin halukas tutustumaan siihen paremmin. Hän osaa erottaa kristillisen uskon muista uskonnoista vaikka hän voi olla avarasti suhtautuva myös muita uskontoja kohtaan. Kristitty rukoilee aika-ajoin ja käy joskus messussa.
Seuraava taso on tavoitteellisempi, vaikka siitä on piirteitä jo edellä. Kristitty haluaa rakentaa omaa paikallista jumalanpalvelus- ja palveluyhteisöä tai seurakuntaa tai seurakuntapiiriä. Hän toimii omassa elämänpiirissä seurakuntayhteisön jäsenyytensä pohjalta. Hän haluaa myös kasvaa oman yhteisönsä palvelutehtäviin kuten messussa palvelemiseen. Kristitty tiedostaa myös vastuunsa osana maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa ja kantaa siksi vastuuta lähetystyössä ja kansainvälisessä diakoniassa.
Tämä pohdinta kristityn mallista nousee osaltaan Jaetut eväät päivillä kuulemastani TT Patrik Hagmanin esityksestä, jossa hän kuvasi messun ja ehtoollisen rakentavan seurakunnan ja seurakuntayhteisön. Hagman haastoi meitä uuteen ajatteluun toteamalla, että kansankirkon ideassa kristityn idea on laitettu liian alas. Hänen mukaansa ei riitä eikä ole kovin yhteisöä rakentavaa, että minimitavoitteeksi asetetaan se, että kirkon jäsen on jäsen ja maksaa kirkollisveron – ja uskoo ehkä paikallaan.
Kristityn mallista puhumisessa ja kirjoittamisessa on omat ongelmansa ja sudenkuoppansa kuten alussa jo mainitsin. Siitä pitää kuitenkin puhua. Pitää myös miettiä, miten seurakunnan jäsenyys toteutuu suhteessa virkaan, kirkon rakenteisiin ja hallintoon. Kaikki nuo viime mainitut eivät ole välttämättä edistämässä kirkon jäsenen mahdollisuuksia kasvaa kristittynä ja seurakuntayhteisön rakentajana. Siksi kristityn mallista puhuttaessa pitää puhua myös seurakunnan ja kirkon mallista. Loppupäätelmä on, että ”jotain tarttis tehrä!”
Toivo Loikkanen
Kristityksi tsemppaamisen näkökulma minuakin kiinnostaa. Siihen ei päästä mitään ryhmää päähän potkimalla. Vaikka heidän ajatusmallit olisivat kuinka väärät, tai kristiuskon perusmerkitysten vastaiset. Mikäli tahtovat kuitenkin olla kristittyjä. Samalla on kuitenkin nostettava esiin kristillisen elämän oikeita toimintamalleja. Heille on lempeästi opetettava oikeaa tietä. Varottava samalla kaikkea väärinymmärrystä. Mikä tälläisessä nettikeskutelussa on ihan tavanomaista.
Tämä täässä ei ole aitoa keksustelua. koska emme voi aina tarkistaa ymmärsimmekö asiat oikein. Näin syntyy monia väärinkäsityksiä, jotka sitten lähtevät jatkamaan ihan omaa elämäänsä.
Pekka, kiitos tästäkin hyvästä kommentistasi! Ajattelen itsekin hyvin pitkälti noin kristityksi tsemppaamisen. Totta on sekin, mitä sanot keskustelun tai toistemme ymmärtämisen vaikeudesta. Kyllä minusta täällä on aitoa keskustelua. parempi tietysti on keskustella facetoface, mutta tämä nettikeskustelu on myös tärkeää.
Olen minäkin tästä paljon jo saanut. Turhaa harmia vaan syntyy virhetulkinnoista, joita tulee jatkuvasti kaikille.
Ehkäpä hyvinkin moni kirkon jäsen ei oikein tiedä mitä heillä uskon kautta jo on.
Niinpä he ponnistelevat kovasti saavuttakseen paremman elämän ja tullakseen paremmiksi. Tämä ponnistelu on usein aivan epätoivoista. Moni luovutaa kesken. Toiset alkaa venyttää vaatimuksia, kuin kuminauhaa. Tyydytään siihen mitä on eikä enää pyritä parhaaseen. Uskoen vakaasti, että vaatimukset on ylimitoitettuja.
Joten he masentuvat ja luopuvat toiveistaan.
Meillä on kirkossamme tähän kansansairauteen upea lääke. Lääkkeen vaikutuksesta parantuu jokainen sitä sisäisesti nauttiva. Oma yritys katoaa ja tilalle tulee Jumalan Pyhän-Hengen kautta vaikuttava voima. Sisin tunnustaa omien yritysten epäonnistumisen ja tarttuu nyt kaksin käsin tarjottuun lääkkeeseen. Tajuten sen olevan ainoa mahdollisuus. Lääkkeen avulla he saavuttavat kaiken sen mitä ovat aina itseltään vaatineet. Silloin vapautuu valtavat sisäiset voimavarat ja löytyy todellinen kristityn ilo.
Oudolta tuntuukin se, miten vähän lääkkeen mullistavista ominaisuuksista kirkossamme puhutaan. Kuitenkin tuo lääke on kenen tahansa käden ulottuvilla.
Eikä edes maksa mitään. Sen sijaa etsitään ratkaisuja milloin mistäkin kiven kolosta. Ikäänkuin meillä ei olisi jo asia ratkaistu parhaalla mahdollisella tavlla.
Paavali vertaa kristityn kilvoitusta urheiluun. Ponnistelukin siis kuuluu uskoon. Tässäkin pitää muistaa, että tavoittamattomat ihanteet – jumalallinen täydellisyys – eivät ole vaatimuksia, edellytyksiä Jumalan hyväksymiselle. Pienetkin askeleet parannuksen tiellä ovat voittoja. Kompastelun saa anteeksi.