Puheet työttömien työvelvoitteesta ja aktivoimisesta soittavat päässäni monenlaisia hälytyskelloja. Kuka terve ihminen haluaa oikeasti olla pitkäaikaistyötön, ihan vain kiusallaan tai laiskuuttaan? Eikö hän riemusta kiljuen ryntäisi koulutustaan ja osaamistaan vastaavaan tehtävään, jos sellainen vain missään olisi tarjolla?
Ratkaiseeko se todella syrjäytymisongelmia, että diplomi-insinööri pakotetaan risusavottaan tai erikoislääkäri pistetään siivoamaan sairaalan kahvihuonetta? Tai onko se oikein, että ammattitaitoinen siivooja joutuu tekemään oman alansa työtä minimikorvauksella?
Mennäänkö Suomessakin siihen, että ihmisillä aletaan teettää tiettyjä tehtäviä nälkäpalkalla, minimikorvauksilla? Miten tämä lisää työpaikkoja ja parantaa ihmisten todellisia työllistymismahdollisuuksia?
Tajuavatko päättäjät lainkaan, miten vaikeaa työpaikan löytäminen Suomessa nykyisin on? Joskus ennen vanhaan ihminen saattoi olla varma, että hankkimalla riittävästi koulutusta hän tulee saamaan työpaikan ja elämäntehtävän, ja kykenee elättämään itsensä ja perheensä. Nykyään on toisin: Mitä enemmän koulutusta, sitä vaikeampi löytää työtä!
Tiedän akateemisesti koulutettuja ja jopa tohtoritason koulutuksen saaneita, jotka olisivat valmiit menemään vaikka myyjäksi kaupan kassalle tai kodinhoitajiksi vanhustenhuoltoon. Heitä ei kuitenkaan palkata, koska he ovat muka ylikoulutettuja. Pienellä työttömyyskorvauksella he ilmeisesti jatkossa pääsevät sitten tällaista työtä tekemään?
Mikä tässä Suomen työllisyystilanteessa on se todellinen ongelma? En totisesti usko, että ainakaan ihmisten halu olla tekemättä mitään. Kukaan ihminen ei halua olla tyhjänpanttina.
Ajatus syrjäytymisen ehkäisemisestä on tietenkin kaunis ja kannatettava. Epäilen kuitenkin, että hallituksen keinot ovat täysin väärät.
Jatkuva tyrmätyksi tuleminen työnhaussa saa ihmisen tuntemaan, että hänellä ei ole arvoa, että häntä ei tarvita. Se lannistaa ja masentaa, ahdistaa ja suututtaa. Kun tähän päälle lisätään nyt vielä nöyryyttävä epäilys siitä, että työtön onkin yhteiskunnan tuilla tahallaan elävä vapaamatkustaja ja hänet ”kannustetaan” pakkotöihin surkealla korvauksella, en uskalla edes ajatella, mitä kaikkea tästä lopulta seuraa. Melkoisella varmuudella ei kuitenkaan riemukasta kokemusta: ”Olen tarpeellinen ja osaamisellani on yhteiskunnassa käyttöä.” Valitettavasti.
Varhaiskristillisyys oli sellainen Ihmisten joukko, joka halusi ja ymmärsi seurata Jeesuksen esimerkkiä, opetusta ja hengellistä tiennäyttöä. Uskovaisia ei sen aikainen elämä tuntenut, vaan fideles tarkoitti Ihmisiä, joihin luotettiin täydellisesti ja jotka luottivat toisiinsa täydellisesti.
Kirkkolaitoksen synnyttyä 200-300-luvulla yhdessä sen kanssa, että sen nyt jo uskonnosta tuli Rooman Valtakunnan uskonto, on sitten asia sinänsä ja tässä on huomattava yhteisten tunnustusten ja dokmatiikan rinnakkainen kehitys, missä pohjana on Paavalin Jeesuksen ristinkuolemalle antama merkitys. Tämän päivän kysymyksenasettelua Piispojen kuten kirkon virassa olevien pappienkaan ei tarvitse edes tehdä, koska Heidän tarvitsee vain toistaa ekumeenisten ja konfessionaalisten tunnustusten jalanjälkeä.
Näin Heli Lindroosin kysymys on hyvä. Nykyisestä pyrkimyksestä säilyttää, pitää päästä siihen , mihin kirkkomme on kutsuttu, eli sielun hoito-opetuksen antamiseen jäsenilleen. Elämäni loppuun asti haluan katsoa, miten tämä haaste onnistuu, vai onko asioiden pointit siinä, että niin kirkkoherrat, Piispat kuin, aluekappalaiset voivat säilyttää Jumalalliset asemansa. Tätä tarkoittaa konservoiminen.
Jos nyt jollakin seurakuntalaisella tulee mieleen ajatella kysymystä siitä, miten niin huonosti alkuseurakunnassa ymmärrettiin teologian päälle, niin vastaus on siinä, että siitä eivät Ihmiset tienneet mitään.
Mielestäni noita piispjen, kaikenlaisten lääninrovastien, tavallisten rovastien ym. ihmeellisten virkojen vai lienevätkö kunniavirkoja, määrää voisi radikaalistio vähentää. Ovat osoittaneet epäonnistuneensa tehtävässään kun kirkosta kansa tasaseen näyttää kalppivan tiehensä.
Diakoniatyö on se, jota niin kirkkoon kuuluvat kuin kuulumattomatkin arvostavat ja tunnustavat sen tärkeyden.
Ja nämä piispat ovat valmiit luopumaan suunnilleen ainoasta valttikortistaan. Kertoo koko kaartista suunnilleen kaiken.
”Piispa” ja ”lääninrovasti” ovat virkanimikkeitä. Jälkimmäinen vain määräaikainen. Muut rovastit ovat niitä ”kunniavirkoja”, joita piispa myöntää ansioituneille papeille.
Lisäksi on ”tuomiorovastin” virka, jolla nimestään huolimatta ei ole juuri mitään tekemistä juridiikan kanssa, vaan kyseessä on hiippakunnan tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran virasta käytetty nimitys.
Ovatko nämä piispat ja rovastit sitten epäonnistuneet tehtävissään, kun kansa kaikkoaa kirkosta? Tietysti ovat. Kuten myös me muut työntekijät: papit, kanttorit, lapsi- ja nuorisotyöntekijät, diakonit. Lisäksi epäonnistuneita ovat myös kaikki ne kirkon jäsenet, joille kirkko on rakas.
Ei ole yhtä syyllisten joukkoa, vaan kirkon epäonnistuminen johtuu aina koko yhteisön epäonnistumisesta. Rakastaminen ei ole helppoa. Ei varsinkaan lähimmäisen – erityisesti sellaisen, joka on itselle tavalla tai toisella vastenmielinen. Sopii kokeilla.
Mutta syyllisten etsimisellä ja nimeämisellä ei päästä eteenpäin. Tuntematoman sotilaan Hietanen sen sanoi: ”Emmä täss’ syyllissi kaippa. Mä kaippa Lahtist’ ja konekivääri”.
Kyse on siitä, missä ovat kirkon lahtiset ja muut, joita tarvitaan etulinjassa torjumassa rakkaudettomuutta, julmuutta ja heikompien sortamista. Kirkon konekivääri on ”Jumalan armon kaikkein pyhin evankeliumi”, jolla tämä taistelu voidaan voittaa.
Tervetuloa kaikki tähän rakkauden ja armon rintamaan, jossa kaikkia tarvitaan. Myös niitä diakoneja – piispoja ja rovasteja unohtamatta.
Meinaan aikaisemmalla kirjoituksella vain sitä, että kun Raamatun viestin ja sen ytimen Jeesuksen julistaminen ei tunnu onnistuvan niin ei kannattaisi sentään ammattimaisesta diakoniasta luopua vaan pitäisi sen pakollisena kuihtuvissa seurakunnissa. Paljosta muusta voi tinkiä.