Se on sitä ihtiään sanoisi mummuni, jos hän vielä olisi lukemassa tämän päivän sanomalehtiä, pandemia hallitsee palstoja, ymmärrettävää kyllä. Tartuntatilannetta seurataan tarkasti, mutta ilma on jo sakeana ennusteita siitä, mitä pandemian jälkeen ja palaako maailma tai oma maamme ylipäänsä entisellä tavalla ennalleen. Vielä on liian aikaista tehdä päätelmiä siitä, mitkä käsitykset ovat voitolla ja mitkä muut, jopa arvovaltaiset ennustukset jäävät vain sohaisuiksi ilmaan. Yhtä kaikki, ihmiset kyselevät nyt miten meidän oikein käy?
Meidän? Kenen meidän?
Jatketaan nyt aluksi hieman mutkan kautta. Vielä suhteellisen lyhyen aikaa jatkunut poikkeustila on jo ehtinyt muuttaa päivän puheenaiheiden kirjoa merkittävästi. Jos pandemia ja kriisinhallinta hallitsee ilmatilaa, kuten tapana on sanoa, se väistämättä työntää muuta syrjään. Ainakin pari asiaa tulee heti etsimättä mieleen. Massiivinen ilmastonmuutosvyörytys, joka on jo monet vuodet ollut todellisuutta on joutunut enemmän tai vähemmän taka-alalle. Ne samat ihmiset, jotka ovat tästä vyörytyksestä vastanneet eivät juuri näytä innostuvan niistä myönteisistä ilmastouutisista, joita jo lyhyt pandemian aika on ehtinyt tuottaa. Maamme populistipuolue onnistui pitkään panemaan kaikki muut puolustuskannalle maahanmuutto- ja ilmastoväitteillään, nyt ei tunnu oikein mikään onnistuvan, populismi ei myy entiseen tapaan.
Selvien ja ennalta arvattavien merkkien lukeminen ei ole vaikeaa, eiväthän ne muuten selviä olisikaan. Mielenkiintoisia ovat heikot signaalit, joista ei etukäteen voi saada tarkkaa käsitystä. Yksi elokuvataiteen suuria töitä on Ingmar Bergmanin Käärmeenmuna, joka kertoo 1920-luvun Saksasta ja natsismin syntyhetkistä. Elokuvan symbolinen nimi tarkoittaa tietenkin matelijan ääriviivoja, jotka jo kykenee erottamaan ohuen kuoren alta vaikka ne vielä eivät ole selvästi näkyvillä.
Olen yhdestä Helsingin Sanomien numerosta löytävinäni merkkejä, jotka tuovat mieleen Bergmanin. Uusi EU-komissaarimme Jutta Urpilainen on pantu Afrikkastrategian rakentajana paljon vartijaksi. Olemme juuri kuulleet Maailman ruokaohjelma WFPn varoitukset , kuten sanonta kuuluu, raamatullisia mittasuhteita saavuttavan nälänhädän mahdollisuudesta, joka koskettaa erityisesti Afrikkaa. Urpilaisen johtaman ohjelman ytimessä on keskinäisriippuvuus, sen tavoitteena on vaihtaa kokonaan sävyä jolla Afrikasta puhutaan. Samassa lehdessä myös professori ja filosofi Rosi Braidotti pitää mahdollisena maailmaa, jossa keskinäinen riippuvuus ymmärretään välttämättömyydeksi. Braidottin mukaan taistelu käydään ihmismielistä – siitä mitä aivoissamme juuri nyt tapahtuu. Mitä tapahtuu, jos tämä keskinäisriippuvuuden ajatus valtaa ilmatilan meillä, siten, että sanan meidän merkitys muuttuu perusteellisesti?
Olisipa mielenkiintoista kuulla seuraavaksi muutamia saarnoja, joissa kirkkomme päivittää Raamatusta tuttua lausetta, että me olisimme yhtä, tähän pandemian aikaan. Juuri tästä puhuvat komissaari ja filosofi, hieman toisin sanoin. Siihen päivitykseen tuskin tarvitaan naispappeuden tai tasa-arvoisen avioliiton vatulointia. Mutta mitä, niiden seurakunnillemme tarjolla olevien heikkojen signaalien perään sopii kysyä. Tarjotaanko seurakunnillemme mahdollisuuksia, jopa yleisen mielipiteen hallintaa, tavalla jota emme kykene hahmottamaan emmekä ymmärtämään.
Olen pohdiskellut tuota; keiden pitäisi pitää yhä ja mitä Jeesus sillä tahtoi sanoa opetuslapsilleen.
On kai hiukan eri asia olla yhtä kaikkien kassa, tai ainoastaan tietyn porukan kanssa. Kysehän oli hyvin pienestä joukosta, jolle kehotus annettiin. Seura tekee kaltaisekseen sanotaan. Olisiko tavoite kuitenkaan siinä, että olisimme yhtä mieltä kaikkien kanssa kirkossamme. Silloinhan emme itse olisi mitään mieltä mistään? Mitä oikeastaan on tuon Vapahtajamme kehotuksen tavoitteena?
Alunperin se oli niin, että jotka liittyivät joukkoon, he luovuttivat kaiken omaisuutensa ja taitonsa yhteiseen käyttöön, ( apostolien jalkojen juureen ) siitä sitten jaettiin kullekkin tarpeen mukaan.
Myös Jeesuksen sanojen mukaan; ” Ellet ole luopunut kaikesta mitä sinulla on, et ole minulle kelvollinen. ”
Vaikea on tässä ajassa tällaisesta yhteisöllisyydestä puhua, ei siihen kukaan tule mukaan. Ja miten sille yhteisölle itselleenkin kävisi sitten, kun varat loppuvat, ja se ei itse tuota mitään muuta kuin puhetta.
Pieni aivovoimistelu tekee hyvää tässä asiassa. Kun Jeesus ei sanonut paluunsa määräaikaa, he alkoivat heti odottaa! Ihan samalla tavalla Eeva luuli synnyttäneensä Messiaan, kun Kainin synnytti. Parempi olla aikasessa kuin myöhässä. Kyllä uskovatkin sitten oppivat taloudenhoidon aakkoset yhdellä erotuksella: He eivät pitäneet mitään omanaan! Mitä se on? He olivat valmiit uhraamaan omastaan toisten tarvitessa.
Jos paluun määräaika olisi tiedossa, niin kuinka kävisi. Seurakunnat olisivat täysin huolettomia siihen päivämäärään asti. Ryhtyisivät toimeen vasta juuri ennen paluuta. Nyt sitä ei ole kerrottu ja uskovat odottavat paluuta pian, joten toimeen on tartuttu heti.
Uskovat myös jakavat omastaan, mutta tekevät sen vastuullisesti.
Minun ymmärrys on, että i Brysselissä muslimit ymmärtävät hengellisen ilmatilan hallinnasta enemmän kuin kristityt.