Kritiikkiä Jani Kaaron artikkeliin valemuistoista

[Matti Honkanen] Tiedetoimittaja Jani Kaaro julkaisi Rapport.fi:ssa toisenlaisen kertomuksen vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttövyyhdistä.  Kaaro torjuu liikkeen saaman kritiikin voimakkaammin kuin liike itse. Liikkeessä kun usean vuoden sisäisen painiskelun jälkeen on myönnetty, että tutkijoiden moitteet liikkeen toiminnasta ovat pääosin aiheellisia. Kaaro sen sijaan rinnastaa vyyhdin keskiajan noitarovioihin vihjaten, että koko kohu on perusteeton. Mielestäni Kaaron perusteet hänen väittämilleen ovat kestämättömät.

Kaaron johtopäätökset ja ennakkolupaukset antavat aiheen olettaa, että hän käsittelee nimenomaan tiedotusvälineiden tapaa uutisoida lestadiolaisuudesta. Hän kuitenkin käsittelee enemmänkin hyväksikäyttötutkimuksia, kohun seurauksia sosiaalisessa mediassa ja kolmea yksittäistä epäiltyä hyväksikäyttötapausta. Mediaa hän syyttää lähinnä epäkriittisyydestä tutkimuksia kohtaan.

Ongelmat Kaaron kirjoituksessa voi kiteyttää kolmeen kohtaan. Hänen kirjoitustapansa ei ole tasapuolinen eikä objektiivisuuteen pyrkivä. Toiseksi hän esittää joitain täysin virheellisiä väittämiä. Kolmanneksi hän vetää asioiden välille yhteyksiä, joita ei ole.

Tasapuolisuuden sijaan kirjoitus on voimakkaasti toispuolinen ja johdatteleva. Kaaro ei väitä suoraan juuri mitään, mutta johdattelee lukijaa voimakkaasti vetävällä puolueellisella kerronnalla ja epämääräisillä vihjauksilla. Epäilysten heittämisen jälkeen hän säännönmukaisesti pesee kätensä lisäämällä loppuun lyhyen kommentin, jossa hän toteaa, että asia voi olla toisinkin, eikä hän halua ottaa asiaan kantaa. Kerronnallaan hän kuitenkin ottaa kantaa. Koska kyseessä on kokenut toimittaja, minun on vaikea uskoa sen olevan tahatonta.

Kaaro esittelee kolme tapausta, joissa hänen mielestään on syytä epäillä syytettyjen tai tuomittujen hyväksikäyttäjien olevan todellisuudessa syyttömiä, minkä hän näkee asettavan hyväksikäyttötutkimukset kyseenalaisiksi.  Lisäksi Kaaro pyrkii erikseen osoittamaan, että tutkija Johanna Hurtigin päätutkimuksena aiheesta pidettävä ”Taivaan taimet” olisi kyseenalainen.

Käsittelen ensin Kaaron tapaa esitellä näitä kolmea hyväksikäyttötapausta. Sen jälkeen käyn läpi Kaaron kritiikkiä hyväksikäyttötutkimusta kohtaan. Samalla käsittelen lyhyesti artikkelissa sivupoluksi jäänyttä mediakritiikkiä sekä kritiikkiä terapeutteja kohtaan.

Kolme tapausta

Etenkin kolmen hyväksikäyttöepäilyn käsittelyssä Kaaro syyllistyy epätasapuolisuuteen.  Epäillyt ja heidän tukijansa saavat suhteettoman paljon aikaa ja tilaa kertomuksilleen ja tuntemuksilleen. Oletetut uhrit jätetään kokonaan haastattelematta ja heidät kuvataan hyvin lyhyesti ja negatiivisesti, lähes poikkeuksetta heidät esitetään epäiltyjen näkökulmasta ja toimesta.  Heidän näkökulmaansa tukeville näkemyksille Kaaro antaa vain minimaalisen tilan. Näin Kaaro tekee epäillyn versiosta pääasian ja tunkee toisen näkökulman marginaaliin. Epätasapuolisella tunteisiin vetoavalla kuvauksella hän myös ohjaa lukijan samaistumaan vain epäiltyihin.

Kaaron nopeat ja epäselvät siirtymät näkökulmien välillä synnyttävät näköharhoja. On paikoin vaikea erottaa Kaaron oma tulkinta epäillyn mielipiteistä. Kaaro esittelee hyvin perusteltuja yleisiä teorioita, mutta perustelee huonosti, miksi ne selittäisivät hänen esittelemänsä tapaukset.

Yksi Kaaron kolmesta tapauksesta on ”Maijan tarina”, josta Hurtig ja Mari Leppänen ovat tehneet samannimisen kirjan.  Kaaro toteaa ensin lyhyesti, että ”Maijan tarina voi tietenkin olla totta”. Sen jälkeen hän kuitenkin vyöryttää läjäpäin varsin yksipuolisesti asioita, jotka tukevat hypoteesia siitä, että Maijan tarina ei ole totta. Yksittäisen kuuden sanan lauseen painoarvo on mitätön kun Kaaro lataa vastaan pitkiä seikkaperäisiä kuvauksia toisesta näkökulmasta. Epätasapuolisuutta lisää se, että Kaaro ei anna uhrille eli Maijalle ääntä lainkaan. Oletetun uhrin haastatteleminen olisi vähimmäisvaatimus, mutta sen Kaaro on päättänyt jättää tekemättä. Kaaro kertoo kuinka hän on suostunut epäillyn toiveeseen olla haastattelematta muitakaan perheenjäseniä.

Toisessakin tapauksessa, Reijon ja Ellan tapauksessa, Kaaro antaa epäillyn määrittää ketä hän haastattelee ja ketä ei, ohuilla perusteilla. Perusteluksi Ellan haastattelemattomuudelle hän mainitsee Ellan voivan ”vuotaa Reijon henkilöllisyyden julkisuuteen eikä tarinaa voisi kertoa.” Erityisen merkillisen tästä perustelusta tekee se, että Kaaro kertoo jutussa toisaalla seikkaperäisesti kuinka Reijon tapaus on jo vuotanut ihmisten tietoisuuteen niin, että Reijon ja perheen elämästä on tullut helvettiä.

Kolmannenkaan tapauksen uhria, Mariaa, Kaaro ei kerro pyrkineensä haastattelemaan. Samoin on laita useiden muiden henkilöiden kohdalla, joiden kertomusta ja toimintaa Kaaro epäilee. Kommenttia ei yhdessäkään tapauksessa kysytä kritisoidulta tuttavapsykiatrilta, ei oikeuden lausunnon antaneelta asiantuntijalta eikä poliiseilta, vaikka heidän toimiaan ihmetellään.

Kaaro arvostelee Maijan tarinaa subjektiivisesta kerronnasta. Hänen mukaansa laatumedia välttelee sitä, sillä ”yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella.” Kaaron oma artikkeli on kuitenkin täynnä juuri tällaista subjektiivista kerrontaa. Hän antaa epäillyille ja heidän tukijoilleen puheenvuoron, missä he voivat kertoa käytännössä mitä vain, eikä hän kuule vastapuolia. Näin epäilty voi kertoa oletetun uhrin väittäneen jotain, mitä uhri ei mielestään ole kertonut. Uhrit väittämineen voivat näyttää hullummilta kuin ovatkaan. Meille lukijoille jää myös täysin arvoitukseksi mitkä muut seikat mahdollisesti tukevat oletettujen uhrien kertomusta. Me emme tiedä ovatko tarinoiden oletetut uhrit epäiltyjen ainoita väitettyjä uhreja. Me emme tiedä kuinka moni muu lähipiirissä on esittänyt todisteita uhrin puolesta. Monta muutakin uhria tukevaa asiaa on olemassa, mutta sen puolen Kaaro jättää pimentoon ajaessaan epäiltyjen asiaa.

Uhrien epäuskottavuutta alleviivatakseen Kaaro esittelee teorian valemuistoista. Taas itse teoria on uskottava, mutta Kaaro antaa liian selkeästi olettaa, että se selittäisi hyväksikäyttökohua laajemmaltikin. Todellisuudessa valemuiston vaihtoehto on yksi pala palapelissä, jonka perusteella pitää päätellä kumpaa on syytä uskoa, oletettua uhria vai epäiltyä, kuten tutkija Hurtig huomauttaakin.

Valemuistot tulevat pintaan vasta terapian yhteydessä. Yksi vaikeus valemuiston ja oikean muiston erottamisessa on kuitenkin se, että myös oikeiden hyväksikäyttömuistojen tapauksessa muistot tulevat usein pintaan vasta terapian yhteydessä. Tämän näkökulman Kaaro olisi myös voinut tasapuolisuuden nimissä mainita.

Kaaro alleviivaa huonojen terapeuttien merkitystä valemuistojen synnyssä. Hän antaa kerronnallaan ymmärtää, että terapeutit ovat valemuistoja taikovia manipulaattoreita. Ei hän toki suoraan sitä sano, mutta kaikki hänen tarkemmin kuvaamansa uhreja ymmärtävät terapeutit kuvataan puolueellisina ja suurin osa heistä kuvataan nimenomaan tällaisina valemuistojen synnyttäjinä. Koko artikkelissa on vain yksi hyvä psykologi, ja hän ymmärtää hyväksikäytöstä tuomittua. Maijan asialliset terapeutit Kaaro ohittaa nopeasti yhdellä sivulauseella, mutta Maijan epäilyttävinä pidettäviä terapeutteja hän kuvaa hyvin pitkään ja seikkaperäisesti.

Hyväksikäytöstä tuomittua Reijoa ymmärtävälle psykologille annetaan paljon tilaa esitellä omaa, epäiltyä tukevaa näkökulmaansa. Oikeuden kuuleman asiantuntijan esittämän vastakkaisen näkemyksen Kaaro kuitenkin jättää lähes kokonaan käsittelemättä, mainiten sen vain lyhyesti. Näin hän tekee tästä epäiltyä vastustavasta näkökulmasta merkityksettömän sivuseikan.

Reijon tapauksessa Kaaro kritisoi oikeuskäsittelyä ja oikeudessa kuultua asiantuntijaa.  Hän kuitenkin esittelee pääosin vain epäillyn sukulaisten näkemyksiä oikeusprosessista ja uhrin terapeuteista. Lukija voi helposti erehtyä luulemaan, että Kaaro esittelee itsensä tai jonkun tekemää objektiivista analyysia. Paikoin on vaikea tietää mikä on vain sukulaisten näkemys ja mikä Kaaron analyysia.

Kaaro saa lopulta vain osoitettua, että antamalla puheenvuoron toispuolisesti vain epäillyille ja heidän tukijoilleen tapaukset näyttävät täysin toisenlaisilta kuin oletettujen uhrien tai oikeuden näkemykset. Se ei toki ole mitenkään yllättävää.

Sitä paitsi, vaikka jokaisen kolmen yksittäistapauksen epäillyt olisivatkin syyttömiä, se ei vielä riittäisi todistamaan Kaaron pääväittämää siitä, että koko hyväksikäyttökohu on vain perusteeton noitavaino.

Hyväksikäyttötutkimukset

Kaaro käsittelee pitkään ja hartaasti väittämää siitä, että lestadiolaisten piirissä hyväksikäyttäjiä olisi enemmän kuin muissa suomalaisissa. Hän onnistuu kumoamaan tämän väitteen mielestäni oikein hyvin. Artikkelin lukija saattaa kuitenkin saada harhaanjohtavan vaikutelman siitä, että tämä väite olisi Hurtigin tai muiden tutkijoiden esittämä väite. Sitä se ei kaikesta huolimatta ole. Kaaro ei niin suoraan väitäkään, mutta hänen kirjoituksestaan voi helposti saada sen kuvan. Hän kirjoittaa, että ”Hurtig julkaisi toisen kirjan, Taivaan taimet, jossa hän paljastaa seksuaalisen hyväksikäytön laajuuden lestadiolaisyhteisössä”. Sen jälkeen hän jatkaa: ”(H)aastattelemani lestadiolaiset kokevat, että taivaan taimet laajensi vihan koskemaan lestadiolaisia yleisesti. Kirjan julkaisua seuranneessa media- ja somekeskustelussa lasten seksuaalinen hyväksikäyttö alettiin nähdä tavalla tai toisella lestadiolaisuuteen liittyvänä ongelmana. Mutta olisiko median pitänyt tutkia kirjan aineistoa tarkemmin?” Hän ei siis otakaan kritiikkinsä kohteeksi tutkijoiden väittämää vaan väittämän, joka hänen mukaansa on syntynyt media- ja somekeskustelussa. On myös syytä huomata, että hän ei nosta esiin yhtään esimerkkiä siitä, miten media olisi syyllistynyt leimaamaan koko lestadiolaista liikettä tai väittänyt hyväksikäytön olevan siellä valtaväestöä yleisempää. Kaaron tapa niputtaa tutkimus, medioiden artikkelit, ”mediakeskustelu” ja somekeskustelut yhdeksi sekamelskaksi kuitenkin synnyttää helposti vääriä mielikuvia.

Samaa tahallista tai tahatonta sotkemista Kaaro harjoittaa muuallakin tekstissään. Hän esimerkiksi kirjoittaa kuinka ”(kirjojen) mediakäsittely on saanut aikaan tyypillisen someajan keskustelun, jossa lestadiolaiset on tuomittu ryhmänä lasten hyväksikäyttäjiksi. Keskustelu on laskenut kynnystä syytösten esittämiseen, ja lestadiolaisalueella on liikkeellä valtavasti lestadiolaisiin liittyviä huhuja”. Tarkemmin katsoen hän ei siis tässä kohdin syytä perättömistä väitteistä medioita eikä tutkijoita vaan kansalaisia somessa. Kuitenkin tällainen huolimaton (tai huolellinen) asioiden niputtaminen ohjaa lukijaa kauhistelemaan median ja tutkijoiden toimintaa. Itse huoli perättömistä syytöksistä on aiheellinen, mutta mediaa ja tutkijoita voi pitää osasyyllisinä vain jos he ovat epäasiallisella toiminnallaan lietsoneet tätä ilmapiiriä. Tähän Kaaron analyysi ei kuitenkaan anna perusteita uskoa.

”Taivaan taimien” päähuomio on nimenomaan se, mitä erityispiirteitä uskonyhteisö tuo hyväksikäyttötapauksiin. Myös yhteisö ja sen johto on myöntänyt tämän tutkijoiden esittämän kritiikin aiheellisuuden. Kaarokin mainitsee, että hänen haastattelemansa lestadiolaiset antavat Hurtigille kiitosta tutkimuksesta. Sen Kaaro kuitenkin jättää nostamatta esiin, että kiitosta tulee nimenomaan tutkimuksen todellisista väittämistä, kun taas Kaaron ja hänen haastattelemiensa lestadiolaisten kritiikki kohdistuu aiemmin kuvattuun väittämään, joka ei alkuunkaan ole tutkijoiden väittämä.

Kaaro esittää myös muuta kritiikkiä Hurtigin tutkimusta kohtaan. Ainakin kahdessa hyvin keskeisessä kohdassa hänen kritiikkinsä on mielestäni perusteetonta. Ensimmäinen näistä on Kaaron väite, että Hurtigin tutkimus ”Taivaan taimet” ei ole tutkimus ensinkään. Kaaro ei esittele määritelmiä sille, mikä hänen maailmassaan määrittelee tutkimuksen, akateemisen tutkimuksen tai tieteellisen työn. Siksi jää arvailujen varaan se mihin hän perustaa väitteensä, että Hurtigin tutkimus ei ole mikään näistä. Kaaro väittää kuitenkin suoraan, että tutkimusta ei ole vertaisarvioitu. Tämä ei pidä paikkaansa, tutkimus on käynyt läpi vertaisarviot ennen julkaisua ja etenkin sen jälkeen. Se on herättänyt tutkijapiireissä kiinnostusta ja saanut kiitosta myös Suomen ulkopuolella, vaikka sitä ei ole edes käännetty englanniksi.  Hurtigin tutkimuksen asiantuntija- ja tutkijapiireissä saaman vastaanoton perusteella on myös perusteetonta väittää, että tutkimuksella ei olisi riittävää uskottavuutta.

Kaaro väittää kuulleensa, että kirjan lähdeaineisto on tuhottu, mikä ei Hurtigin mukaan pidä paikkaansa. Hurtig ei osaa sanoa, mistä Kaaro on käsityksensä saanut. Kaaro höystää omaa väittämäänsä viittaamalla Suomen Akatemian mielipiteeseen: ”Mutta millainen tieteellinen arvo on tutkimuksella, jonka lähdeaineisto on tuhottu? Samaa on kyselty Suomen Akatemiassa, joka on alkanut vaatia lähdeaineiston tuhoamisen sijasta sen anonymisoimista.” Kaaro ei täsmennä, että Suomen Akatemia ei mitä ilmeisimmin viittaa Hurtigin tutkimukseen vaan yleisesti sosiaalitieteiden tutkimuksiin. Hän siirtyy tässäkin kohdin niin vaivihkaa Hurtigin tutkimuksen kritiikistä yleiseen tutkimuskritiikkiin, että lukija on syystä ihmeissään siitä, mikä asia liittyy mihinkin.

Kaaro tuo esille Hurtigin näkemyksen Maijan tarinasta, jonka mukaan ”luottamus tarinan todenperäisyyteen perustui tutkimusprosessin kokonaisuuteen”. Tätä Kaaro ei niele. Valitettavasti hän ei kuitenkaan esittele uskottavaa vasta-argumentaatiotaan, jollaiseksi en laske yksipuolista kerrontaa epäillyn näkökulmasta.

Hakiessaan rahoitusta artikkelilleen Kaaro vihjasi tutkijoiden intresseihin. Itse artikkelissa hän ei kuitenkaan lainkaan valota näitä epäilyksiään. Minun on nimenomaan vaikea uskoa Hurtigin epäilyttäviin intresseihin. Hän oli tutkimusten aikaan itse vahvasti mukana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, johon oli kuulunut syntymästään asti. Hän yritti alun perin pitkään ja uutterasti ottaa asiaa esille liikkeen sisällä julkisuudelta piilossa. Edelleen suuri osa hänen läheisistään on mukana yhteisössä. Viittaus tutkijoiden epäilyttäviin intresseihin jää siis yhdeksi perustelemattomaksi heitoksi Kaaron vihjausten sarjassa.

Yhteenveto

Kaaro pyrkii asettamaan kyseenalaiseksi hyväksikäytön tutkijat, tutkimuksia käsitelleen median sekä väitetyt uhrit ja heidän terapeuttinsa. Mielestäni turhaan. Tutkijoihin kohdistuva kritiikki menee ohi maalin, ja siinä sivussa myös mediakritiikki, koska medioiden virheeksi Kaaro laskee vain epäkriittisyyden tutkimuksia kohtaan. Myös uhrien ja heitä auttavien terapeuttien toiminnan ylle Kaaro valitettavasti luo varjon yksipuolisella leimaamisellaan.

Kaaron perusteettomien väittämien vaikutukset voivat olla huolestuttavia sekä yksilön, yhteisön että yhteiskunnan tasolla.

Jo lähtökohtaisesti hyväksikäytön uhrin on usein vaikea tulla kuulluksi. Kaaron artikkelin jälkeen tämä on entistä vaikeampaa. Uhrin epämiellyttävä kertomus voidaan helposti kuitata terapeutin synnyttämäksi valemuistoksi. Kynnys terapiaan hakeutumiselle myös nousee, kun sekä uhrien että heidän lähipiirinsä silmissä terapeutit nähdään entistä useammin epäilyttävinä poppamiehinä.

Kaaron esiin nostamia haitallisia terapeutteja on varmasti myös olemassa, ja tästä riskistä on aiheellista muistuttaa. Artikkeli kuitenkin antaa helposti lukijalle kuvan, että terapeutit ovat järjestäen haitallisia manipulaattoreita.

Vuosien painiskelun jälkeen vanhoillislestadiolainen yhteisö on vihdoin pikkuhiljaa myöntänyt tutkimusten osoittamat ongelmakohdat. Kaaron artikkelin jälkeen riskinä on, että yhteisö putoaa takaisin kieltämismoodiin ja ongelmien ratkaisemisen ja hedelmällisen yhteistyön sijaan joudutaan taas tuloksettomaan asemasotaan. Toivottavasti yhteisö ei valitse tätä tietä.

Onneksi SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntusen Kotimaa24:lle antama haastattelu antaa täyden syyn uskoa parempaan vaihtoehtoon. Mieltäni lämmitti huomata, että SRK todella haluaa kieltämisen ja vastakkainasettelun sijaan olla myöntämässä ja ratkomassa tutkimusten osoittamat ongelmat ja rakentamassa liikkeen jäsenille parempaa tulevaisuutta. Toivottavasti he saavat koko yhteisön mukaansa. Siinä liikkeen vastuunkantajilta vaaditaan päättäväisyyttä.

– Matti Honkanen –

Vl-liikkeessä syntynyt ja kasvanut yhteisön ex-jäsen

Aiheesen liittyviä Kotimaa24:n juttuja (vapaasti luettavissa)

Viljo Juntunen: Mahdolliset valemuistot eivät kumoa kaikkia hyväksikäyttötapauksia

Rapport.fi nostaa esiin valemuistojen mahdollisuuden lestadiolaisten hyväksikäyttötapauksissa