[Auvo Naukkarinen:] Ajatus yksiäänisestä kirkosta ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Mutta voiko luterilaista uskoa päivittää? Olisiko kirkossa parempi keskittyä elämään eri perinteiden rikkaudessa kuin peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä? Kirkon uskontulkintoja on haastettu vuosikymmenten saatossa.
Johdanto
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” ( KJ 1. luku 1§).
Suomen ev.lut. kirkossa opista päättäminen kuuluu kirkolliskokoukselle. Opin muuttaminen tai päivittäminen on monimutkainen prosessi. Viimeksi sellaisen aloitti tri Martti Luther naulaamalla 95 teesiä lokakuussa v. 1517 Wittenbergin kirkon oveen. Helpompaa on kuitenkin päivittää vain opin tulkintaa puuttumatta fundamentteihin, joihin kirkon oppi on formuloitu kuin huutaa avuksi reformaatiota.
Kirkko on alusta asti ollut moniääninen. Vaikka se on perinteisesti tahtonut esittää yhteisen uskon KJ 1.luvun 1§:n mukaisesti ortodoksiasta käsin (miten kirkko on kaikkina aikoina, kaikkialla ja kaikista asioista yksimielisesti uskonut), niin se ei ole koskaan ollut opillisessa mielessä ortodoksinen, vaan alusta asti polydoksinen (asioista on monta mielipidettä).
Oikeastaan jokainen pappi ja jokainen kristitty tulkitsee Raamattuaan polydoksisesti. Ihminen tekee sitä päivittäin elämällä aivan tavallisen kristityn elämää. Jokainen Raamattuaan tai katekismustaan lukeva tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa, lukemiensa kirjojen ja kaiken elämässään oppimansa ja kokemansa kautta. Kirkon moniäänisyys on arkitodellisuutta.
Raamattukeskustelua Suomessa ja Yhdysvalloissa
Suomalainen kirkollinen yhtenäiskulttuuri on antanut hyvät puitteet eri uskontulkintojen elää rinnakkain. Luterilainen kirkko on sulkenut sisäänsä hyvinkin omaleimaisia herätysliikkeitä. Keskustelu on ollut suvaitsevaa. Myöskään oppikeskustelut linjalla kreationismi-evolutionismi eivät nostaneet suuria otsikoita 2000-luvun alussa, kun niistä maailmalla aktiivisesti puhuttiin.
Kuriositeettina voidaan kuitenkin mainita ”Älykkään suunnittelun” (intelligent design, ID) – käsitteen rantautuminen Suomeen syksyllä 2004. Yhdysvaltalainen luennoitsijavieras, Paul Nelson, esitti Espoon Otaniemessä järjestetyssä seminaarissa 22.10.2004, että ”Älykäs suunnittelu eli yliluonnollinen toimija voi olla vastaus kysymyksiin, joihin nykytiede ei osaa vastata.” (HS, 23.10.2004)
USA:ssa suuri joukko kristittyjä (fundamentalikristityt, kreationistit) kieltäytyy hyväksymästä tieteen tuloksia, jos ne ovat ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. Kreationistien vaikutusvalta on riittänyt siihen, että joissakin osavaltioissa opetettiin yleisissä kouluissa luomisoppia evoluutioteorian rinnalla aina vuoteen 1987 saakka. Vuonna 1987 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että mm. Louisianan osavaltion laki näiden oppien tasavertaisuudesta on vastoin Yhdysvaltain perustuslakia. Siellä ovat myös syntyneet ne uusimman ajan reformijuutalaisuudesta ja kristillisistä kirkoista nousseet opit, joihin on myös Suomen kirkossa otettu kantaa.
Yhdysvaltalainen professori, Alvin J. Reines on tuonut esille ajatuksen yksilön ja uskovan autenttisesta oikeudesta omaan uskonnolliseen vakaumukseen uskonyhteisössään riippumatta uskonyhteisön määrittelemistä normeista ja opeista. ”Polydoxy is a religious ideology that affirms the ultimate right of an individual to religious self-authority or autonomy; […] the individual is free to choose her or his personal religious beliefs and practices, subject only to the limitation that every polydoxian’s freedom ends where the other person’s freedom begins.” (Alvin J. Reines, Polydoxy, Explarations in a Philosophy of Liberal Religion, New York, 1987 s. 12.)
Suomessa pastori Antti Kylliäinen esitti vastaavia ajatuksia, jotka ovat linjassa tämän polydoxisen prinsiipin kanssa: ”Lopullisen totuuden jääminen hämärän peittoon merkitsee sitä, ettei myöskään yleispätevää, kaikille ihmisille yhteistä totuutta ole opillisissa kysymyksissä mahdollista löytää. […] etteivät opilliset totuudet ole lopullisia eivätkä yleispäteviä, vaan suhteellisia ja henkilökohtaisia. […] Opillisen totuuden henkilökohtaisuus merkitsee sitä, että opillisissa kysymyksissä jokainen ihminen on oman ajattelunsa ylin auktoriteetti.” (Antti Kylliäinen, Kaikki Pääsevät Taivaaseen, välttämättömiä tarkistuksia kristillisiin opinkohtiin, Helsinki, 1998, s. 18.)
Kirkkopäivät 2003 Helsingissä
Varsinaisen mausteen 2000 – luvun alun suomalaisen raamattukeskustelun ”keittoon” antoi kesän 2003 Kirkkopäivien yhdysvaltalainen vieras, piispa John Shelby Spong. Hän peräänkuulutti uutta reformaatiota ja halusi päivittää kristinuskon omaa aikaamme vastaavaksi.
Mielenkiintoista Spongin tavassa perustella uutta reformaatiota oli se, että liikkeelle lähdetään edellisen 1500-luvun reformaation puutteista. 1500-luvun reformaatio ei pyrkinyt formuloimaan uudelleen itse uskon sisältöä niin, että se olisi käyttökelpoinen tänäkin päivänä. Protestantit ja katolilaiset olivat eri mieltä siitä, pelastaako usko yksin, vai oliko usko ilman tekoja kuollut. Kiisteltiin kirjoitusten oikeasta käytöstä ja pappisvihkimyksen oikeasta järjestyksestä, mutta reformaatio ei yrittänyt formuloida itse kristillistä uskoa uutta aikaa varten.
Uusi reformaatio
Piispa John Shelby Spongin mukaan nyt on tullut uuden reformaation aika: ” It is my conviction that such a moment is facing the Christian world today. The very heart and soul of Christianity will be the content of this reformation.” (A Call for a New Reformation, John Selby Spong, 1998, s. 1,2.) Spong vie uuden reformaation haasteet pois mielestään epäolennaisista asioista kohti olennaista. Tärkeätä uudessa reformaatiossa on itse uskon sisältö, eivät kirkkojärjestykset tai sakramenttien validiteetti.
Linjassa Spongin kanssa on myös The Jesus Seminarin perustaja Robert W. Funk. Heidän Raamattua ja kirkon uskoa koskevat teesinsä vuodelta 1998 ovat yhtenevät. Kumpikin perustelee kristillisen uskomme päivittämisen tarvetta korostamalla maailmankuvan radikaalia muutosta. ”The need for a new theological reformation began when Copernicus and Galileo removed this planet from its previous supposed location at the center of the universe.” (Spong 1998, s. 2.)
Maailmankuvan muutokseen liittyy uusin tieto ihmisen evoluutiosta. Sen perusteella on yhä vaikeampi uskoa luomisen täydelliseen tulokseen, jonka ihminen olisi syntiinlankeemuksessa turmellut. Evoluutioteorian mukaan suunta on päinvastainen. Evoluutio vie eliöiden ja lajien, niin myös ihmisen kehitystä yksinkertaisemmasta yhä monimuotoisempaan. Emeritusprofessori Heikki Räisänen kommentoi kyseistä ongelmaa kirjoittamalla: “Kristinopin mukaan ihminen on jo syntyessään ansainnut helvetin. Mutta jos tuote on kelvoton jo tehtaalta tullessaan, kriittiset katseet kääntyvät tehtaan johdon suuntaan.” (Vartija 1/04, Mietteitä synnistä ja sovituksesta, Helsinki 2004, s. 11.)
Jeesus-seminaari
The Jesus Seminar ja sen ympärillä toimivat tarjoavat uutta reformaatiota latistuneen uskon korjaamiseksi ja kristillisen kirkon uudistamiseksi. Tätä uutta lääkettä nauttimalla tauti saattaa parantua, mutta voiko potilas samalla kuolla?
Uuteen reformaatioon kutsuvassa 21:ssa teesissään Robert W. Funk etsii kuitenkin Jeesuksen persoonasta ja työstä sellaisia arvoja, joiden kautta voitaisiin edelleen välittää ihmisille Jumalan valtakunnan sanomaa. ” The kingdom of God, for Jesus, is characterized by trust in the order of creation and the essential goodness of neighbor. […] Jesus urges his followers to celebrate life …” (Funk 1998, s. 3.) Samassa hengessä Räisänen: “Jeesus avasi tien uudenlaiseen elämään: se on positiivinen peruskokemus, jonka varassa eletään.” (Räisänen 2004, s. 8)
The Jesus Seminar Fellow -status on myös suomalaisella tutkijalla, Jarmo Tarkilla. Hän etsii 2000 -luvun alussa Vartija -lehden artikkelissaan uusia teitä kristillisen uskon tulkinnan päivittämiseen. (Vartija 5-6/2003, Anakronistinen teologia ja tulkinnan päivittäminen, Helsinki 2003.) Hän epäilee aiheellisesti kykyämme ymmärtää Uuden testamentin kirjoittajien intentioita oikein.
Nykyihminen tulkitsee aina vaikkapa Uuden testamentin kirjoituksia aina omasta ajastaan käsin. Sama lainalaisuus koskee myös mahdollisuuksiamme tulkita oikein 1500-luvun reformaation kirjoituksia. ”Koko Lutherin teologia on kommentaaria kysymykseen: miten löydän armollisen Jumalan? […] Itse asiassa suurin osa aikamme ihmisistä kamppailee kokonaan muiden kysymysten parissa.” (Tarkki, 2003, s. 178.)
Onko oma aikamme ajanut totaalisesti kristinuskon ja erityisesti 1500-luvun reformaation uskontulkintojen ohi? ”Millä perusteella meidän olisi omaksuttava ensimmäisten kristillisten vuosisatojen tai 1500-luvun tulkinnat elämän peruskysymyksistä? Missä ja kuka kieltää meitä omaksumasta uusia tulkintoja?” (Tarkki 2003, s. 179.)
Mitä pappi uskaltaa sanoa?
Keskustelu kirkon opin ympärillä on virinnyt erityisesti vuoden 2013 alussa. Tuiran seurakunnan kappalainen Päivi Jussila kirjoittaa Oulun seurakuntien Rauhan tervehdys -lehdessä ja nettijulkaisu Kotima24:ssä kysyen, kuka jaksaa enää uskoa kirkon näkyvään ykseyteen: ”Uskonnollinen usko on järjen vastaista. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Tarvitaan toisenlainen lähestymistapa, joka ottaa huomioon uskonnollisen uskon erityisluonteen ja joka ei pyri tukahduttamaan ajatteluamme, torjumaan epäilyksiämme ja karkottamaan toisinajattelijoita.” (Päivi Jussila, 18.01.2013 Kotimaa24).
Entinen Visbyn hiippakunnan piispa, suomalaissyntyinen Lennart Koskinen sanoo, että ”uskontunnustukseen pakottaminen voi rinnastua hengelliseen väkivaltaan, jos sitä luetuttaa ihmisillä, jotka eivät siihen usko. […] Pappi tekee tavallaan uskonnollista väkivaltaa vaatimalla, tai edes ehdottamalla, että tottumaton kirkossakävijä ääneen lausuu sellaista mihin hän ehdottomasti ei voi uskoa.” ( 2.1.2013, Kotimaa24)
Syntyneestä keskustelusta nousee kysymys, mitä virassa oleva pappi uskaltaa sanoa. Hän on pappisvihkimyksessä luvannut pysyä lujana kirkon uskossa ja hoitaa virkaansa oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Häntä sitoo kirkkolaki ja kirkkojärjestys. Kuinka paljon jää tilaa kysymyksille, jotka liittyvät kirkon opin päivittämiseen tätä aikaa varten?
Älyllisen ihmisen koti
Kirkon toimintaympäristö on radikaalisti muuttunut. Vuoden 2012 lopussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Sen herättävintä aineistoa oli Gallup Ecclestica 2011 –tutkimus. Siinä tiedusteltiin suomalaisten suhtautumista keskeisiin kristillisiin oppeihin, k-ten Jeesuksen neitseestä syntymiseen, Jeesuksen jumalallisuuteen, kuolleista nousemiseen ja toiseen tulemiseen. Näiden kysymysten kohdalla muutos edelliseen kyselyyn v. 2007 oli erityisen jyrkkä. Niiden osuus, jotka uskoivat näihin opinkohtiin tai pitivät niitä vähintään todennäköisinä, oli pudonnut keskimäärin parikymmentä prosenttiyksikköä.
Samanlainen muutos oli nähtävissä kuolemanjälkeistä elämää koskevissa käsityksissä. Neljä vuotta aiemmin viidennes suomalaisista oli ilmoittanut uskovansa perinteisen kristillisen opetuksen mukaisesti. Vuoden 2011 kyselyn mukaan perinteisellä tavalla uskovien osuus oli puolittunut ja vähentynyt peräti vain 12 %:iin.
TT Kari Kuula kyselee, voiko älyllinen ihminen ollenkaan kokea oloaan kotoisaksi kristinuskossa? (Kari Kuula, Kotona kristinuskossa, Helsinki 2012). Hän kirjoittaa: ”Jos näen ongelmia joissakin opinkohdissa, etsin niille paremmin toimivan tulkinnan. […]. Silti kristinuskoon jää myös todellisia heikkoja lenkkejä. Niistä tärkeimpiä ovat minusta seuraavat: tuonpuoleisen todellisuuden olemassaolo ylipäätään, Jumalan poissaolon ongelma, kärsimyksen tosiasia, rukouselämän mielekkyys ja ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä, jotka tosin ovat myös monien muiden uskontojen riesana.” (Kuula 2012, s. 48). Myös Kari Kuula tahtoo kirjassaan vilpittömästi punnita kristinuskon oppeja ja pohtia uskon ja arkijärjen suhdetta.
Voiko myös ateisti kuulua kirkkoon?
Yhden mielenkiintoisen esimerkin kirkkoon kuulumisesta ja käynnissä olevasta kansalaiskeskustelusta tarjoaa Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola. (HS 22.12.2012, Myös ateisti voi kuulua kirkkoon). Hän on omasta mielestään ihan hyvä kirkon jäsen – siitä huolimatta, ettei usko lainkaan Jumalaan. ”Ei se, ettei usko jumalan olemassaoloon, tarkoita, että kieltää jumalan tai uskonnon merkityksen. Siitä, miten tärkeitä ne ovat, ei ole ihmiskunnan historiassa epäilystäkään.”
Kirkossa on tänä päivänä jäseniä, jotka haluavat pitää hyvillä mielin kiinni sen jäsenyydestä, vaikka eivät enää jaa sen opetuksia tai ylipäätään uskoa kirkon opettamaan Jumalaan.
Jälkikirjoitus
Uskon jokaisen kirkon toimintaan osallistuvan mietiskelevän näitä asioita. Monelle ratkaisut puoleen tai toiseen ovat kipeitä. Kirkko on regressiivinen yhteisö, joka voi tarjota nykyajan paineissa ja vaatimuksissa lepopaikan ainakin hetkittäin. Täysin modernin, tieteellisen maailmankuvan omistava ihminen haluaa joskus heittäytyä hoidettavaksi ja ikään kuin uskon varaan. Syvimmältään sellainen ihminen tietää, että kirkon käyttämät käsitteet eivät ole tästä ajasta, eivätkä usein tästä maailmastakaan. Kuitenkin hän suostuu kirkon puhuteltavaksi näillä käsitteillä. Kysymys on ikään kuin leikistä, jossa sovitaan yhteiset säännöt ja kun leikki on ohi, palataan taas reaaliseen arkeen.
Sitten ovat ne ihmiset, jotka eivät tähän kirkon kutsumaan leikkiin ryhdy. He eivät koe saavansa kirkkoyhteisössä sen esittämällä kielellä ja käsitteillä itselleen sellaisia rakennusaineita, joiden varassa voisivat ymmärtää elämäänsä ja jaksaa eteenpäin. He ovat ihmisiä, joiden maailmassa totuuden etsintä ja henkilökohtainen kilvoitus totuudellisuuteen ovat luovuttamattomia. He eivät kostu mitään sen maailmankuvan tarjoamisesta, joka rakentaa keskeisimmän sanottavansa esikopernikaaniseen maailmankuvaan. He ovat kuitenkin seurakunnan jäseniä, jotka edelleen näkevät kirkossa sellaisia arvoja ja sellaista toimintaa, jota tahtovat taloudellisesti tukea.
Kynnys kirkosta eroamiseen madaltuu kuitenkin koko ajan. Suurella viisaudella olisi mietittävä tautiin määrättävän lääkkeen laatua ja erityisesti sen vahvuutta. Kovin monen kirkon työntekijän kohdalla huoli siitä, että menetämme ”pelastetut” on nimittäin jo aikaa sitten syrjäyttänyt huolen siitä, että tavoittaisimme ne, jotka vasta etsivät pelastusta.
Katselukulmani näihin asioihin on vuosikymmenien kuluessa muuttunut. En enää mieti niinkään sitä, onko viisasta päivittää uskon sisältöä uutta aikaa vastaavaksi. Sen sijaan mietin, kuinka rikkaan tradition keskellä saamme elää. Sovussa ja toisiamme loukkaamatta saamme antaa tilaa toisen kilvoitukselle ja totuuden etsinnälle. Sillä tiellä kaikilla on oma tärkeä tehtävä kulkea käsi kädessä niiden kanssa, jotka omassa uskossaan edustavat sellaista muotoa tai traditiota, johon emme osaa tai halua liittyä, mutta jota me jollain tasolla ymmärrämme tai jopa arvostamme.
– Auvo Naukkarinen –
Kirjoittaja on Helsingin Töölön seurakunnan kirkkoherra.
Teksti on lyhennelmä hänen ylempään pastoraalitutkintoon liittyvästä kirjoituksestaan ”Puheenvuoroja luterilaisen uskon päivittämisestä – Suhtautuminen keskeisiin kristillisiin oppeihin: raamattukeskustelua kolmelta viime vuosikymmeneltä” (Verko-otsikko ja ingressi toimituksen)
Itselleni, agnostikkona, teema ateistien kuulumisesta kirkkoon on relevantti. Ongelmanahan tässä on se, että kun olen eronnut kirkosta, joudun liittymishetkellä allekirjoittamaan paperin jossa mukana on juuri opin hyväksyminen. Nähdäkseni tämänlainen on vala, enkä voi siksi allekirjoittaa vasten vakaumusta. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat jääneet aika isosti huomioimatta.
Kaikella kunnioituksella, näin entisenä lapsikuorolaisena ja kaikkea, olen kokenut liberaalin puolen ongelmallisempana kuin fundamentalistit. ”Kirkon moniäänisyys”, tuo vahva sanapari, näyttäytyi minulle kasvassa määrin siten, että minunlaiseni ihmiset ovat kirkolle lähinnä suurensuuri ongelma. Se kyllästytti minua perinpohjaisesti eikä ollut minusta korkeille eettisille pyrinnöille omistautuneelle organisaatiolle sen arvoista toimintaa.
En toki pidä siitä että asioita toitotetaan fundamentalistien puolelta ja manataan helvettiä ja vastaavaa. Mutta tähän aggressioon on sentään luonteva vastareaktio ; ”And now – Reap the whirlwind.” Liberaali puoli taas ei oikeasti vastusta fundamentalisteja vaan puhuu pelkästään siitä moniäänisyydestä. Näin asiat jotka pelaavat fundamentalistien pussiin pelaavat fundamentalistien pussiin jatkossakin.
Olen kokenut loukkaavana ja halventavana sen, että minun identiteettini näyttäytyy kirkolle vain problematisoinnin kautta. En halunnut olla moisessa yhteisössä enää edes kannatusjäsenenä (varsinaista uskoa minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan, ja tuskin koskaan sellaista uskoa, joka olisi itsestään tietoista, aikuisen uskoa). Vaikutelmaksi on jäänyt, että agnostikot, ateistit ja vastaavat kelpaavat kirkkoon istumaan, kuuntelemaan ja jäsenmaksuosuutta suorittamaan, mutta muuten tuottavat vain pahaa verta sisälle.
Kuuluminen on jopa jonkinlainen velvollisuus, koska ”omaa uskontoa” on opetettu alakoulusta lähtien ja eroaminen nähdään vain lasten piinaamisen ja nuorisotyön halveksinnan kontekstissa. Tai ainakin vain nämä puolet tulevat esiin kirkon argumenteissa. (Samoin kun se ei puhu mitä kirkko opettaa vaan siitä kuka edustaa sen kantaa ja ei edusta. Etiikan sijaan puhutaan statuksesta ja vallasta.) Kiitos kun vihjaat eettistä valintaani ihmishirviöydeksi. Kiitos kun vihjaat että boikotin sijaan pitäisi ”yrittää enempi”, aivan kuin se olisi vallitsevassa ”moniäänisyyskulttuurissa” mahdollista – oman äänen esilletulo kun on problematisoinnin alkua. Uskon että en ole kokemukseni kanssa yksin.
Fundamentalistit sentään usein sanovat, että jos ei usko kirkkoon tai ei sen oppeja jaa, niin on teoriassa ihan järkevää erota instituutiosta. Että Helvettiin meno on yksilön oma moka, ja että normien muuttaminen ei tavallaan kuulu koko asiaan. Tämä on sentään suora kannanotto, joka kertoo miksi asiat eivät muutu jatkossakaan.
Muut voivat tietysti ihmetellä, että miten kirkko muuttaa esimerkiksi homokysymystä. Nykymallilla hommat eivät ainakaan näytä edistyvän. Ja muistaakseni naispappienkin peliin saamiseen liittyi aika vahvaa aktivismia, jotain jota moniarvoinen kirkko nykyään pitäisi ”repivänä ja rikkovana” (tai jotain muuta).
En tiedä onko tämä ”kirkon haastamista”, johon kannustetaan. Luultavasti on. Mutta selvää on, että siitä ei oikein pidetä kun sitä tekee.