Rapakon takana asustava toimittaja Taneli piispanpoika Heikka kirjoitti uusimmassa kolumnissaan (YLE 23.5.18) lauseen, joka kolahti: Veisatkaa viis velvollisuuksista, joita pidätte ehdottoman välttämättöminä. Oho. En usko, että Mikko-isä olisi moista ohjetta koskaan pojalleen antanut. Varmasti on kyse jostakin amerikkalaisesta hapatuksesta?
Otettuani asiasta vähän tarkemmin selvää havaitsin, että Viis veisaamisesta puhutaan jonkin sortin taitona. Ja että tänä keväänä on suomeksi ilmestynyt kaksikin En välitä paskankaan vertaa-opasta, naisille tarkoitettu Sarah Knightin opus The Life-Changing Magic of Not Giving A F*ck (Viis veisaamisen elämänmullistava taika, Art House 2018) ja miehille suunnattu Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (The Subtle Art of Not Giving a Fuck, Atena 2018).
Puhutaan ensin naisasiaa:
Viis veisaamisen elämänmullistava taika -opas on suunnattu naisille, jotka tekevät liikaa töitä ja joilla on liian harvoin hauskaa. Täyttävätkö elämäsi anopin nimipäiväjuhlat, bikinikuntoon pääseminen, kyttääjänaapurin valitukset ja tuntikausia kestävät palaverit?
Sarah Knightin kirjoittama opas kertoo, kuinka voit hankkiutua eroon ikävistä velvollisuuksista ja riippakivistä, häpeästä ja syyllisyydestä – ja alkaa käyttää aikaasi mieluummin niihin ihmisiin ja asioihin, jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Knightin oppaan punainen lanka ja juju on tämä: Lakkaa huolehtimasta niistä, asioista joita sinun pitää tehdä ja keskity niihin joita haluat tehdä! Viis veisaa asioista, joille et voi mitään ja jotka vain vievät turhaan energiaa.
Marie Kondon siivouskirjan luettuaan Knight innostui siivoamaan ensin miehensä sukkalaatikon – ja sitten oman elämänsä. Ideana on oppia elämään kuten lapset ja valaistuneet – ilman turhia murheita. Knightin pääteesejä on 7 niin kuin hyveitä ja kuolemansyntejäkin:
1. Uskalla sanoa ei
2. Älä piittaa siitä, mitä muut ajattelevat
3. Päätä, mistä et piittaa. Sitten viis veisaa.
4. Sinun ei ole pakko, koska kaikki muutkin
5. Hukkatunnit kuriin
6. Vapaudu suosiokurimuksesta
7. Valitse menosi itse
Sitten miesasiaa: Mark Manson lähtee liikkeelle Knightiä ronskimmin, vaikka aihe onkin sama: Yritätkö koko ajan esittää parempaa kuin oikeasti oletkaan? Turhaan, sillä aina joku on fiksumpi tai parempi. Opettele sen sijaan olemaan viis veisaamatta. Siinä ei ole kyse välinpitämättömyydestä, vaan siitä, että välittää oikeista asioista.
Manson huomauttaa, että jos kaikki aivan jonninjoutavakin on helvetin tärkeää, mielenterveys kärsii. Manson viljelee kirosanoja – ilmeisesti ollakseen epäsovinnainen – mutta niin tekee myös naispuolinen kollegansakin. Siinä missä naiskirjoittaja vetoaa tunteisiin mies heittää rankkaa läppää ja uskoo priorisointiin ja karttaa tyytyväisyyden ja onnellisuuden kangastuksen jahtaamista.
Haaveilemalla jatkuvasti muutoksesta vain kuitenkin vahvistetaan mielen perukoilla kytevää tunnetta siitä, että ei ole yltänyt ihanneminänsä tasolle. Aina on selvää, että joku jossakin on etevämpi ja asiat voisivat olla paremminkin. Se syö miestä. On kuitenkin hyväksyttävä, että maailmassa on monta vittumaista asiaa. Se on OK, koska niin on aina ollut ja tulee olemaan. Viis veisaa siitä, että joka hetki ei tunnu mukavalta.
Halu olla onnellisempi on Mansonin mukaan itse asiassa kielteisiä tunteita herättävä olotila. Ikävän olon hyväksyminen taas on myönteinen kokemus itsessään.
Manson puhuu myös takaperoisuuden laista. Mitä vähemmän piittaa, sen paremmin suoriutuu. Oletko sinäkin huomannut, että menestyjä sattuu usein olemaan se, joka suhtautuu hommaan löysin rantein.
Manson jakaa taidon olla piittaamatta kolmeen osataitoon.
- Piittaamattomuus ei ole välinpitämättömyyttä, vaan oikeista asioista välittämistä.
- Välitä jostakin vastoinkäymisiä tärkeämmästä, niin vastoinkäymisillä ei ole väliä.
- Muista, että välittäminen on aina valinta, tajusitpa sitä tai et.
Kun tottuu elämässä vastaan tuleviin paskamyrskyihin (ja niitähän riittää), muuttuu tavallaan voittamattomaksi jonkinlaisella henkisellä ruohonjuuritasolla. Kivun voi selättää vain, jos opettelee sietämään sitä.
Manson neuvoo unohtamaan itsensä. Kun luopuu kertomuksista, joilla määrittelee itseään, on vapaa toimimaan – ja epäonnistumaan – sekä kasvamaan.
Kirjoittaja kertoo kirjansa ideasta itse näin:
”Kirjassa ei opeteta hankkimaan mitään eikä menestymään missään – siinä opetetaan kärsimään tappioita ja jatkamaan pää pystyssä niistä huolimatta. Siinä opetetaan käymään elämä läpi pala palalta ja heittämään toisarvoiset palat helvettiin. Siinä opetetaan luottamaan siihen, että asiat lutviutuvat. Siinä opetetaan valitsemaan, mitkä asiat ovat satsaamisen arvoisia. Siinä opetetaan olemaan yrittämättä”.
* * * * * * *
Uuden testamentin päähenkilö puhui pyhästä huolettomuudesta, lastenkaltaisuudesta, asioitten laittamisesta tärkeysjärjestykseen: Jumalan valtakunta ensin, sitten vasta kaikki muu. Kiroilemista hän ei kuitenkaan opettanut…
* * * * * * *
Mitä tästä opimme? Kernaasti lukisin kommentteja aiheesta. Mieluusti myös keskustelisin lukijoitten kanssa viis veisaamisesta. Toisaalta: Jos ketään ei kiinnosta ajatusten vaihto kanssani, niin saatte olla ihan satavarmoja, että en välitä siitä paskankaan vertaa… 😉
…”maailmassa on monta vittumaista asiaa”… Maailmassa on monta vittua. Ja minä kyllä veisaan, en viis, vaan sydämen kyllyydestä sille asialle. On tyhmää käyttää tuota naisen paratiisin porttia tarkoittavaa sanaa kaiken inhottavan (?) symbolina. Mutta jos ei ole muusta kokemusta, niin… minä viis veisaan.
Charlotta: Joo, kyseinen sana ei kuulu meikäläisenkään sanavarastoon, on se sen verran vastenmielinen kirosanana. Pikkuskidit lausuvat sitä tietämättä, mitä se tarkoittaa. Teineillä se on välimerkki, korvaa jonkin niinkun. Mutta kun aikuinen käyttää sitä vaikkapa erikoisuudentavoitteluun niin kuin tässä, niin en oikein jaksa ymmärtää. Alatyylistä! Fuck!
RR :”Uuden testamentin päähenkilö puhui pyhästä huolettomuudesta, lastenkaltaisuudesta, asioitten laittamisesta tärkeysjärjestykseen…”
Olin ortodoksikirkon jäsen , kun Ylen verkkosivulla oli syntitesti. Paastoaika oli alkamassa ja kirkon mukaan ”Paaston aikana on mahdollista arvioida omaa elämäänsä, asettaa asiat uuteen arvojärjestykseen.” Paasto ei siten tarkoita ainoastaan määrättyjen ruokien välttämistä vaan uusien ajattelu- ja toimintatapojen etsimistä eli siis ”parannuksen tekemistä pahoista teoista” kuten asiaa on kirkoissa historian kulussa myös luonnehdittu.
Testituloksista tein oman ”syntitaseen”, johon listasin vierekkäin sekä hyveet, että niiden vastapainona olevat kuolemansynnit. Hyveet johtivat ”kilvoittelussa” 108-54. Eniten parannettavaa oli akselilla Pyhä huolettomuus – Murehtiminen.
Tilannearvio nyt: ns. ”pervokulttuurin” marssittaminen evl.kirkon traditioon ja kirkkojen kanonisen oikeuden halveksunta on ainoastaan kasvattanut Pyhän huolettomuuden vastapainona ollutta kuolemansyntiäni.
Tuula: Lopetit siteeraamiseni kesken. Asioitten laittaminen tärkeysjärjestykseen selitettiin kaksoispisteen jälkeen: Jumalan valtakunta ensin, sitten vasta kaikki muu. Nuo esittelemäni kirjat eivät pyrkineetkään olemaan mitenkään kristillisiä, vaan ovatpahan bestsellereitä, jotka on käännetty yli 20 eri kielelle.
Mitähän mahdat tuolla pervokulttuurilla tarkoittaa?
RR :”Mitähän mahdat tuolla pervokulttuurilla tarkoittaa?”
Esim. sitä, että papit vain ”esittävät” kirkon alttarissa uskontunnustuksen, johon eivät usko ja sitä, että pappien keskuudessa pidetään ”normaaleina” asioita, jotka ovat kuvottavia. Esimerkki ”normaalista”oheisessa linkissä: https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2452863
Tuula: Luin tuon linkittämäsi artikkelin ja tulin murheelliseksi.
Surullisin kappale oli tämä:”Papille sopivaa käytöstä ei ole määritelty missään selkeästi, vaan se vaatii pelisilmää ja riippuu paljon työpaikasta ja esimiehestä. Itse mietin pappislupausta antaessani, voinko elää esimerkkinä seurakunnalle. Onneksi vanhempi kollega tuki minua ja sanoi, että papin on elettävä esimerkkinä syntisestä ihmisestä.”
Pappislupaukset eivät anna oikeutta kevytkenkäisyyteen. Ja toivottavasti vanhemman kollegan vinkki nuorelle pappisnaiselle oli vitsi…?
Mutta tämä on jo aiheemme vierestä. Jos palaisimme siihen omakohtaiseen viis veisaamiseen…!
Hyvä RR,
Ehkä ev.lut. toimihenkilönä voinet valaista miksi joku haluaa työskennellä ev.lut. ”pappina” ja samaan aikaan elää epäsiveellisesti? Onko toisiaan niin että ev.lut. ”normaalielämämään” kuuluvat irtosuhteet ja juopottelu? Entä törkeyksien heittely (”kaksimieliset vitsit”) hautajaisissa, tai missä muussakaan hartaustilaisuudessa? Siis, mitä ihmettä ev.lut ”papit” oikein ajattelevat työstään?
Viittaan tähän linkkiin: https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2452863
Jari Haukka :” Siis, mitä ihmettä ev.lut “papit” oikein ajattelevat työstään?”
Kai tämäkin puolueiden käsissä oleva yhteiskunnallinen ”todellisuus” tällä maanpäällisellä polulla oli nähtävä ja murheena koettava jumalatonta julkista sanaa edustavine mediajuttuineen, joista yksi esimerkki tässä https://www.hs.fi/paivanlehti/28052017/art-2000005228258.html
Mutta vaikka me vaellamme maailman pimeimmän kirkon pimeässä laaksossa, me ”roikumme” avioliiton sakramentissa ”kunnes kuolema meidät erottaa”. Daavidin virttä mukaillen :Kun” Herra on meidän paimenemme”, niin toivottavasti ”viheriäisille niityille hän vie meidät lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän meidät johdattaa ja virvoittaa meidän sielumme ja ohjaa meidät oikealle tielle nimensä tähden.”
Periaatteessa ihmisten mielipiteille ei pidä antaa suurta arvoa, koska kukaan ihminen ei tule puolustamaan viimeisellä tuomiolla, jos tilanne onkin huono. Jotkut ihmiset ovat vaurioituneet niin, että vaikuttaa , että toimintaa ohjaa riidan halu. Joskus on kuitenkin niin, että joku joutuu niin nurkkaan malatuksi, ettei kuuntelijaa enää ole, jos tämän hädän erottaa puheista, niin tunti viikossa esimerkiksi puhelimessa kuuntelua voi olla ihmiselle ainoa henkireikä.
Jari, katso, mitä vastasin aikaisemmin Tuulalle miltei identtiseen kysymykseen.
Lauri: Sinullapa olikin hyvä ja vankka perustelu sille, miksi toisten ihmisten mielipiteille voi valtaosaltaan viis veisata: Ei niitä viimeisellä tuomiolla kuuntele kukaan!
Kymmeniä vuosia olen tuhlannut aikaani sellaiseen toimintaan, joka monen mielestä on oikein hienoa ja arvostettua. Nyttemmin yritän kovasti viis veisata noille tehtäville. Hankalaahan se on, kun joutuu jatkuvasti vastavirtaa uimaan. Nyt koetan kovasti tajuta sitä, mitkä hommelit kuuluu siihen viis veisata luokkaan. Jollen tuota erittelyä osaa heti alussa tehdä, niin tahtomattani lähden helposti mukaan touhuihin, jotka ovat jopa omien tavoitteitteni vastaisia. Saatan lähteä tukemaan toimintaa, joka ei tuota yhtään mitään. Sellaistahan on kirkon piirissä paljon. Tehdään vain tekemisen tähden. Samalla toiset tärkeät tehtävät jäävät täysin hoitamatta. Koska aika menee muussa. Yleensä olen kiinnostunut sellaisesta, mitä kukaan muu ei tee.
Sieltä löytyy usein tosi mielekkäitä puuhastelua
Pekka: Taidat puhua priorisoinnista tai sen puutteesta: First things first? Tai worst things first, jos puhutaan työjärjestyksestä: Pahin ensin.
Knight tykkää yhtä vähän kokoustamisesta kuin minäkin. Hänen ratkaisunsa oli irtisanoutuminen, kun taas minä istuin enemmän tai vähemmän kiltisti niissä enemmän tai vähemmän mielekkäissä kokouksissa. Jos aikoo työpaikkansa säilyttää, niin ei siinä kyllä ole työntekijällä paljon varaa sanella, että joo, mä en tykkää noista hommista, joten mä teen vaan sitä, mistä tykkään… Manson on tässä suhteessa masentavan paljon realistisempi…
Jos keskittyy vain niihin ihmisiin ja asioihin, jotka tekevät onnelliseksi, jää umpioon. Elämä on makeata maitovelliä, joka ei haasta mihinkään uutta antavaan, kriittiseen ja vaikeasti sulavaan ravintoon. Onneksi elämä myös rikkoo painollaan omavalintaisuus-ideologian, joka ainakin Knightin osalta haiskahtaa aika itsekkäältä.
Päivi: Niin, ja sitten on taas tuo venyvä ja paukkuva käsite Onnellisuus. Onko se muka elämän tarkoitus? Minun mielestäni onnellisuus on sivutuote. Eikös kyse ole loppujen lopuksi siitä, että vähään tyytyminen on viisautta? Onnen tavoittelussa käy samoin kuin saippuapalalle, joka luiskahtaa kädestä yhä uudelleen ja uudelleen.
Minua itseäni on viime aikoina – kun on ollut aikaa eläkkeellä pohtia syntyjä syviä – puhutellut Kiitollisuus…
Tarkoitin kyllä ihan vapaaehtoistoimintaa. Jossa vapaaehtoisesti voin valita sellaisia tehtäviä, jotka tukevat ainoastaan kirkon sisäänlämpiävää toimintaa. Niistä yritän pysyä mahdollisimman kaukana. Silti niitä jatkuvasti tyrkytetään.
Pekka: Ah, niinpä tietenkin. Jokainenhan tiirailee maailmaa omien rilliensä läpi.
Onnellisuus, eudaimonia, oli 1900-luvun estetiikassa (K.S.Laurila) korkein ihmisen päämäärä. Mielenkiintoista, että syksyllä yliopistolla Forum Humanumissa onnellisuusprofessori Markku Ojanen kielsi pitävänsä enää onnellisuutta tärkeimpänä elämän prinsiippinä. Hän viittasi nykyajan egosentrisyyteen ja narsistiseen kulttuuriin, joka on onnellisuus-manian olennainen seuralainen. Vastapuoli keskustelussa, Ilkka Niiniluoto, oli samaa mieltä.
Päivi: Nonni, eipä ollut onni kiveen kirjoitettu asia!
Nuo kirjailijat ovat sellaisia ameriikkalaisen evankeliumin profeettoja jolla on pitkät juuret aina Usan perustuslain pykälään jonka mukaan ihmisillä on oikeus tavoitella onnea.
Noitten kirjojen kirjailijat lähtevät ideoloogisesta asenteesta joka on viety äärimmäisyyksiin. Väittäisin että kirjailija ei ymmärrä oikeasta elämästä tuon taivaallista. Millä lailla elämä olisi onnellisempaa jos ei välittäisi mistään tai ei kenestäkään paitsi itsestään. Narsismin korkea Veisu. Höh.
Pinnallisesti katsoen tuollainen elämän asenne on houkutteleva koska se vetoaa aivan biologiseen mielihyväperiaateeseen ja panee ihmisen sisäisen sensuurin joka toisaalta ohjaa kohti hyveitä ja toisaalta varoittaa pahan ja väärän tekemisestä. Tuosta sensuurista ei voi päästä noin vain eroon eikä tarvitsekkaan.
Yksinkertainen esimerkki. Kun olet pitkän ponnistelun ja vastoinkäymisien jälkeen saanut tärkeän asian hyvään päätökseen niin voiko tuo”ällä väliä” tyytyväisyys mahtua edes samalle kartalle.
Velvollisuuksien hyväksyminen ja niiden täyttäminen antaa oman tyydytyksensä. Oman sisäisen vastarinnan voittaminen epämielyttävän velvollisuuden suhteen ontaa voiton ja kasvun tunteen.
Samoin kiusausten voittaminen , joka aluksi tuo itsesyytöksiä siitä että on pelkuri, antaa pitkänpäälle hyvän omantunnon.
Nuo kirjat ovat suoraan käärmeen suusta joka vienosti kysyi että ”onko jumala todellakin sanonut niin”?
Hyvä omatunto on paljon parempi päänalusta kun humalainen yhdenyön seksi toisen samanlaisen kanssa. Siitä noissa hälläväliä evankeliumeissa on kyse: Halvan halun tyydyttämisestä.
Markku: Knight vaikuttaisi olevan melko lailla kuutamolla, Manson tuntuisi ottavan enemmän elämän realiteetteja huomioon. Tarkoitukseni oli selvittää myös tällaisen piittaamattomuus-opin juuria, mutta en päässyt taustoittamisessa puusta pitkään, kun kirjojen esittely vei meikäläisestä kaikki mehut. Lopulta päätin viis veisata liian kunnianhimoisesta tavoitteesta.