Yhteiskunnassa on erilaisia instituutioita, joilla on usein sekä sosiaalinen että uskonnollinen luonne. Ihmisen syntyessä tällainen on nimen antaminen ja siihen liittyvä kummius. Rippikoulu tai Protu-leiri liittyy keskeisesti aikuistumiseen. Perhe on sosiaalinen instituutio, jonka perustamiseen liittyy myös uskonnollisia puolia. Kuolemaan liittyvät sekä hautaamisen tavat että hautausmaiden ylläpito.
Vuosisatoja näissä kaikissa oli kirkon monopoli. Sosiaalisesti hyväksytty elämä oli toimiminen näissä asioissa kirkon—ja kuninkaan/keisarin—määräysten mukaan. Kysymys oli myös oikeuksista, jotka olivat sidottuja kirkkokuriin. Avioituminen ja kummius oli sidottu uskonnonharjoittamiseen eli käytännössä rippikouluun ja ehtoollisella käyntiin. Jopa hautaukseen liittyi kirkkokuri, koska tietyistä rikoksita seurasi häpeällinen hautaus.
Kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen 150 vuoden aikana hitaasti mutta varmasti. Enää ei tarvitse olla kirkon uskollinen jäsen käydäkseen kunniallisesta kansalaisesta. Periaatteessa kirkkokin on hyväksynyt tämän kehityksen—vai onko. Miten kirkko toimii ja miten kirkon pitäisiä toimia elämän taitekohtiin liittyvien sosiaalisten instituutioiden sekularisoituessa?
Vastasyntyneen vanhemmat pohtivat: kaste vai nimiäiset. Toisessa perheessa vanhemmat miettivät, ketä pyytää kummiksi, kuka kelpaa kummiksi ja voiko kirkon määräyksiä kiertää. Jotta soppa olisi mahdollisimman vaikea, isovanhemmilla, suvulla ja ystäväpiirillä voi olla omat toiveensa. Nuori miettii: rippikoulu vai Protu-leiri. Tässäkin oma toive ja kaverien ratkaisut voivat olla jännityksessä suvun ja perheen toiveiden kanssa. Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen ovatkin sitten ihan oma tarinansa. Ja kirkkoon kuulumattomista siunataan melkoinen osa hautaan kristillisesti.
Kirkko voi toimia yhteiskunnan muutoksessa nostamalla profiilia. Alleviivataan sitä, että kaste ei ole nimenantotilaisuus. Perustellaan sitä, miksi pakanalla tai helluntailaisella ei ole asiaa kummien riviin. Korostetaan rippikoulun ja konfirmaation hengellistä merkitystä. Riidellään vihkiparien kanssa musiikista ja muistetaan mainita, että Jumala on luonut ihmisen (heteroseksuaaliksi hedelmälliseksi) mieheksi ja (heteroseksuaaliksi hedelmälliseksi) naiseksi. Hautajaistenkin musiikista on saatu monta ikävää riitaa. Ja kirkkoon kuulumatonta siunattaessa joko pidetään herätyssaarna tai vetästään homma vasemmalla kädellä alta lipan—tai ainakin mietitään tuohtuneena näitä vaihtoehtoja. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, että toimitaan kuin kirkko omistaisi nämä instituutiot.
Mutta kirkko ei omista syntymää. Kirkko ei omista lapsen liittämistä perheen, suvun ja ystäväpiirin jäseneksi. Kirkko ei omista kummiutta siinä merkityksessä, että lapsella on erityisesti hänelle nimetty aikuinen ystävä. Kirkko ei omista aikuistumista eikä avioitumista. Eikä kirkko omista kuolemaa. Kysymys onkin, voiko kirkko olla tuomassa evankeliumia ja olla mukana näissä instituutioissa ja siten ihmisten elämässä aidosti monikulttuurisessa kontekstissa.
”Kirkko ei omista lapsen liittämistä perheen, suvun ja ystäväpiirin jäseneksi.”
Juuri näin, eikä kirkon asiana ole myöskään tuottaa ohjelmapalveluja lapsen liittämiseksi perheen, suvun ja ystäväpiirin jäseneksi.
Kirkkon asiana on toimittaa kristillinen kaste lapsen liitämiseksi seurakunnan jäseneksi.
”Kirkko ei omista aikuistumista eikä avioitumista.”
Näin juuri, mutta kirkon asiana on tukea jäsentensä kristilistä kasvua kohti aikuisuutta. Kirkon asiana on myös tukea jäsentään siinä suuressa elämänmuutoksessa, jota avioituminen merkitsee ja tuoda siihen evankeliumin sanoma.
Jeesus Kristus on antanut kirkolleen sen evankeliumin jonka hän on tarkoittanut jaettavaksi kaikille kansoille. Siksi kirkon on aiheelista olla mukana kaikissa niissä elämänvaiheissa joihin kirkko voi tuoda evankeliumin muuttamattoman ja muokkaamattoman sanoman.
Pienenä kommenttina sanoisin, että vaikka kirkko ei omista instituutioita tai sakramentteja, kuten kaste ja ehtoollinen, taikka ihmisen syntymää ja kuolemaa, Kirkon Herra, Jeesus Kristus kyllä omistaa ne kaikki. Meille ihmisille ne on annettu vain Jumalan puolelta lainaksi, taikka hoidettavaksi. Me voimme joko viljellä ja varjella taikka tuhota ja turmella, Siihenkin sitä Herraa tarvitaan, ettemme me toimisi kuten on meidän langenneen luontomme mukaan meille niin ominaista. Siihen kirkon katekismuskin meitä suuntaa.