Kirkon arvomaailma vieroksuttaa. Kirkko ei mahdollista aitoa hengellistä etsintää. Kirkko nähdään potentiaalisena konfliktin aiheuttajana. Kirkko ei herätä tunteita. Kirkon tarjoama yhteisöllisyys ei innosta. Instituutioista halutaan pysyä etäällä. Edellä muutamia syitä sille, miksi kirkko ei näyttäydy merkityksellisenä yhteisönä millenniaalien sukupolvelle. Syitä voisi luetella monia lisää.
Mitä kirkossa pitäisi tehdä, jotta asia olisi toisin? Onko peli kokonaan menetetty? Yksi keskeinen kysymys millenniaalien ja oikeastaan kenen tahansa näkökulmasta kuuluu: ”Löydänkö kirkosta paikan, jossa voin olla kristitty itselleni merkityksellisellä tavalla?”
Näyttää siltä, että valtaosa millenniaaleista ei kaipaa kirkon tarjoamia yhteisöjä. Tämä viesti on syytä ottaa vakavasti. Samaan hengenvetoon huomaan miettiväni, voisiko kirkossa nykyistä yhteisöajattelua kehittämällä tarjota jotain uutta heille, jotka kaipaavat yhteisöä ja yhteisöllissyyttä. Millaista yhteisöajattelua kirkossa ylipäätään on? Seuraavassa viisi lyhyttä välähdystä.
Kirkkoyhteisöt
Tähän kategoriaan lasken kuuluvaksi kaikki sellaiset yhteisöt, joita kirkko tarjoaa ja jotka perinteisesti ovat vahvasti kirkon omaa maaperää. Jumalanpalvelusyhteisöt ovat tästä yksi konkreettinen esimerkki. Eri puolilla Suomea on viimeisten vuosien aikana kehitetty erilaisia messuyhteisöjä, jotka ovat koonneet yhteen erityisesti aikuistuvia nuoria. Samoin erilaiset jumalanpalvelusryhmät ovat rikastuttaneet seurakuntien messuelämää ja vahvistaneet oman paikallisseurakunnan jumalanpalvelusyhteisöä. Mitä kaikkia mahdollisuuksia tämänkaltainen yhteisöajattelu tarjoaa millenniaalien sukupolvelle?
Kirkko mukana jo olemassa olevissa yhteisöissä
Mitä tapahtuisi, jos kirkko yhä vahvemmin keskittäisi voimavarojaan menemällä mukaan niihin yhteisöihin, joita oman seurakunnan alueella jo on? Kirkolla on pitkät perinteet esimerkiksi oppilaitostyössä tai sairaalasielunhoidossa, mutta mitä muuta tällainen liittyminen olemassa oleviin yhteisöihin voi olla? Voisiko se olla liittymistä lähialueen puistossa arkiaamuisin kokoontuvien lasten ja heidän huoltajien joukkoon tai urheiluseurojen taustajoukkoihin? Jos liittyminen valmiisiin yhteisöihin toimisi johtotähtenä, millaista toiminnan muutosta kirkossa tarvittaisiin?
Yhteisöt, joissa kirkko toimii ”fasilitaattorina”
Voisiko ajatella niin, että tulevaisuudessa kirkko yhä enenevässä määrin tarjoaisi mahdollisuuden ihmiselle synnyttää omia yhteisöjään kirkon piirissä kiinnostuksen mukana? Kirkko voisi tällaisissa yhteisön muodostusprosesseissa olla vaikkapa fasilitoijan roolissa tai pelkästään tilojen tarjoajana. Ihmiset saisivat konkreettisesti itse luoda sisällön omien kiinnostusten ja tarpeiden mukaan. Partio tai erilaiset aikuistuvien nuorten omat ryhmät ovat yhdenlaisia esimerkkejä tämänkaltaisesta yhteisöajattelusta.
Pop up -yhteisöt
Mitä jos kirkko mahdollistaisi erilaisten pop up -yhteisöjen syntymistä heille, jotka eivät kaipaa vahvaa sitoutumista? Tai heille, joille merkityksellisyyden kokemus syntyy hetkittäisistä yhteisöön liittymisistä. Tällaisia pop up – yhteisöjä voisivat olla vaikkapa erilaiset tempaukset, jotka synnyttävät hetkellistä yhteisöön kuulumisen kokemusta. Tällaisia yhteisöjä voisivat olla vaikkapa joululahjakeräykset, erilaiset auttamistempaukset tai ilmastotekoihin keskittyvät ryhmät. Voisiko tällainen yhteisöajattelu kirkossa vahvistua ja tarjoaisiko se mahdollisuuden löytää merkityksellisyyden kokemuksia?
Verkkoyhteisöt
Verkossa tapahtuu monenlaista kohtaamista ja vuorovaikusta ja yhteisöjen syntyä. Millä tavoin kirkko voisi olla vahvemmin luomassa verkkoyhteisöjä ja liittymässä verkossa oleviin yhteisöihin? Voisiko verkossa muotoutuvien yhteisöjen kautta millenniaalit löytävät itselleen merkityksellisiä tapoja elää kristittyinä?
Yllä esitetyt viisi yhteisöllisyyden näkökulmaa on yksi tapa tarkastella yhteisöajattelua kirkossa. Joku voisi sanoa, että seurakunnissa ja kirkossa laajemminkin toimitaan yllä mainituilla tavoilla. Tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta samaan aikaan olisi tarpeen tarkastella kuinka paljon resursseja seurakunnissa ja kirkossa laajemminkin käytetään eri yhteisömuotojen kehittämiseen ja vahvistamiseen.
Onko seurakunnan alueella asuvilta ihmisiltä kysytty, mitä he kaipaavat ja tarvitsevat? Vahvistetaanko kirkossa vain tietyntyyppisen, kirkon toimintakulttuurista nousevan yhteisöajattelun varaan rakentuvia yhteisöjä? Voisiko ajatella, että kuva Jumalasta heijastuu eri tavoin monipuolisen yhteisöajattelun kautta? Kirkko ei voi muuttaa uusien sukupolvien elämän tärkeitä merkityksiä, mutta voi löytää heille sopivia tapoja olla, elää ja toimia.
Jari Pulkkinen. Asiantuntija, Kirkkohallitus. Juuri ja juuri millenniaali.
Käytännön näkökulma seurakuntamme arkitodellisuudesta: seurakuntamme alueella on kolme rukoushuoneyhdistystä, jotka järjestävät osittain vuosikymmenten perinteellä sekä seuroja että ehtoolliskirkkoja yhteistyössä seurakuntamme papiston kanssa. Eikö yksi tie yhteisöllisyyden vahvistamiseksi ole juuri tämä tie? Ottaa jo olemassa olevat yhteisöt mukaan seurakuntaan. Kynnyskysymys ao yhdistysten osalta on kuitenkin yleisesti konservatiivinen teologia ja ns. perinteinen virkakäsitys. Nämä tekijät yhdessä sen kanssa, että pappeihin luotetaan ja heidät tunnetaan, ovat avainasemassa. Ja seurakunnan jäsenmäärä on hiukan yli 5000 henkeä.
Mikä on ollut kirkon alkuperäinen sanoma ja mikä se on nyt? Pitääkö sen muuttua, jotta saadaan yhteisö kasaan? Vai pitääkö meidän ihmisten nöyrtyä ja muuttua sen sanan alla? Tämä on ollut ennen kirkon vastaus, nyt on uusi aika, jolloin yksilön identiteetti on tärkeämpi, kuin itse se sanoma mitä varten kirkko on.
Olen lukenut arvostetun museologin Nina Simonin kirjaa ”The Art of Relevance”, jossa hän pohtii taidemuseon ponnistelua tavoittaa laajasti yhteisön jäseniä ja tulla merkittäväksi heidän elämässään. Muutettavat muuttaen tämä sopii seurakuntiin, joiden pitäisi tarjota ihmisille mahdollisuuksia käsitellä heidän elämänsä kannalta merkittäviä ja tärkeitä kysymyksiä. Seurakunnat toimivat ikään kuin kaikki olisi annettua ja valmiina ja jäävät odottamaan että tuli leimahtaisi taivaasta.
Kaikella kunnioituksella raamattunsa minua paremmin lukeneita kohtaan, olisin kiinnostunut kuulemaan näkemyksenne omasta Jeesuksen toimintaa koskevasta havainnostani: Nähdäkseni Jeesus lähti ihmisten tarpeesta ja kuuntelemisesta. Kun Jumalan lähettiläs – Jeesus tai enkeli – kohtaa ihmisen, he havaitsevat miltä ihmisestä tuntuu ja rauhoittavat: ”Älkää pelätkö!”
Seurakuntien/kirkon kannattaa antaa ääni ihmisille ja kuunnella heitä. Lähteä heidän peloistaan ja estoistaan purkamaan asiaa ja kertomaan vapautuksen sanomaa. Valitettavan usein elämän kipukohdat sivuutetaan kepeästi ja ladellaan valmiita vastauksia ja latteita ”totuuksia”.
Virkahenkilön roolissa vaivojaan säästellen toimiva työntekijä ei varmaan millenniaaleja eikä paljon ketään innosta. Itse olen jo kokeillut niin monta kertaa, että en enää ehdottele mitään. Ehdotukset, jotka eivät ole jonkun kirkon uraohjuksen omia ideoita, tyrmätään heti ylimääräiseen vaivaan vedoten. Yhdessä tekeminen tasavertaisina varmasti edistäisi seurakunnan tehtävän toteuttamista, työtaakkaa voitaisiin jakaa ja huolehtia toistemme jaksamisesta yhdessä. Yhdessä tekeminen mahdollisesti kiinnostaisi millenniaaleja, jos se lähtisi heidän tarpeistaan.
Niin, kristillisen uskon perinteinen haaste on se, että sen käsittelemät kysymykset ovat mitä merkityksellisempiä, mutta ne eivät luontaisesti kelpaa meille ihmisille. YLE kertoi tänään uudesta kirkosta nimeltä HOUM ja siellä on kuulemma paljon nuoria aikuisia mukana. Olisiko kysymys enemmänkin siitä tavasta, millä evankeliumi julistetaan ja saadaan porukka lähtemään mukaan?
Miksi pitäisi yrittää tavoitaa nuoria aikuisia, joiden elämä jo on täynnä heitä kiinnostavia asioita ?
Miksi jatkuvasti unohdetaan rippikoulunuoret joille elämä mahdollisuudet on vasta oven edessä?
Miksi rippikoulun avulla ei pyritä kokonaisvaltaisesti sitouttammaan nuoria seurakunnan toimintaan, jolloin heistä kasvaisi se toivottu nuorten aikuisten seurakunta?
On sata kertaa helpompaa organisoida rippikoulun jälkeinen nuorisotyö nuoria kiinnostavaksi ja vetovoimaiseksi, kuin ryhtyä tavoittamaan nuoria aikuisia.
Millenniaalit ja varsinkin opiskeluikäiset ovat luonnostaan varsin yhteisöllisiä. Heidän elämänsä kuluu joko verkossa tai lihassa kavereiden ja yhdessä tekemisen parissa – paljon enemmän kuin monien muiden ikäryhmien. Olisi hassua ajatella, että seurakunnassa he haluaisivatkin olla yksin.
Oleellista on päästä eroon työntekijäkeskeisestä ajattelumallista. Niin helposti esimerkiksi kirkon läsnäolo olemassaolevissa yhteisöissä tarkoittaa työntekijän läsnäoloa. Usein kirkon työntekijä on ainoa palkkaa saava eri porukoiden yhteistyöhankkeissa. Mikä taas kertoo lähinnä siitä, että muut toimijat ovat yhteisöjä, kun taas kirkko on vain instituutio. Tämä on seurausta siitä, että seurakuntaelämä ei synnytä todellista yhteisöllisyyttä vaan on luonteeltaan lähinnä tilaisuuksia, joita työntekijät vetävät. Siksi ne eivät millenniaaleja juuri kiinnosta. Vika ei siis nähdäkseni ole siinä, että kirkko tarjoaisi liikaa yhteisöllisyyttä vaan siinä, että kirkko ei tarjoa yhteisöllisyyttä juuri lainkaan – nuorisotyön ulkopuolella.
Timo. Uskallan olla osin eri mieltä. Minusta ratkaisevaa on myös ja nimenomaan se, tuetaanko kristillisyyttä jo kotona. Lestadiolaisen kristillisyyden vahvuus on juuri pienyhteisö- ja massakulttuurissa (!), jossa seuroissa istutaan vauvasta vaariin (ja työikäisinä osallistutaan talkoisiin rukoushuoneella). Vaikka myös nuorille on omaa, ei-kilpailevaa, kristillistä opetusta ja toimintaa. Ja saarnavirkaan asetetut selittävät sanaa. Eli kyse on myös aika työntekijäkeskeisestä, tosin ei-palkallisesta toiminnasta yhdistyneenä yhdessä tekemiseen.
Pekka Veli. Muistan yli 20 vuoden takaa rippikoululaisen, joka sanoi konfirmaation loputtua kaverilleen: tämän jälkeen minä en sitten tähän kirkkoon tule enää koskaan. Vaikka takana oli hyvä leiri ja meno. Ja työideana oli jättää myönteinen kokemus kirkosta ja seurakunnasta.
Tuoreimmat haasteet ovat kuulemma siinä, että rippikouluun tulevat pojat ovat yhä lapsellisempia ja tytöt yhä kypsempiä. Meillä tosin kummatkin ovat n 1 v ”nuoremman” oloisia kuin Etelä-Suomessa. On vaikea saada mukaan seurakunnan toimintaan nuoria, joita aktiivisesti kannustetaan kotoa käsin olemaan tulematta seurakuntaan yhtään enempää kuin rippikoulun käymiseen tarvitaan. Vaikka työntekijät olisivat kuinka ammattilaisia ja asiansa osaavia. Meillä on toistaiseksi tullut nuoria mukaan enemmän kuin tilat sallivat (!). Mutta isosiksi on vaikea saada erityisesti poikia. Vaikka meillä saa ”jeesustella” ihan reilusti ja palaute on ollut lähes pelkästään hyvää. Niin nuorilta kuin vanhemmiltakin. Tässä näkyy jälleen yhteisöllisyys: Kun koti ja kylä tukevat kristillisyyttä, nuoretkin tulevat mukaan. Jopa kirkkoon nuorina aikuisina.
Marko. Tuskin voimme tietää miksi poika ei kirkkoon enää tule. Syy voi olla ihan missä vain. Vaikkapa kavereissa, tai kodin vaikutuksessa. Leirilläkin on voinut sattua jotain, josta on saanut herneen nenään.