Sain tänään kunnian olla muusikkona jazzpianistini kanssa seurakuntaillassa, jonka aiheena oli pakolaisuus ja kotoutuminen. Ruandalaissyntyinen Rita Kostama kertoi huimaavan selviytymistarinan siitä, kuinka hän pakeni 15-vuotiaana sotaa käyvästä Ruandasta.
Oli vaikea uskoa, että nyt hymyilevä, sujuvaa suomea puhuva yrittäjä ja äiti oli käynyt läpi niin valtaisan määrän surua ja koettelemuksia.
Kostama kertoi, millaista oli teinityttönä naapurimaan pakolaisleirillä, kun ruokaa joutui jonottamaan kokonaisen päivän. Ja miten pakolaisia oli, ei satoja tai tuhansia, kuten nyt täällä Suomessa, vaan miljoonia yhdessä maassa ja kaikesta oli pulaa. Millaista oli siirtyä maasta toiseen Afrikan sisällä ja aloittaa aina vaan uudestaan uudessa maassa, vailla tietoa monen ystävän ja perheenjäsenen kohtalosta. Matkassa ei välillä ollut paljon muuta kuin luottamus rukouksen voimaan.
Rita kasvoi nuoreksi naiseksi turvapaikanhakijana, suurten poliittisten virtausten pyörteissä. Sitten synnyinmaa mitätöi pakolaistensa passit ja muutti rahayksikköä, jolloin monen ruandalaisen raha muuttui yhtäkkiä turhaksi paperiksi ja ulkomailla olevat kansalaiset muuttuivat paperittomiksi. Elämä vei ahtaaseen paikkaan ja moni joutui turvaa saadakseen valehtelemaan omasta nimestään ja alkuperästään. Tilanteisiin liittyi arvoristiriitoja, jotka oli pakko kestää, jos mieli selviytyä. Paperittomana matkustaminen oli turvatonta ja pelottavaa. Lopulta vuosien pakoilun jälkeen löytyi turvapaikka Suomesta, johon piti lähteä muutaman päivän varoitusajalla.
Kipeiden muistojen keskeltä löytyi nauruakin. Suomi ei kaikessa ole ollut helppo paikka asettua, mutta sitkeän kielenopiskelun, pienten arkisten asioiden opettelun avulla ja ystävyyssuhteiden kautta täältä oli mahdollista löytää paikkansa. Luistelu vaikutti ensin kammottavan pelottavalta, mutta siitä tuli lopulta rakas harrastus.
Kostaman kertomus herätti syvää sympatiaa. Kostama kertoi miettineensä, että kun on elänyt turvapaikanhakijana pitkään ja tottunut etsimään muiden ihmisten hyväksyntää, kestää todella pitkään ennenkuin voi oppia ajattelemaan itsestään, että on ihan yhtä hyvä kuin muut. Ja kuinka vaikeaa on lopulta oppia, ettei omaa arvoaan tarvitse myöskään todistella jatkuvalla tekemisellä ja puuhaamisella.
Tarmokas Rita Kostama on kylläkin ollut. Hän on opiskellut jatkuvasti ja kuronut kiinni ensin kesken jääneet lukio-opinnot ja edennyt sittemmin korkeakoulututkintoon asti. Nyt hän suunnittelee julkaisevansa kokemuksensa myös kirjana. Rita Kostama palkittiin myös Vuoden Pakolaisnainen-tunnustuksella vuonna 2016.
Ilta seurakuntakodilla jätti paljon ajattelemisen aihetta ja hiljaisen mielen. Oli hyvä kuulla omin korvin yksi tarina pakolaistilastojen takaa. Lukuisa määrä pieniä ihmeitä on mahtunut monen pakolaisen matkalle, ennenkuin tie on tuonut tänne Pohjolan perukoille. Mitä minä voisin tehdä rakentaakseni edes hitusen inhimillisempää yhteisöä tänne kaukaa tulleilta?
Ei hassumpi kirjoitus Rita Kostamasta. Eämämme on todella mennyt ihmisarvostusta kohti ennenkaikkea teidän tyttöjen, naisten, hyväksymisen suhteen. Tutustuin Googlessa sinuun ja toivon sinulle elämän rikkautta eteenpäin.