Kuka omistaa kulttuurin?

Moni muistaa vielä kaihoisan melodian 1970-luvulta. Simon ja Garfunkel saavuttivat maailmanmainetta kappaleellaan El condor pasa ( Vain kotka lentää aurinkoon). Tekijät myönsivät avoimesti, että sävelmä oli lainatavaraa, perulainen kansansävelmä, jota joskus on kutsuttu jopa ” perulaisten toiseksi kansallishymniksi”. Mutta sitten törmättiin ongelmiin, kun ryhdyttiin pohtimaan, siirtyivätkö sävelmän esitysoikeudet amerikkalaiselle levy-yhtiölle. Toisin sanoen, jos joku alkuperäisheimojen asukas olisi sattunut laulamaan sävelmää ystävilleen ja esitys olisi ollut julkinen, olisiko lupa pitänyt pyytää Kaliforniasta saakka?

En muista, menikö tapaus oikeuteen asti. Kuitenkin se herätti aikanaan vilkkaan keskustelun. Kuka omistaa kulttuurin? Ja voivatko ihmiskunnan yhteiset kulttuuriaarteet olla kaupan?

Siispä: jos joku nimekäs kansainvälinen artisti innostuisi levyttämään suomalaisen kansalaulun Taivas on sininen ja valkoinen, siirtyisivätkö laulun oikeudet meiltä pois? Ja jos Säämingin nuorisoseuran kuoro innostuisi sitten esittämään saman laulun osana juhannuksen kokkojuhlaa, syyllistyisikö se tekijäoikeuslain rikkomukseen?

Ongelma ei ole niin keinotekoinen kuin ensin näyttää. Kun Milos Forman teki Mozart-aiheisen elokuvansa Amadeus, eräs tuottaja alkoi puuhata samanlaista musiikkielokuvaa Beethovenista. Törmättiin ongelmaan: tuotenimi oli varattu. Elokuva oli jo tehty – tosin sen päähenkilönä oli hellyttävä bernhardilaiskoira.

Tapaus kertoo siitä kuinka ajattelumme on pelottavasti latistunut. Kulttuurista on tullut tuote, kauppatavaraa. Kulttuuria voidaan myös riistää kuten kaikkea muutakin omaisuutta. El condor pasa-laulun tekijöiden tarkoitus oli varmaan hyvä. Silti voidaan sanoa hieman häijysti, että kun intiaaneilta oli ensin anastettu maat, sen jälkeen heitä kiristettiin maksamaan monikansallisille yhtiöille korvausta siitä juomavedestä, jota taivaalta satoi, ja lopuksi heiltä vietiin laulutkin. Mitään ei jätetty jäljelle.

Minulla ei ole mitään laulujen uusiokäyttöä vastaan, kunhan vain pidetään kiinni kahdesta periaatteesta. Ensimmäinen on se, että kun kajotaan toisen omaisuuteen, lähde on aina ilmoitettava. Tämäkään ei riitä, vaan on huolehdittava siitä, etteivät ”oikeudet” lainatavaraan siirry, kuin huomaamatta, lainaajalle. Toisen periaatteen pitäisi olla itsestään selvä. Toisen kulttuuriperintöä ei saa käyttää vääristelyyn eikä halventamiseen.

Jälkimmäisen periaatteen rikkomisesta löytyy itärajamme takaa varoittavia esimerkkejä. Kesti kauan ennen kuin minulle selvisi, että useimmat meillä ”työväenlauluina” tunnetut kappaleet olivat alun perin venäläisiä isänmaallisia marsseja keisariajalta. Niinpä esimerkiksi isänmaallinen laulu Nouse uskosi puolesta, Venäjänmaa ( Vstanj’ za veru russkaja zemlja)) muuttui muotoon ”Meitä ei enää keisarit voita…” Drozdovskin marssina tunnettu kappale sai uuden nimen Takaa laaksojen ja vuorten, siinä ylisteltiin sisällissodan punaisia sankareita. Jne, jne. Esimerkkejä voisi luetella paljon.

Voi kuvitella, miltä tämä häviölle joutuneista tuntui.  Heillä oli tunne, ettei heillä ollut oikeutta edes pyhiin lauluihinsa. Nekin voittaja otti käyttöönsä ja teki niillä, mitä itse halusi. Kysymys on hieman samasta asiasta kuin jos viime sotamme olisi päättynyt täällä täydelliseen tappioon ja lapset olisivat sitten siitä eteenpäin laulaneet tarhassa leikkilaulua: ” Nyt kädet käteen liitämme ja Lenin-setää kiitämme”, niin että sävelmä olisi ollut tunnistettavissa jouluvirreksi Enkeli taivaan. Eiköhän se olisi kouraissut syvältä sydänalasta.

Kun mainitsen tässä virret, joku ehkä huudahtaa: Mutta juuri virsisävelmäthän ovat lainatavaraa. Niin jotkut niistä ovatkin. Reformaation jälkeen hilpeitä kansanlauluja, jopa juomalauluja otettiin uskonnolliseen käyttöön.

Oliko tämä kulttuuririistoa? Tuskin, sillä raja pyhän ja profaanin välillä oli tuolloin varsin epämääräinen. Joka toista väittää, menköön vaikka Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon. Siellä vanhoissa seinämaalauksissa  hevoshuijarit kauppaavat ratsujaan ja emännät kirnuavat voita keskellä messu-uhrin pyhää paikkaa. Jos joku nykyään vastaavanlaista maalausta kirkkoon tarjoaisi, kirkkoneuvosto nostaisi metelin.  Mutta muinaisina aikoina pyhä ja profaani kulkivat käsi kädessä.  Tämä koskee niin maalaustaidetta kuin musiikkiakin.

Yleisesti voi lohduttautua sillä, että niin kauan kuin sävelmiä lainataan, asiat ovat vielä kohtuullisen hyvin. Sitten kun niitä otetaan käyttöön pakolla, se on jo vakavampi paikka.

Myös meitä suomalaisia varten on lauluja joskus sävelletty, siinä varmuudessa, että otamme ne käyttöön. Siis otamme kun on pakko.

Hieraisin hämmästyksestä silmiäni, kun tajusin hiljattain, milloin talvisodan aikana puna-armeijan käytössä ollut marssilaulu Ota meidät vastaan, Suomi-kaunotar ( Prinimaj nas Suomi-krasavitsa) oikeasti sävellettiin. Marraskuussa 1939? Ei. Vuoden 1940 alkukuukausina? Ei – vaan ELOKUUSSA 1939. Siis monta kuukautta ennen kuin sota puhkesi. Silti laulussa kerrotaan siitä, kuinka syksyinen, matala aurinko saa pistimet välkehtimään. Laulun tekijän oli  jostakin syystä helppo eläytyä noihin sanoihin, vaikka hänen ympärillään hehkui Krimin paahtava helle. Olisiko syy ollut kirjailijan saamassa selkeässä toimeksiannossa, jo kesällä tiedettiin, mitä syksyllä tapahtuisi?

Meillä Suomessa kiisteltiin kautta 1970- ja 1980-luvun, olisiko talvisota voitu välttää. Syy sodan puhkeamiseen kun oli kuulemma meissä ja meidän jääräpäisyydessämme. Neuvostoliitossa tätä keskustelua ei tarvinnut käydä. Riitti kun kätkettiin arkistojen uumeniin ne tosiasiat, jotka olisivat olleet ns. valistuneelle mielipiteelle liian kiusallisia.

Kuten sekin seikka, että kun Terijoen kansanhallitus muodostettiin, Stalin oli tappanut Itä-Karjalan suomalaiset niin tarkkaan, että kansanhallituksen ministeriksi ei riittänyt enää suomalaisia. Joukkoon oli pakko ottaa mukaan myös yksi venäläinen. Hän oli maatalousministeri Paavo Prokkonen. Mies oli oikealta nimeltään Prokofjev, mutta katsottiin parhaaksi, että hänen nimensä suomennetaan.

Maailman intellektuellien silmissä olisi nimittänyt näyttänyt rumalta, jos Suomen kansaa olisi edustanut venäläinen. Älyköistä kun moni oli jo ehtinyt tuomita Suomen barbaarisen hyökkäyksen rauhaa rakastavan naapurinsa kimppuun.