”Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin?” Oskari Merikannon säveltämä ja Eino Leinon sanoittama laulu herättää monissa suomalaisissa muistoja. Osa lienee kauniita lapsuusmuistoja, osa kenties surun tai ikävän sävyttämiä muistikuvia läheisen ihmisen arkun ääreltä. Kyseistä laulua on nimittäin laulettu usein hautajaisissa, aivan kuten on virttä 377 ”Sun haltuus, rakas Isäni”, johon laulu tiettävästi viittaa.
Laulun herättämistä muistoista riippumatta siinä esiintyvä kysymys on erittäin kiehtova. Se kantaa niin kysyjän kuin keskustelukumppaninkin lapsuuteen ja menneisiin yhteisiin kokemuksiin, tai vähintäänkin maailmaan, jossa he kumpikin ovat eläneet. Kysymys liittää keskustelijat osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta: ihmisiä, jotka ovat jakaneet saman aikakauden, tunnelman ja kenties uskonnollisen kokemuksenkin. Siihen hetkeen ja tunteeseen ei voi ehkä enää koskaan palata. Kysymys kuitenkin riittää, ja kahdesta ”minästä” tulee hetkeksi ”me”.
Ihmisten ja yhteisöjen identiteettejä tarkastelevat tutkijat puhuvat paljon tarinoiden merkityksestä. Jokainen ihminen rakentaa mielessään jonkinlaisen tarinan itsestään, vaikkei sitä välttämättä tiedostakaan. Tarina koostuu menneen elämän tapahtumista ja käänteistä, mutta muistojen ohella se pitää sisällään tulkinnan siitä, millainen ihminen oikeastaan olen ja miksi. Olenko selviytyjä, jatkuvien vastoinkäymisten uhri vai jotain aivan muuta? Tämä sisäinen tarina yhtäältä ohjaa meidän elämäämme ja toisaalta muovautuu sen mukaan, millaisia uusia käänteitä elämä tuo tullessaan.
Myös jokaisella yhteisöllä on oma tai omat tarinansa, joiden avulla määritellään sitä, keitä me olemme ja mihin me yhdessä kuulumme. Tätä tarinaa rakennetaan lukemalla samoja tekstejä ja noudattamalla yhteisiä perinteitä mutta ennen kaikkea keskustelemalla ja kuuntelemalla toisia. Yhteen kokoonnuttaessa palataan samoihin muistoihin, vitseihin ja kertomuksiin, kuten monta kertaa aiemminkin, tai keskustellaan uusista asioista sellaisilla tavoilla, joihin vierustoveri voi liittyä. ”Oi, muistatko vielä sen virren?”
Samassa yksikössä taistelleilla sotaveteraaneilla on yhteinen tarinansa siitä, mitä jouduttiin kokemaan ja miten siitä selvittiin. Urheilujoukkueella on oma luonteensa ja identiteettinsä, sisäinen tarinansa, jonka uudet joukkuetoverit pian oppivat ja jonka todennäköisesti myös monet kannattajat jakavat. Myös suurilla organisaatioilla ja yhteisöllä voi olla yhteinen tarina, mutta niitä voi myös olla enemmänkin kuin yksi.
Jos lähtisimme pohtimaan, millainen on Suomen tai suomalaisuuden tarina, siihen löytyisi varmasti monia selkeitä ja yhteisiä elementtejä. Siihen liittyvät vuosisadat Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa, sotavuodet ja jälleenrakennuskausi sekä elämä nykypäivän Euroopassa. Se, millainen tuo tarina on, riippuu kuitenkin siitä, keneltä asiaa tiedustelee. Yhdelle se on tarina itsenäisyyden voittamisesta ja sen puolustamisesta, kenties osittaisesta menettämisestäkin. Toiselle kyse on kasvusta kansainvälisyyteen ja moniarvoisuuteen. Ryhmiä on monta, ja niin on tarinoitakin.
Myös kirkossa on monta tarinaa, joiden kautta pohditaan ja ilmaistaan sitä, millainen kirkko on, mikä on sen tehtävä ja miltä sen tulevaisuus näyttää. Kirkon tulevaisuuskomitean työssä saa keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja kuulla, millaisena kirkon työntekijät, vastuunkantajat ja seurakuntalaiset näkevät kirkon tulevaisuuden. Näiden äänten joukosta on noussut esiin ainakin kolme erilaista tarinaa kirkon tulevaisuudesta.
Kuihtuva kirkko. Pessimistisimmät näkevät kirkon olevan väistämättömällä köyhtymisen ja kuihtumisen tiellä. Kirkon jäsenmäärä laskee ja rahat hupenevat, mutta kirkko ei kykene muutokseen. Muutoksen esteitä saatetaan nähdä joko sekularisoituvassa yhteiskunnassa tai kirkon sisäisissä tekijöissä. Jälkimmäisessä tapauksessa syyttävä sormi kohdistuu joko hallintoon, jota moititaan byrokraattiseksi ja konservatiiviseksi, tai kirkolliseen kenttään, jota pidetään liian ristiriitaisena. Yhtenäistä linjaa ei synny eikä tarvittavia päätöksiä voida tehdä, jos jokainen toimija ja ryhmä pyrkii eri suuntaan.
Kirkon kuihtumiseen uskovat näkevät sen tulevaisuudessa muinaismuistona, johon vain kaikkein sitoutunein tai traditionalistisin vähemmistö jää. Uskonnollisuus ei näissä arvioissa kuitenkaan katoa, sillä se kanavoituu muihin olemassa oleviin hengellisiin yhteisöihin tai kenties johonkin uuteen kirkkoon, joka syntyy sen jälkeen, kun vanha käy elinkelvottomaksi.
Heräävä kirkko. Mielenkiintoisen rinnakkaistapauksen muodostavat ne, jotka näkevät kehityskulut yhtä negatiivisina, mutta ovat silti tulevaisuuden suhteen optimistisia. Heille jäsenmäärän laskeminen ja rahavarojen hupeneminen ei merkitse kaiken loppua vaan uuden alkua. Kun talous ei riitä enää ylläpitämään nykyisen kaltaista kirkkoa, seurakuntalaisten on otettava vastuu kirkostaan. Tämä tuo seurakuntiin uutta elämää, sitoutumista ja hengellisyyttä, joka lähtee ruokkimaan kirkkoa ja osoittautuu lopulta siunaukseksi.
Uuteen heräämiseen uskovien visioissa kirkko säilyy, uudistuu ja nousee eloon, mutta se ei tapahdu uudistusprosessien myötä vaan ainoastaan kriisin ja pakon kautta. Heidän puheenvuoroissaan korostuu usein se, ettei suurta muutosta ole ylipäätään mahdollista toteuttaa niin kauan, kun mukavuusalueella pysyminen on mahdollista.
Pessimistisesti ja optimistisesti kirkon tulevaisuuteen suhtautuvat piirtävät suomalaiselle kristillisyydelle samankaltaisen elinkaaren, joka ensin laskee ja sitten nousee. Ensimmäisessä vaihtoehdossa lasku on vain niin syvä, ettei kirkko sitä kestä ja ettei uuden nousun myötäkään ole paluuta entiseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kirkon tulevaisuus saattaa näyttäytyä nykyistä valoisammalta ja elinvoimaisemmalta, vaikka sinne kuljettaisiinkin raskasta tietä.
Selviävä kirkko. Kolmas tarina muistuttaa edellistä siinä, että kirkko selviää koettelemuksistaan. Tämä tarina ei kuitenkaan pidä sisällään syvää laskua ja nykyjärjestelmän romahtamista, eikä välttämättä myöskään uutta heräämistä ja kukoistusta. Kirkon selviämiseen uskovat, että kirkon jäsenmäärä toki laskee, mutta lasku todennäköisesti tyrehtyy ja jäsenmäärä vakiintuu siedettävälle tasolle. Heidän visioissaan kirkko on toki nykyistä pienempi mutta siitäkin huolimatta edelleen merkittävä toimija suomalaisessa yhteiskunnassa sekä ennen kaikkea hengellinen koti sadoille tuhansille, kenties yhä miljoonille suomalaisille.
Tämä tarina ei ole luonteeltaan dramaattinen, sillä vaikeuksista selvitään hyvällä ja vastuullisella asioiden hoidolla. Sen kannattajat myös uskovat, että tiukkoja aikoja seuraavat paremmat ajat, kuten on aiemminkin käynyt, sillä historia on heiluriliikettä. Nuoret polvet ovat kenties kriittisiä ja irrallaan, kuten aina, mutta osa heistä löytää myöhemmin takaisin kirkkoon ja useimmat tyyntyvät niin, etteivät koe enää tarvetta keinuttaa kirkkolaivaa. He uskovat, että kirkon täytyy toki uudistua, mutta uudistukset voivat olla hillittyjä ja hallittuja, sillä mihinkään kauhuskenaarioihin tai paniikkiratkaisuihin ei ole tarvetta.
Edellä kuvatut tarinat ovat toki yleistyksiä, mutta ne pyrkivät kuvaamaan nykyistä ilmapiiriä, jossa tulevaisuuteen katsotaan vaihtelevien toiveiden ja tunteiden vallassa. Tarinoiden välittämillä tulevaisuudenkuvilla on myös konkreettista merkitystä tässä ja nyt.
Ensinnäkin ne voivat luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta samalla tavalla ajattelevien välille mutta myös rakentaa eri ryhmien välisiä raja-aitoja, kuten identiteettiä vahvistettaessa helposti käy. Tällöin radikaaleja ehdotuksia tekeviä ei enää kuunnella siksi, koska he ovat radikaaleja, vaikka heillä voisi olla tärkeää sanottavaa. Vastaavalla tavalla rauhalliseen ja hallittuun muutokseen pyrkiviä pidetään lähtökohtaisesti byrokraatteina ja kehityksen jarruina, eikä heidän uskota katsovan eri vaihtoehtoja avoimin mielin. Raja-aitojen vahvistuessa yhteisymmärryksen ja kompromissien mahdollisuudet heikkenevät.
Jatkuvasti toistetut tarinat voivat myös ruokkia itseään, kasvaa tarpeettoman pessimistisiksi tai katteettoman luottavaisiksi ja lopulta alkaa toteuttaa itse itseään. Kyynisyys ja naiivius eivät kumpikaan ole erityisen hyödyllistä käyttövoimaa uudistusta tehtäessä.
Kolmanneksi ne voivat ohjata päätöksentekoa. Jos paine kasvaa liian suureksi, se voivat johtaa harkitsemattomiin päätöksiin ja hallitsemattoman rohkeaan uudistamiseen, jos kohta kirkossa on kovin harvoin sorruttu tähän ansaan. Useimmiten riski on ollut päinvastainen. Päätöksenteko on lamautunut joko siksi, ettei muutoksen tarvetta ole otettu vakavasti, sen mahdollisuuksiin ei ole uskottu, vastuun ottamiseen ei ole riittänyt rohkeutta tai uudistusta ei vastustuksen pelossa ole uskallettu edes ehdottaa. Vastuun kantamiseen liittyvät pelot ovat ennen kaikkea päätöksen tekijöiden taakkana, kun taas uudistusten suunnittelijat ovat saattaneet sortua itsesensuuriin ja turvallisuusalueelle jäämiseen.
Oleellista on, ettei positiivisesta tai negatiivisesta tulevaisuudenuskosta huolimatta tyydytä kulkemaan tahdottomina muutosvirrassa. Oppia voi etsiä Suomen koripallomaajoukkueen menestyksekkäältä päävalmentajalta, Henrik Dettmannilta, joka on sanonut uskovansa tuurin merkitykseen urheilussa. Sillä hänen mukaansa tuuri ei synny makaamalla vaan tekemällä.
Kirkkohan on vain kuori. Kristus meissä vaikuttaa. Epätäydellinen ihminen yrittää käytettävissä olevilla keinoilla ilmentää kaipuutaan korkeimman puoleen.
Uusi on jo syntynyt, ettekö huomaa.
Iloitkaamme ja riemuitkaamme. Älkäämme vaipuko pessimismiin. Kannustakaamme toisiamme hyvään. Luottakaamme Johdatukseen. Nostakaamme päämme ja kulkekaamme eteenpäin Jeesuksen jalanjäljissä, Vapahtajamme, joka sanoo: ”Minä olen Tie, Totuus ja Elämä”.
Älkäämme luimistelko.
Lentokone nousee vain vastatuuleen, myötätuuleen se ei saa tuulta alleen ja mitään ei tapahdu ja kone jää maahan.
Jos Kirkko mukautuu maailman menoon, niin huonosti käy, mutta jos se pysyy uskollisesti Kristuksessa, niin se tulee vainotuksi ja silloin Kirkko on myös Jumalan siunaama. Kirkon tulee asettua maailmaa vastaan.
Maailman henki on tehnyt ihmisestä vain tuotantokoneiston jatkeen, jonka täytyy olla erinomainen suorittaja, joka tahkoaa rahaa yhteiskunnalle, muuten ihminen ei kelpaa maailmalle.
Maailma etsii itselleen superihmisiä, muut joutaa kuolla. Jos et pärjää ja olet epäkelpo epäonnistuja joka ei täytä maailman mittaa, niin olet arvoton.
Tätä maailmankuvaa syötetään lapsille ja nuorille, ja syöttäjänä ovat maailmanhenkeä juoneet aikuiset. Jos et täytä maailman mittaa, olet pettymys ja joutava ihminen. Vaatimuksia, vaatimuksia ja lisää vaatimuksia. Ja vielä maailma huutaa: Jos et ole rikas ja tavoittele vaurautta, koska vain tyhmät ovat köyhiä, et kelpaa kenellekkään.
Maailmassa vain rikkaille suodaan oikeuksia ja vapauksia, köyhät saavat olla maailman orjina ja omaa syytään, jos ovat heikot.
Kirkon tulee huutaa katoilta ja nousta sopimattomuuden rajoille vastustamaan maailmaa. Kirkon tulee nousta sortoa ja ahneutta vastaan rohkeasti ja saarnata Jumalan vanhurskautta, missä ihmisen arvo on Jumalan Luomistyössä.
Ihmisen arvo on jotakin muuta, kuin, mitä ihminen saa elämässään tehdyksi. Ihminen ei ole kone jota ohjelmoidaan markkinoiden toiveiden mukaan ja koulutetaan talouden ehdoilla sopivaksi kulutus ja hyöty masiinaksi. Tämän menon on loputtava, muuten me olemme hukassa.
Kirkon täytyy nousta rohkeasti puolustamaan kokonaan toista maailmankatsomusta ja henkeä, kuin nykyinen kilpailu hengen riivaama pedon kumartaminen.
Kirkko on maan Suola, mutta jos suola muuttuu mauttomaksi…Niin millä maa sitten suolataan? Kirkko on Pyhä.
Käytät maailma-sanaa 13 kertaa.
”… kun liian kauan katsoo kuiluun, katsoo kuilu lopulta takaisin….” https://www.h-y.fi/1079-paakirjoitus-3-2013
Pääsee siis katsomaan saatanaa silmästä silmään.
Kiitos Pekka V. Palautteesta, olet oikeassa, turhaa toistoa ja lähti vähän mopo käsistä, välillä vain mieli kiehuu nykyisen menon kanssa. Suomalainen kestää kurjuutta, mutta ei vääryyttä.
”On parempi olla Jumalan puolella, kuin saatanaa vastaan.” Hyvin sanottu. (Linkki)
On monta tarinaa kirkon tulevaisuudesta. Monta on näköalaa siitäkin, mitä kirkko on.
Tässä meitä lähellä ( lännessä ja etelässä ) on kaksi entistä luterilaista ”kansankirkkoa”, joiden vaikutus ympäröivään yhteiskuntaan on romahdusmaisesti vähentynyt ( toisen kuihdutti
ateistinen valtiovalta ja toisen jokin ”muu” ). Suomen luterilaisen kirkon tulevaisuuden ei välttämättä tarvitse olla naapureiden kaltainen. Hengellinen uudistuminen uudisti 1900-luvun alussa Walesia, sen hengellistä elämää: kaivoksissa miehet veisasivat hengellisiä laulujs ja uskonelämä virkistyi havaittavalla tavalla.
Hallinnollisilla päätöksillä on tietty merkitys, uskonelämän virkistyminen hengellinen herätyksen kautta on kirkkohistorian vääjäämättömän todistuksen perusteella ratkaisevaa.
Pöyhönen: ”Hengellinen uudistuminen uudisti 1900-luvun alussa Walesia, sen hengellistä elämää: kaivoksissa miehet veisasivat hengellisiä laulujs ja uskonelämä virkistyi havaittavalla tavalla.”
No mikäs siinä sitten. Mainareille vaan Talvivaaraankin virrenveisuupakko – ja kirkko pelastuu.
Kirkko selviää ja elpyy jos seurakunnat voidaan muuttaa lämminhenkisiksi ja rakkaudellisiksi monikultuurellisiksi (ml nuorten ja työikäisten toimintakulttuuri) hyvän lähimmäisyyden keskuksiksi, joiden toiminta ei ole rituaaleihin ja perinteisyyten vaan arjen rakkaudellisuuteen perustuvaa, jonka taustalla on Jeesuksen opetus ja elämäntyö.
Kirkon ja käytännössä seurakuntien 1700 -luvun kirkkolakiin ja vanhan maailman vallankäyttöön ja eriarvoisuuteen perustuva keskustelematon ihmissuhde-, hallinto ja toimintakulttuuri on kirkon syöpä. Siihen tottuneet kukkahattutädit, harmaahapset ja fundamentalistit ylläpoitävät sitä määrävähemmistön turvin. Onnetonta.
Asiallinen kommentti Veli-Jussilta. Sen voin uskonnottomanakin suurimmalta osaltaan allekirjoittaa
Onko liian ”maallista” ja strategiajargonin tapaista nimetä vielä neljäs vaihtoehto, nimittäin ”kehittyvä kirkko”? ”Heräävästä” se poikkeaa mm. siten, että ei tarvita kriisiä tai suurta hätää kehittymisen mahdollistamiseksi. Pitäisi vain itse kehittämistyö viisaasti järjestää ja resursoida. Olisiko oppia otettavissa pitkään hyvin menestyneistä yrityksistä, esim. Koneesta. Ei siis suoraa kopiointia, vaan pohdittua ja pureskeltua soveltamista. Kenttätasolla – seurakuntayhtymissä, hiippakunnissa ja seurakunnissa – ei löydy kehittämisestä vastaavia voimia tai ne uppoavat hallinnon syövereihin eikä selkeitä vastuita ole osoitettu. Kehittäminen taitaa tapahtua ”luonnonmenetelmällä” työn ohessa. Toki kehityshankkeita myös toteutetaan, mutta niidenkin merkitystä ja sisältöjä on varmaan mahdollista uudelleen punnita. Olen törmännyt silloin tällöin ELY-keskuksen henkilöihin, jotka ihmettelevät, ettei kirkon piiristä juurikaan tule hankehakemuksia (vaikka rahaa olisi tarjolla).