Kirkko on Usko hyvän tekemiseen -kampanjan kautta pyrkinyt aktivoimaan ihmisiä lähtemään ehdolle seurakuntavaaleihin. Kynnys lähteä mukaan vaikuttamaan seurakunnan asioihin on haluttu asettaa matalaksi. Ehdokkaaksi asettumista on vielä noin viikonpäivät aikaa pohtia ennen vaalilistojen sulkeutumista. Moni miettii vielä, että sovellunko minä ehdolle seurakuntavaaleihin. Kirkkolaissa todetaan, että näissä vaaleissa on vaalikelpoinen konfirmoitu ja kristillisessä vakaumuksestaan tunnettu kirkon jäsen. Konfirmoitu on tai ei, mutta miten tuota kristillistä vakaumusta tulisi arvioida?
Tämän viikon Kotimaa -lehdessä (Km. 4.9. Demo- vai teokratia?) Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen kehottaa ottamaan kristillistä vakaumusta koskevan vaatimuksen huomioon ja ottamaan listoille vain sellaisia kirkon jäseniä joiden vakaumus on tunnettu. Auvisen mielestä niiden, joille kristilliset arvot ja oppi eivät ole tärkeitä, ei tulisi pyrkiä ehdolle. Hän myös toteaa kolumnissaan, että monelle jäsenelle seurakunnan luottamustoimet ovat kunnan luottamustoimiin verrattavia poliittisen vaikuttamisen paikkoja.
Minulle heräsi kolumnia lukiessa pohdinta siitä, että kuka määrittelee sen mikä on riittävä kristillinen vakaumus, jotta henkilö on jonkun mielestä soveltuva asettumaan ehdolle seurakuntavaaleissa? Äänestäjien päätettävissä on kenet he valitsevat, mutta miten tämä ehdokkaiden itsearviointi ja vaalilistan muodostajien vertaisarviointi, jota koluminsti peräänkuuluttaa, tulisi suorittaa? Kuka meistä on ylipäätänsä pätevä arvioimaan toisen vakaumuksen riittävyyttä?
Itse näkisin, että nykyaikana jo se, että haluaa tulla ehdolle seurakuntavaaleihin, on merkittävä tahdonilmaus siitä, että kokee kirkon itselleen merkittäväksi arvoyhteisöksi. En usko, että pelkän kahvinjuomisen takia kovin moni haluaa tulla seurakuntaneuvoston jäseneksi. Se, että kunnallisissa luottamustoimissa mukana olevat haluavat olla vaikuttamassa myös kirkossa, voitaisiin nähdä ennemminkin rikkautena. Kynnys lähteä ehdolle seurakuntavaaleihin on jo nyt monelle varsin korkea ja toivoisi, että tarvitsi paljon korkeammaksi nostaa.
Paavo Castren kertoo kirjassa Antiikin uusi historia poliittisten puolueiden syntyvaiheista ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen aikana.
Antiikin aikana kilpa-ajot saavuttivat suuren kansansuosion. ”Suurissa keskuksissa ajoihin osallistui yleensä neljä nelivaljakkoa, jotka kantoivat eri värejä erottuakseen toisistaan.” Näistä neljästä ryhmittymästä käytettiin nimitystä ”puolue”. Näiden sirkuspuolueiden värit olivat valkea (albata), punainen (russata), vihreä (prasina) ja sininen (veneta). Suosionsa vuoksi ne saivat myös poliittista valtaa ja esimerkiksi Konstantinopolissa ”kaupungin asujaimisto järjestäytyi aluksi Hippodromin neljän puolueen mukaisiksi neljäksi itsehallinnolliseksi yksiköksi (demos).” Demokset pitivät huolta katujen ja puistojen kunnosta ja kaupungin pelastustoimesta ja toimivat ”eäänlaisina kaupunkimiliiseinä”.
Valkoiset ja Punaiset sulautuivat pian Vihreisiin ja Sinisiin, joista Sinisten johtajat ”edustivat pääasiassa vanhaa maataomistavaa senaattoriaristokratiaa, kun taas Vihreiden johto oli lähempänä kauppaa ja teollisuutta harjoittavia piirejä ja hovin palveluskuntaa.”
Emmekö me koskaan pääse eroon pakanuuden ajan kilpa-ajoista alkunsa saaneesta puoluepoliittisesta ”sirkustouhusta”? Siis siihen suuntaan, missä puolueiden ”värit” lakkaisivat vihdoinkin olemasta tärkeitä, ja keskinäisiä puolueiden ”kilpa-ajoja” tärkeämmäksi nousisi periaate, jonka mukaan ” Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”
Ennen Isä Mitron poliittista ”sirkusosallisuutta” kunnioitin häntä ja mm. hänen kehotustaan toimia kykyjemme mukaan niin, että kaikissa toimissamme säilyisi ”ikuisuuden kaiku”. Toivon hänen palaavan papiksi, koska olen sitä mieltä, että pakanuuden toimintamallin mukaisessa poliittisessa sirkuksessa tuon ”ikuisuuden kaiun” saavuttaminen on mahdotonta.
Tuula:’Emmekö me koskaan pääse eroon pakanuuden ajan kilpa-ajoista alkunsa saaneesta puoluepoliittisesta ”sirkustouhusta”? Siis siihen suuntaan, missä puolueiden ”värit” lakkaisivat vihdoinkin olemasta tärkeitä’
Jotenkinhan tämän yhteiskunnan pitää organisoitua, kuten kirkonkin. Politiikkaan liittyy tietenkin helposti vahvoja valtapyrkimyksiä. Ihminen on laumaeläin. Halutaan, että meidän lauma on enemmän vallassa kuin teidän lauma. Ja lauman sisällä joku haluaa olla enemmän johtaja kuin toinen johtajaksi haluava.
Eri väriset puolueet ovat kuitenkin hyväksi havaittu tapa toteuttaa demokratiaa, joka ainakin toistaiseksi lienee parhaaksi todettu yhteisön hallintamalli.
Tietenkin toivoa soppi, että niin yhteiskunnallisessa kuin kirkollisessa demokratiassa toteutetaan ihmisten tasavertsisuutta ja vapautta, kuten kirjoitat.
Tuire Kajasvirta :”Tietenkin toivoa sopii, että niin yhteiskunnallisessa kuin kirkollisessa demokratiassa toteutetaan ihmisten tasavertsisuutta ja vapautta, kuten kirjoitat.”
Arja Alhon v. 2004 julkaiseman väitöskirjan mukaan me elämme ”hiljaisessa demokratiassa”, jota sanotaan myös diktatuurin valepuvuksi.
Demokratia on varmasti paras mahdollinen yhteisön hallintamalli, kun sen lähtökohta on Euroopan neuvoston luottamushenkilöille laatima ohje, joka alkaa tästä:
”Luottamushenkilöt hoitavat tehtäviään lain nojalla ja heidän on noudatettava lakia kaikessa toiminnassaan. Tehtäviään hoitaessaan luottamushenkilöiden on toimittava yleisen edun mukaisesti eikä yksinomaan edistettävä suoraan tai välillisesti omaa etuaan tai yksittäisten henkilöiden tai ryhmien etuja tavoitteena suora tai välillinen henkilökohtainen hyöty.”
Tuli sellainen olo, että Isä Mitroa on vain käytetty hyväksi. Voi olla, että on väärä oletus.
Politiikasta saisi antaa oikeamman kuvan ja miten likaista ”peliä” se on, kun tuntuu että kaikkea käytetään hyväuskoisia vastaan.
Minusta tuntuu, että kansaa vedetätetään. En usko politiikkaan, mutta uskon mitä Pietilaäinen kertoi, että yhden muutoksen aikaansaamiseen menee n.15 vuotta aikaa. Siinä mielessä 5 vuotta ei riitä.
Yksi kysymys? Ketä pienituloisen palkansaajan tulisi äänestää? En keksi muita kuin vasemman laidan, koska vain he yrittävät jotain, jotta leipää ei oteta suoraan suusta pois.
Onpa ehdotettu sitäkin, että pitäisi tehdä ilmaista työtä. Miten se eroaisi orjuudesta? Jotkut hullut ovat sitäkin tehneet. Työtä ilman korvausta. Työnilostako vai pakosta? Entä ns. junk job eli ettei palkka riitä elämiseen ja pitää tehdä 2 työtä yhtä aikaa?
Miten EU tasolla halutaan tasoittaa yhä kasvavia tuloeroja, kun EU taitaa olla yhtä suurta MTK:ta? Kuka muu tienaa( ts hyötyy EU:sta) kuin saksalainen, ranskalainen ja englantilainen? Eihän EU ole kuin näitä 3 varten, eihän? Mihin jäi Suomi?
Nyt sinne yrittää vissiin tuo Venäjä.
Ovatko EU:n työmarkkinat avoimet, kuten haluttiin. Eivät ole! Entä ikärasismi? Mihin laitetaan yli 40-vuotiaat työttömät, kun heitä ei kukaan halua mihinkään? Aika nuorena syrjäydytään.
Yksi ystäväni haki töitä Ranskasta 41-vuotiaana ja hänelle vastattiin, että ” ei me enää tuon ikäisiä oteta töihin!”. Tämä on totta.
Beckiläis-pietistinen perinne, jossa kirkon jäsenet jaetaan uskonnollisen vakaumuksen määrän perusteella eri kasteihin, on vastenmielinen eikä oikein hyvin sovi kansankirkolliseen kirkkokäsitykseen.
Luterilainen tunnustus sanoo, että ”jumalattomat eivät ole pyhä seurakunta”, mutta ”jumalattomuuden” arvioimisen jättäisin muihin kuin inhimillisiin käsiin. Pitäisin täällä maan päällä kaikkia kastettuja, ainakin periaatteessa, Kristuksen kirkon jäseninä enkä ryhtyisi arvioimaan vakaumuksen määrää.
Sen lisäksi, että on kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen, riittää mielestäni halukkuus osallistua seurakuntavaaleihin aivan hyvin riittävän kristillisen vakaumuksen mittariksi.
Ville Auvinen tekee teologian varjolla kirkkopolitiikkaa. Minua on aina ihmetyttänyt miten ihmeessä mielestään sisimmän kehän ”puhtaasta uskonnollisesta vakaumuksestaan tunnetut aidosti uskovat kirkkokristityt” ovat täysin vapaat maallisiin pyyteisiin ja valtaan liittyvistä intohimoista?
Ihmettelen muuten vielä sitä, miten helposti oikean periaatteen esittäjää syytetään utopian rakentamisesta, tai hengellisestä kireydestä. Tässä keskustelussa Ville Auvinen on saanut näitä syytteitä osakseen. – Eivät taida kommentoijat tuntea Villeä…
Mutta riippumatta Villen persoonasta…
En väitä, että edellä esitetty teema olisi helppo. – Mutta – Onko oikean periaatteen esittäminen väärin silloinkaan, kun sen todeksi eläminen on vaikeaa?
Otetaan esimerkiksi vaikkapa tieteen objektiivisuus. Onko helppoa kirjoittaa objektiivinen kuvaus Suomen kansalaissodasta? Jo pelkkä sodan nimen valinta on helposti arvoväritteinen valinta. Toinen käyttää sanaa, vapaussota, toinen kapina, kolmas jotakin muuta. Lisäksi tutkijan oma puoluetausta pyrkii vaikuttamaan asian kuvaukseen. Mitä esimerkkejä otetaan tutkimusaineistoon mukaan, mitä korostetaan, mitä vähätellään? Kenen puolelle kerronta asettaa pienen ihmisen, joka saa empatian osakseen?
Tiukasti ottaen objektiivista historiankirjoitusta ei ole olemassakaan. Siitä huolimatta on olemassa mielekkäitä kriteerejä, joilla voidaan tuottaa kohtuullisen objektiivista historiankirjoitusta.
Kirkollinen vaikuttaminen on tärkeä ja vastuullinen asia. Siinä on aina kyse vallankäytöstä riippumatta missä kirkkokunnassa ollaan. Valta tuo aina mukanaan taipumuksen korruptioon. Tämä korruptio voi ilmetä evankeliumin sanoman liudentumisena joksikin muuksi, moraalin hukkaamisena, liiallisena jyrkkyytenä tai löperyytenä, byrokraattisena hallintofundamentalismina jne.
Kristillisen opetuksen mukaan kaiken taustalla on syntisyytemme, taipumuksemme itsepetokseen ja itsekeskeisyyteen. – Synnittömän seurakunnan idea on paitsi utopia myös harhaoppi.
Nyt täytyy kuitenkin olla tarkkana. Myös kristillinen kirkko tarvitsee mielekkäät kriteerit vastuunkantajiensa valintaa varten. Vaikka hyvien kriteerien luonnosteleminen on vaikeaa (ja täydellisten mahdotonta), kyseessä on kuitenkin sinänsä täysin mielekäs asia. Mielekkäiden kriteerien etsijää ei lähtökohtaisesti saa tuomita/leimata ylikireäksi tiukkapipoksi tai synnittömyysutopian rakentelijaksi.
Jos me kristittyinä tunnistamme ja tunnustamme syntisyytemme, meidän tulee myös suostua siihen, että sopivuuttamme vallankäyttäjäksi arvioidaan joidenkin mielekkäiden kriteerien pohjalta. – Mielekkääksi kriteeriksi ei missään nimessä riitä, että MINÄ yksinkertaisesti vain tahdon vaikuttaa, ja tehdä kirkosta minun näköiseni. Se voi näet olla aivan irvikuva kirkollisesta vastuunkantamisesta.
Vaikka ajatus synnittömästä kirkosta on väärä utopia, kirkollisten vastuunkantajien tulisi kuitenkin sitoutua Raamatun (erityisesti Uuden testamentin) elämämme normeina esittämiin asioihin. Sitoutuminen tarkoittaa vakavaa pyrkimystä ja kilvoittelua elää Raamatun ohjeen mukaan. Sitoutumisesta kertoo myös synnin tunnustaminen aina silloin, kun löytää itsensä langenneena ja tieltä pois poikenneena. Kun ihminen tulee tunnetuksi tällaisesta asenteesta, ja etsii toisten syntisten kanssa armoa Jeesukselta Kristukselta jumalanpalveluksissa ja seurakunnan yhteydessä yleisemminkin, hän toteuttaa kirkollisen vastuunkantajan keskeisimpiä kriteerejä. Kristillisen kirkon toimintaan osallistuminen ja säännöllinen hiljentyminen Raamatun sanan äärelle kasvattavat kristilliseen vastuuseen. Näillä lähtökohdilla toimivien ihmisten joukosta voidaan sitten etsiä ja äänestää vastuunkantajia erilaisia käytännöllisiä valmiuksia huomioiden.
Mielestäni nämä kriteerit eivät ole avaruustiedettä. Jos ehdokaskandidaatti ei tunnusta uskoaan julkisesti, eikä juuri osallistu jumalanpalveluksiin, raamattupiireihin tai muuhun kristillisen kirkon perustoimintaan, hän on tuskin kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu.
Mielestäni asiassa on vakaumuksen määrän lisäksi toinenkin ulottuvuus: vakaumuksen laatu.
Enemmän kuin usein näkee kommentoitavan, että joku uskoo paljon (määrä), mutta uskoo aivan väärin (laatu). Sanavalinnat saattavat olla hieman karkeampia tätä kai niillä kaikilla korvasyyhyillä, tuuliviireilyillä ja julkisynnissä elämisillä tarkoitetaan.
Itseasiassa kun miettii kirkkovaltuuston tehtäviä, olen sitä mieltä, että voisi olla kirkon etu saada sinne hallinnon ammattilaisia pikemminkin kuin ”oikeauskoisia”. Siellähän päätetään lähinnä taloudesta eikä oikeastaan lainkaan uskonnollisista kysymyksistä, sikäli kun olen valtuuston roolin oikein ymmärtänyt.
Jokatapauksessa kansankirkossa jako ”tosiuskoviin” ja ”nimikristittyihin” on tarpeeton ja väärä.
Se, että monet kunnalliselämässä olevat tuntevat halua myös seurakuntavaltuuston puitteissa vaikuttamiseen johtunee siitä yksinkertaisesta sosiaalipsykologisesta ”lainalaisuudesta”, että aktiivisuus kasaantuu. Jollakin elämänalueella yhteiskunnallisesti aktiivinen, on sitä helposti myös jollakin toisella saralla.
Minusta kumpikin Ville on tavallaan oikeassa. Kyse on nimittän tahdosta sitoutua kristilliseen vakaumukseen. Suostuminen ehdolle on samalla tahdonilmaisu olla kirkkolain tarkoittama ehdokas. Ei silloin voi samana päivänä toisessa tilaisuudessa kertoa olevansa ateisti tai agnostikko. Se ei olisi rehellistä.
Sille kuka on konfirmoitu ei ole voinut jäärä epäselväksi mitä kristillinen vakaumus pelikstetyimmillään tarkoittaa. Kyllä se oikeasti tarkoittaa sitä, että henkilö tahtoo uskoa myös esimerkiksi yliluonnolliset ilmiöt mahdollisiksi. Ehkä hapuillen, mutta kuitenkin.
Sitoutuminen siihen uskontunnustukseen, joka on omasta vapaasta tahdosta lausuttu ennen konfirmaatiota ja tahto rukoila kuten Herra itse on meitä opettanut, antaa keskeiset evään myös seurakunnan luottamushenkilölle. Tämä kaikki on siis itse kunkin omassatunnossa, ei muiden tentittävänä. Seurakuntavaalin äänestäjällä on kuitenkin oikeus olettaa että ehdokas itse kokee olevansa tunnustava kristitty.
Mikäli luottamushenkilö sitten tehtävässään toimiessa erehtyy vaikkapa kirkon sakramenttiopista tai lähetysmissiosta, on kirkkoherran asiana häntä tästä ystävällisti oikaista.
Kyllä seurakuntavaaleissa ehdokkaaksi kelpaa muutkin kuin ”tunnustavat kristityt,” mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Ällöttävä ilmaisu sivumennen sanoen.
Tehtävä opettaa. Erehtyä saa. Tunnustuskirjoja ei tule osata ulkoa, jos on kuullut niistä: se riittää. Vanhan kirkon uskontunnustukset joku ymmärtää symbolisesti, toinen kirjaimellisesti.
Seurakunnan luottamushenkilö voi aivan hyvin olla agnostikko. Suurin osa kirkon jäsenistä on. Melko moni pappikin on, jos totta puhutaan, eikä suuremmin hurskastella, jossain määrin ainakin agnostikko.
Konfirmoitu kirkon jäsen on tunnustava kristitty ja allekirjoittaessaan ehdokassitoumuksen hän ilmoittaa olevansa sitä edelleen.
Hienoa!
Kari-Matti
Ymmärrät varmaan, ettei ehdokas samanaikaisesti voi olla julki ateisti tai julki agnostikko, jos hän allekirjoituksellaan sitoutuu edelleen siihen samaan uskoon, johon hän on sitoutunut jo konfirmaatiossa. Seurakuntavaalieuhdokkuus on siis jo itsessään julkinen vakuutus kristillisestä valaumuksesta.
Siksi ehdokkaaksi ei oikein sovi sellainen kirkon jäsen, joka ei edes halua enää sitoutua siihen uskoon johonka hän on konfirmoitaessa sitoutunut. Kyse ei niinkään ole uskontunnustuksen tulkinnasta, vaan asenteesta kirkoon ylipäätään tunnustavana yhteisönä.
Seurakuntaneuvoston jäseniä ei pidä jaotella uskovaisiin ja muihin, koska kaikki jäsenet jo ovat julkisesti uskovaisia. Jos itse muuta väittävät, niin ovat itse asettuneet ristiriitaiseen tilanteeseen.
Tässä on nyt kyse ehkä myös semanttisista seikoista.
Tietysti ehdokkaan pitää sitoutua kristinuskoon ja kirkon oppiin jne. jne. Mutta kun jätetään sivuun pingottunut viides- ja Sleyläinen uskonnollinen slangi, ja puhutaan useimpien kansankirkon jäsenten ymmärtämää kieltä, niin: En henk. koht. pidä suurellisista ilmaisuista. Itse uskon kyllä (suurimman osan päivää, viikkoa ja vuotta), mutta en pidä itseäni ”uskovaisena”, ”tunnustavana kristittynä”, vaan pikemminkin epäilyni suurinpiirtein kaikkea uskoon liittyvää kohtaan on ajoittain sitä luokkaa, että minut voitaisiin huoletta luokitella osa-päivä-agnostikoksi noin keskimäärin. Voisinko asettua seurakuntavaaliehdokkaaksi?
Ainakaan Ville Auvisen mielestä en, enkä ilmeisesti m ysökään Jukka Kivimäen. En tosin ole asettumassakaan.
Kari-Matti, eikähän meillä kaikilla ole erilaisia päiviä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kirkon uskon varsinainen kohde ei ole hyvät työt, vaan elävä Jumala myös niinä päivinä, kun oma henkilökohtainen uskomme horjuu.
Kiinnitin huomiota seuraavaan: ”Kirkkolaissa todetaan, että näissä vaaleissa on vaalikelpoinen konfirmoitu ja kristillisessä vakaumuksestaan tunnettu kirkon jäsen.”
Siis kristillisestä vakaumuksestaan TUNNETTU kirkon jäsen. Mielestäni tuo ”tunnettu” sana viittaa siihen, että ympärillä olevat ihmiset ovat huomanneet/tunnistaneet, että ehdokkaalla on kristillinen vakaumus. Muutoin sanamuoto olisi ”Kirkkolaissa todetaan, että näissä vaaleissa on vaalikelpoinen konfirmoitu kirkon jäsen, jolla on oman ilmoituksensa mukaan kristillinen vakaumus/joka sanoo omaavansa kristillisen vakaumuksen..
Tässä mielestäni syynä on se, että kirkkolaki ei ole ministeriöissä ammattitaitoisten ihmisten valmistelema laki vaan se on kirkolliskokouksen suoltamaa tekstiä.
En tarkoita sitä, että kirkolliskokouksessa olisi vähäjärkisempää väkeä kuin ministeriöissä vaan sitä, että yleensä lakitekstit kirjoitetaan mahdollisimman selkeään asuun ja yksikäsitteisesti tulkittaviksi.
Haluaisin nimittäin nähdä sen hallinto-oikeuden tuomarin naaman, joka joutuu riitatapauksessa arvioimaan sitä, onko joku ehdokas lain vaatimalla tavalla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu.
Oikeustieteilijät varmaan käyttäisivät termiä ”Lex imperfecta” sellaisesta pykälästä, joka kuvaa jonkin ihanteen, mutta jonka noudattamista on mahdoton valvoa, koska pykälän ehtojen täyttymistä ei pysty mittaamaan mitenkään.
Käytännössä tuo kirkkolain pykälä on mitätön.
Teologisessa mielessä Ville Auvinen on oikeassa (kuten Salme myös toteaa Kirkkolain sitaatissaan). Käytännössä Suomen ev.lut. kansankirkon tilanne on kuitenkin myös Seppo Häkkisen mukaan siinä pisteessä, ettei juuri kukaan enää voi määritellä kenellä on oikeus vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Tämä käy ilmi Seppo Häkkisen kirjasta Kirkon kynnykset.
Yhteiskunnan maallistuessa kansalaiset tulivat paremmin tietoisiksi oikeuksistaan. Kansankirkon oli pakko purkaa lain kautta jäsenyyttään ohjaavaa rakennettaan, mikäli se halusi sulkea koko kansan piiriinsä. Seppo Häkkinen kuvaa tätä kehitystä kirjassaan Kirkon kynnykset . Häkkinen kuvaa mm. sitä, miten yhä tänäänkin odotetaan, että kirkon päätösvaltaisen jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen… ja noudattaa kristillistä elämäntapaa jne.
Kun Häkkinen on ensin kuvannut lukuisan joukon historiallisia velvoitteita ja ihanteita, joita kirkon jäsenyyteen ennen ja nykyään vielä liittyy, hän toteaa lain (kolmannen käytön) nykytilasta:
”Nykyisen kirkkolain mukaan ei ole edes periaatteessa mitään sanktioita, joita kirkko voisi käyttää niitä jäseniään kohtaan, jotka eivät noudata velvollisuuksiaan.”
Lisäksi Häkkinen tunnustaa, että jäsenten samaistuminen kirkkoon, konkreettinen yhteys sanan ja sakramenttien ympärillä, samoin kuin myöskään heidän vastuunsa kirkosta ja sen toiminnasta ei toteudu tyydyttävästi kansankirkon seurakunnissa. (Ks. sivut 54-64).- Tässä suhteessa Jusu siis osuu juridisessa mielessä oikeaan, vaikka kaikki juridisesti mahdollinen ei toki olekaan moraalisesti oikein.
Jokainen rehellinen ihminen ymmärtää, että Suomen ev. lut. kirkon Raamattuun sitoutuvan tunnustuspykälän torjuva toimii vastoin kirkon olemusta.
Valitettavasti tämä on Suomen ev.lut. kirkossa mahdollista ja ilmeisesti tässä em. viitekehyksessä jopa varsin tavallista. Tästä johtuen olen suunnannut jäsenyysroponi toisen luterilaisen kirkkokunnan rakentamiseksi.
Minäkin kiinnitin huomiota ”tunnettu”-sanaan. Tämä sana on jäänyt liian vähälle huomiolle. Tunnettuuden arviointi on toki vaikeaa, mutta ei samalla tavalla mahdotonta kuin sydämen uskon arviointi. Tarkka rajanveto on mahdotonta, mutta voidaan mielestäni yksiselitteisesti sanoa esim. että vaaliohjelmassaan julkisesti ateistiksi tunnustautuva ei ole ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu”, vaikka olisikin konfirmoitu ja halukas ehdolle. Kyllä lakien tulkinnassa käytetään sekulaarillakin puolen maalaisjärkeä ja yksilöllistä harkintaa, miksei siis kirkossa.
Niinpä. Yhteenvetona kysymykseen voi siis yksinkertaisesti vastata, että kuka tahansa kelpaa ehdolle ja voi myös tulla valituksi. Mitä sitä pohtimaan. Näillä valituilla eväillä ev.lut. kirkko toimii.