Ketäkö äänestän? Minäpä kerron. Ensinnäkin, en anna valtaa vaalikoneelle, vaan päättelen ihan itse vanhanaikaisesti. Luottaen tietoon ja tunteeseen.
Ensin keskityn puolueeseen. Mikä niistä vastaa ajattelultaan parhaiten omia näkemyksiäni siitä miten maailma makaa ja mitä yhteiskunnalle pitäisi tehdä. Ongelma on se, että vain muutama puolue hahmottaa asiat liian toisin kuin minä, joten jäljelle jää useampi puolue, jonka ideologia (jos sellaista sanaa saa vielä käyttää) sopii valtaosin yksiin omien tuumailujeni kanssa.
Olen sillä tavoin liikkuva kansalainen, että äänestäjänurani aikana olen antanut valtakirjoja useille eri puolueille miltei laidasta laitaan. EU-vaaleissa olen äänestänyt ensisijaisesti henkilöä, eduskuntavaaleissa puoluetta ja kunnallisvaaleissa sekä että.
Nyt Suomen tilanne vaatii näkemystä. Valitsen siis puolueen, jolla sellaista on (kaikilla on omasta mielestään). Mutta kun voin antaa vain yhden ääneen, teen valintani. Lukitsen vastukseni niiltä osin. Valintaan vaikuttaa enemmän tunne kuin tieto.
Seuraavaksi on ehdokkaan vuoro. Pitkään minulla oli vakionimet eri vaaleissa, mikä helpotti suunnattomasti, mutta ei enää. Joudun siis valitsemaan. Mies vai nainen? Hm, teen valintani. Nuori vai vanha? Hm, teen valintani, johon vaikuttaa myös ehdokkaan kirkkosuhde. En koe fiksuksi antaa valtakirjaa henkilölle, joka aktiivisesti ei ymmärrä kirkon ja uskonnon merkitystä maailman ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajana. Tässä mielessä näen vaalit kuin vaalit myös arvo- tai uskontovaaleina. Tämä ei ole ongelma, koska hyviä kirkkoa tuntevia ja ymmärtäviä ehdokkaita on kaikissa puolueissa.
Ongelmaksi tulee, että saan lopputulokseksi kaksi eri puoluetta – ja siis kaksi eri ehdokasta. Koska en halua heittää kruunaa ja klaavaa, ajattelin nukkua yön yli ja luottaa vaalipäivän aamun tunteeseen. Olen tavannut kummankin ehdokkaan ja keskustellut heidän kanssaan. He ovat tehneet miellyttävän vaikutuksen. Mutta en tunne kumpaakaan kovin kovin.
Numero, jonka äänestyskopissa kirjoitan, on päivän tärkein kirjallinen työ. – Pitää keskittyä omaan suoritukseen ja katsotaan sitten mihin se riittää.
– Olli Seppälä –
Me ihmiset kuten muukaan elollinen luomakunta emme voi mitään syntymällemme ja sen mukana saamillemme niin henkisille kuin fyysillisille ominaisuuksille. Sen ymmärtäminen on positiivisen elämän perusedellytys. Siinä ei ole mitään hävettävää, jokaisella on oma paikkansa yhteisössämme. Olen tässä pannut realistisesti merkille ihmisten käsityksen radikaalisen muuttumisen viimeisten vuosien aikana oman olemuksensa hyväksymisessä. Se tulee esim. esiin pukeutumisessa.
Hetkellinen häpeän tunne tulee käyttäytymisestä ja siinä on itsekunkin oivallettava parantaa tapansa eteenpäin mentäessä..
Korostan vielä, että kaikilla on olemassa positiivisen elämän mahdollisuus. Sen perustana on oman geeniperimän ymmärtäminen.
Olen huomaavinani, että suomalainen ja japanilainen kestävät häpeää yhtä huonosti. Uumoilen, että ns. suomalainen päihteiden käyttötapa johtuu eräänlaisesta perushäpeästä. Japanilaisittain häpeän välttely on viety jopa tehokkuuden edelle.
Kirjallisuus antaa ymmärtää, että häpeä on ihmisen perustunteita ja läsnä jo vauvaiässä. Häpeäksi tulkittava tunne lienee myös ainakin koirille tuttu ja epäilemättä myös monille muille eläimille. Häpeä on myös erittäin vahva tunne ja kirjallisuudessa mainitaankin, että täysimittaisen häpeän kestäminen on niin vaikeata, että siinä tilanteessa monet valitsevat mieluummin kuoleman. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä häpeä lienee useimmiten väliaikainen tunne.
Asia vaikuttaa kuitenkin olevan kulttuurisidonnainen monella tavalla. Esimerkiksi siinä missä vaikkapa yhdysvaltalaisessa kulttuurissa taloudellinen epäonnistuminen tai konkurssi johtaa seuraavan yrityksen perustamiseen, vielä ainakin 60-luvulla suomessa ja myöhemminkin konkka saattoi olla pätevä syy hirttää itsensä. Myös sotilaskulttuurissa häpeä ja kunnia ovat oleelliset tunneperäiset komponentit. Vaikuttaisi siltä että erityisesti upseerit kestävät häpeää huonosti eikä tarvita erikoisolosuhteita jolloin kuolema on häpeää mieluisampi vaihtoehto.
Onko sitten niin, että toiset ovat jo syntymästään häpeäalttiimpia kuin toiset vai onko niin, että häpeä perustunteena on läsnä suurin piirtein samalla tavalla kaikissa yksilöissä ja esimerkiksi kasvatuksen avulla se saadaan korostumaan edellä kerrotuin eroin ja seurauksin. Itse olisin taipuvainen uskomaan kasvatuksen osuuteen.
Korkean lapsikuolleisuuden vallitessa vanhempien oli syytä olla kiintymättä liiaksi lapsiinsa. Ehkäpä ruokinta ja aivan perustason hoito oli kaikki mitä pienet lapset saivat osakseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessakin monin paikoin. Käsitykseni mukaan vielä arkkiatri Arvo Ylppö neuvoi tuoreita vanhempia antamaan lastensa itkeä, sillä se vahvistaisi lasten keuhkoja ja muutenkin karaisisi luonnetta. Nykytietämyksen valossa ohje oli onneton.
Näyttäisi nimittäin siltä, että kun vauva jää ilman haluamaansa hoitoa ja turvaa, kokonaisvaltainen häpeä on se tunne joka saa hänet vaikenemaan. Vauva ei siis kelpaa omasta mielestään, jos tällaista aikuista ilmaisua saadaan tässä yhteydessä käyttää, huolehtivalle aikuiselle. Laiminlyönnin toistaminen johtaa tunteen vahvistumiseen ja ankkuroitumiseen persoonallisuuden perusvireeksi.
Ajan myötä opimme luonnollisesti käsittelemään erilaisia tunteita ja myös häpeää jossain määrin. Reino Suni sanoo edellä että kaikilla on olemassa positiivisen elämän mahdollisuus. Näin varmasti on, mutta arvelisin, että asia on merkittävästi monimutkaisempi kuin oman paikkansa löytäminen tai geeniperimän ymmärtäminen.
Helppo homma: vanha kunnon (poliittinen) nelikenttä on omaa ehdokasta etsittäessä paikallaan. Mistä löytyy ehdokas, joka on mieluiten vasemmisto-oikeisto-akselin keskellä tai vasemmalla puolella ja liberaali-konservatiivi-akselilla reippaasti konservatiivi? Siis keskustavasemmistolainen konservatiivi, vanhan ajan sosiaali-/radikaaliagraari vähän Kekkosen malliin!
Mitä jää jäljelle, kun suljen pois oikeistolaisen KD:n ja arvoliberaalit Kokoomuksen, Vihreät ja Vasemmistoliiton? Aivan oikein: Suomen seuraava hallitus.
Olli Seppälä :”Valintaan vaikuttaa enemmän tunne kuin tieto.”
Mielestäni on hyvä, jos valintaan vaikuttaa sekä tunne että tieto, vaikka tunteen merkitystä valintoihin onkin haluttu vähätellä. Esim. natsit olivat puolue, joka halusi ”lopullisessa ratkaisussaan” mitätöidä tunteen merkityksen, koska mm. heidän ihanne-filosofinsa Nietsche oli päätynyt ajatukseen, että ”sääli on sairautta”.
Minulla on hyvä nyrkkisääntö: En äänestä koskaan enkä missään olosuhteissa vihreää. Yhteiskunnallisella tasolla he estävät kaiken järkevän päätöksenteon. Kirkollisella puolella heidän Tulkaa kaikki -liikkeensä keskitty kirkon toiminnan haittaamiseen ja häiritsemiseen sekä toisinajattelijoiden vainoamiseen.