Taas löytyi yksi seikka, joka osoittaa, miten paljon helpompaa miehen elämä on kuin naisen! Mies voi jatkaa kaikessa rauhassa hääpukunsa käyttöä arjessa, kun taas nainen joutuu pähkäilemään hääamekkonsa tulevaisuutta.
Miehen hääpuku kutistuu ennemmin tai myöhemmin, jolloin sen voi lahjoittaa miespuoliselle pikkuserkulle. Nainen taas miettii, pistääkö hän yhden päivän käytön jälkeen juhla-asunsa naftaliiniin vai luopuisiko valkoisesta unelmaluomuksestaan kerta heitolla.
USA:laisilla naisilla oli 2010-luvun alkuvuosina järkyttävä villitys nimeltä Tuhoa mekkosi! Kupletin juoni oli se, että häämekko tuhotaan mitä eriskummallisimmilla tavoilla ja tuhoamiskuvat julkaistaan internetin eri yhteisöpalveluissa.
Minulle ei vieläkään ole selvinnyt, mistä tässä tempauksessa oikein oli kyse. Eikö se miehelään meno sitten ollutkaan erityisen kiva juttu alkuviehätyksen jälkeen?
Dramaattisuuden huippu (tosin ilman valokuvia) on 30-vuotiaan kanadalaisen Maria Pantazopouloksen tapaus (nimi ei muutettu). Maria halusi kuvan, jossa hän kelluisi vedessä hääpuku päällään. Näin hän arveli tuhoavansa mekkonsa tyylikkäästi asettuessaan kuvattavaksi vesiputouksen viereen Darwin Fallsissa Montrealin lähistöllä v. 2012.
Kuvaaja alkoi kuvata, kun nainen laskeutui veteen. Kauhukseen Maria huomasi, miten painavaksi märkä hääpuku muuttui ja nainen alkoi vajota pinnan alle. Valokuvaaja syöksyi jokeen hätiin, mutta ei onnistunut pelastamaan hukkuvaa. Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että märän häämekon paino oli yli 45 kiloa.
Marian avioliitto kesti pari kesäkuukautta.
Suomalaisella Emilia Heinosella on toisenlainen ratkaisu kiperään So last season-ongelmaan: Omaa häämekkoa ei myydä, ei lahjoiteta eikä tuhota vaan otetaan käyttöön! Emilia ehdottaa, että kerran vuodessa (hääpäivänä ilmeisesti?) nainen voisi – ainakin Turussa – ilmestyä omalle työpaikalleen kunnon tällingissä, jos nimittäin pomo antaa luvan.
Kuten kuvasta näkyy, joillekin ei tuota ongelmia kolata lunta samassa puvussa, jossa on aiemmin sanonut kirkossa Tahdon. Ehkä kyseisissä kamppeissa tapahtuva lumenluonti on arkinen todistus naisen tahdonlujuudesta ja rakkauden luovasta voimasta?
Taidan pitää omana tietonani, että tuosta hääjuhlalumenluontikuvasta tulee ainakin itselleni mieleen jokin suomalainen komedia, vaikkapa Mielensäpahoittajatar…
* * * * * *
Näillä sanoilla ja kuvilla avaan keskustelun rupriikkiin merkitystä aiheesta. Tohditteko, arvon naiset, kertoa, mitä hääpuvullenne tapahtui vihkimisen jälkeen? Mitä ajattelette tuosta Tuhoa mekkosi-kampanjasta? Entä hääpuvun ottamisesta arkikäyttöön?
Oikein hyvä lisätalousarviokirjaus. Kiitos hallitukselle hyvästä ajan lukutaidosta (enkä tarkoita vaalien läheisyyttä, vaan viimeaikaisia tapahtumia maailmalla).
Tämä valtiontuki tuli taatusti tarpeeseen.
Ripeästi toimittu – kuten hallituksen tapa on ollut.
Käytin kai kerran mekkoani joissain nostalgia bileissä. Sitten annoin sen kierrätykseen. Puku ei olisi hukuttanut ketään. Se oli Twiggyn kokoa.
Päivi: Vaan jos olisikin syttynyt palamaan, niin sitten siinä olisikin ollut tosi kyseessä!
Otatkos sinä tuosta rapakontakaisesta mekontuhoamisvimmasta mitään tolkkua?
Hei, ei ollut tarkoitus jäävätä miehiä tästä keskustelusta. Peistaan tähän FB-kaverini Tom Lundbergin kommentin hänen luvallaan:
”Häämekko on enemmän kuin vaate, se on lupaus toiveiden täyttymisestä ja naiseuden lunastuksesta siinä riitissä, jonka sukupolvi toisensa jälkeen toistaa. Kun toiveet ja todellisuus eivät avioliitossa ole kohdanneet, nousee symbolisen vaatekappaleen hävittäminen täydentäväksi riitiksi, jossa nainen vapauttaa itsensä odotuksista, toiveista ja ikiaikaisista myyteistä. Samalla tavalla feministit polttivat 1960-luvulla rintaliivinsä rovioilla. O tempora, o mores, sanoivar jo roomalaiset. :-)”
Jaoin tämän häämekkoblogin myös omalle FB-sivulleni, eikä kukaan varmaankaan millään arvaa, millaisia mainoksia minulle nyt ihan solkenaan tyrkytetään! Tosin samanlaiset kaupalliset tiedotteet ilmestyivät myös tämän blogin ympärille ENNEN kuin olin tekstiäni ehtinyt edes julkaista!
Aina ei elämä ole helppoa…
Hannu, vastaan kysymyksiisi:
1) Olisin palanut mekossani kuin soihtu.
2) Olen vähän samoilla linjoilla kuin Tom Lundberg. Voi asian nähdä niinkin (ainakin ennen aikaan), että morsiuspuku (valkoinen) oli koskemattomuuden/kokemattomuuden symboli. Ei sille ollut häiden jälkeen käyttöä. Siis turhake pois tavalla tai toisella. Entisaikaan ei myöskään sopinut mennä uudelleen naimisiin valkoisessa puvussa. Oli käytettävä muuta väriä. Sitä pitkää pukua saattoi käyttää muulloinkin uudelleen iltapuvun tapaan.
Päivi Huuhtanen-Somero :”Siis turhake pois tavalla tai toisella.”
Turhake? Kun lasten ystäväpiiri oli jo runsaslukuisasti tottunut tulemaan kotiimme – ja käsitykseni mukaan myös viihtymään siellä – he tekivät, harjoittelivat ja ohjasivat kotonamme yhdessä näytelmän, jonka puvut ml. morsiuspukuni he löysivät vaatehuoneestamme. Näytelmän nimi oli Prinsessa ja rumpali ja hääpuvusta tuli prinsessan puku.
He olivat 4-luokkalaisia, ja esittivät näytelmän ensin luokkansa oppilaille, mistä se päätyi kunnan taidetapahtumaan ja sieltä läänin taidetapahtumaan. Sieltä se valittiin nuorison valtakunnalliseen taidetapahtumaan, jossa oli mukana 50 teatteriryhmää eri puolilta Suomea. He saivat tapahtumassa stipendin ja hääpuku muistorikkaan lopun.
Tuula, kommenttina oli sarkastinen ja kuvasi puvunpolttajien asennetta. Olen itsekin leikkinyt prinsessa leikkejä äitini morsiuspuvussa. Ja kuten sanoin, omani annoin yhteishyväksi kierrätykseen.
Päivi Huuhtanen-Somero :”Tuula, kommenttina oli sarkastinen ja kuvasi puvunpolttajien asennetta. Olen itsekin leikkinyt prinsessa leikkejä äitini morsiuspuvussa.”
Pahoittelut siitä, että en tilinpäätöskiireiden keskellä ymmärtänyt sarkasmia. Itse en ole koskaan leikkinyt prinsessaa eikä lasten omatoimisesti ja omilla ehdoillaan tekemän näytelmän prisessa ollut oma lapsemme.
Tuula Hölttä: Meitä oli neljä tyttöä perheessä. Rakastimme näyttelemistä äidin vanhoissa kauniissa 30-luvun leningeissä. Liioittelen, jos sanon olleeni usein prinsessa. Kyllä silloin tällöin. Usein olin prinssi, koska poikaa meillä ei ollut. Isosiskoni pitkine vaaleine hiuksineen sopi äidin mielestä paremmin prinsessaksi. Koulun näytelmässä olin laulava hovinarri. Kotinäytelmissä mukailimme vapaati Topeliuksen satunäytelmiä, joita ahkerasti luin. Otimme niistä myös repliikkejä.