Olen äitini tytär. Ainut lapsi, sisareton. Synnyin Helsingissä isättömänä. Äitini oli kihloissa miehen kanssa jota olen luullut isäkseni. Mutta jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä. Äitini versio on ollut, että hänet on jätetty. Tätini versio oli ettei äitini halunnut lähteä varuskuntarouvaksi. Kihlattu valitsi sotilas uran. Toisen tädin versio on ettei hän nyt ole ihan varma miten se asia meni. Kukaan ei oikeastaan tiedä koko totuutta. Jotain on tapahtunut. On eletty on-off suhteessa. Ilmeisesti.
Kukaan ei tiedä mitä tapahtui helmikuussa 1966. Savonlinna on ollut jossain vaiheessa äidin elämässä koska hänen vanhassa valokuva-albumissa on ollut kuvia joita en itse ole koskaan tunnistanut. En kuvissa olevia ihmisiä, enkä miljöötä. Muistan kun olen kuvista kysellyt, että keitä he ovat ja missä kuvat on otettu, vastasi hän vain, että ”Savonlinnassa, mutta anna nyt olla”…
Kun äitini sittemmin muutti senioritaloon, heitin tämän albumin pois. En pitänyt sitä tärkeänä.
Pidin itsekin tätä toista tarinaa elossa. Että isäni on töissä puolustusvoimilla. Mutta koko ajan on ollut tunne että kaikki ei olisi niin kuin on annettu ymmärtää, mutta muutakaan en ole osannut aavistaa. Olen vain katsonut valokuvia ja miettinyt, että on ihme etten ole perinyt mitään oletetulta isältäni. Kuva hänestä on jäljellä. Kummatkin ovat tummahiuksisia. Mutta senkin olen hyväksynyt, että minulla on saman väriset hiukset kuin äidinäidillä eli mummilla. Mutta ei tämä elo ole hiuksista kiinni. Muutkin piirteet kielivät muusta.
Kunnes tuli joulu 2024. Sain joululahjaksi MyHeritageDNA testin. Tämä siksi, että olen ollut aivan koukussa Sukuni Salat tositelevisiosarjaan ( MTV3) mikä perustuu brittiläiseen Who Do You Think You Are? -formaattiin. Katsoin ohjelman jaksoja jo ennen suomalaista versiota.
Kuka olen? Mistä tulen? On ollut aina yhtä kutkuttavaa ajatella, että mitä toiselta puolelta löytyisi. Äitini tarinan mukaan minulla olisi saksalaista verta. Että olisin ”varttisaksalainen”, saksalaisen sotilaan lapsenlapsi. Tämän kanssa olen elänyt 10.1.2025 asti.
Tein siis testin ja lähetin sen eteenpäin. Sain vastauksen, että testi on perillä ja tuloksiin menee noin 3-4 viikkoa. Vilkaisin kalenteria, että menisi ehkä tammikuun loppuun että tulos tulee.
Perjantaina 10.1. ”Hyvä Sari, meillä on ilo ilmoittaa, että pakkauksen xxxxxx tulokset ovat valmiit!” Ja alla laatikko jossa lukee: Näytä DNA-tulokset. Vielä siinä vaiheessa sanoin miehelleni, että ”katsotaan nyt että minkälaisia saksalaisia serkkuja täältä nyt löytyy.”
Tulos: 100% suomalainen
Syvä hiljaisuus. Mitä ihmettä!! Ja osuma: 93,9%:n todennäköisyydellä Sisarpuoli!!!
Nyt on jäänyt äidiltä jotain kertomatta. Jotain on salattu ja huolella. Mutta syy isäoletetun ja äidin eroon taisi löytyä tästä.
Meni muutama päivä ja sain viestin. Tämä Sisarpuoli oli saanut myös viestin MyHeritagelta osumasta ja hän kiinnostui tästä ja otti yhteyttä.
Olemme nyt puhuneet puhelimitse ja sopineet tapaamisesta. Sain kuvan isästäni. On kuin omaa kuvaani katsoisin. Sieltä löytyy kaivattua yhdennäköisyyttä. Kysymys kuuluu: miksi vaieta ja viedä totuus hautaan?
Isätön ja sisareton. Mutta en enää. Nyt minulla on isä, tosin kuollut hänkin. Sain kolme sisarta. Ja lapseni saivat serkkuja.
Aika näyttää mitä tästä kehkeytyy. Pääasia, että sain vastauksia. Nyt tiedän taustani paremmin.
Olisinpa vaan tehnyt testin aiemmin. Sekä äiti että isä ovat molemmat nyt siis kuolleet. He kuolivat samana syksynä.
Isäni on kotoisin Savonlinnasta, mutta muuttanut jo varhain Helsinkiin. Tapasivatko he Helsingissä ja kävivät Savonlinnassa – vai mitä? Pieni romanssin poikanen? Isompi suhde se ei ole ollut. Jollain tapaa äitini vanhat valokuvat ja minun alkuni nivoutuvat yhteen. Tämä on nyt tarinani uusin versio.
Ehkä äiti ja isäoletettu olivat vielä kihloissa. Ehkä yllätysraskaus oli se eron syy. Ehkä äidin oli parempi keksiä versio siitä kuinka hänet on jätetty. Niin kuin varmaan olikin, mutta syy ei ollut yksinomaan raskaus vaan…Kukin miettiköön lopun itse. Mutta tarina säilyi. Äidillä oli kuitenkin työpaikka ja yhteiskunta oli vain vielä sen verran vanhoillinen että oli kaiketi parempi keksiä tarina kuin myöntää itse oma virheensä. Olisi leimautunut.
Ei vaan äitini ymmärtänyt että on se tytär sitkeä eikä jätä tarinaa rauhaan. 58 vuoden jälkeen.
Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. DNA ei valehtele.
