Yhteiskunnassa on erilaisia instituutioita, joilla on usein sekä sosiaalinen että uskonnollinen luonne. Ihmisen syntyessä tällainen on nimen antaminen ja siihen liittyvä kummius. Rippikoulu tai Protu-leiri liittyy keskeisesti aikuistumiseen. Perhe on sosiaalinen instituutio, jonka perustamiseen liittyy myös uskonnollisia puolia. Kuolemaan liittyvät sekä hautaamisen tavat että hautausmaiden ylläpito.
Vuosisatoja näissä kaikissa oli kirkon monopoli. Sosiaalisesti hyväksytty elämä oli toimiminen näissä asioissa kirkon—ja kuninkaan/keisarin—määräysten mukaan. Kysymys oli myös oikeuksista, jotka olivat sidottuja kirkkokuriin. Avioituminen ja kummius oli sidottu uskonnonharjoittamiseen eli käytännössä rippikouluun ja ehtoollisella käyntiin. Jopa hautaukseen liittyi kirkkokuri, koska tietyistä rikoksita seurasi häpeällinen hautaus.
Kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen 150 vuoden aikana hitaasti mutta varmasti. Enää ei tarvitse olla kirkon uskollinen jäsen käydäkseen kunniallisesta kansalaisesta. Periaatteessa kirkkokin on hyväksynyt tämän kehityksen—vai onko. Miten kirkko toimii ja miten kirkon pitäisiä toimia elämän taitekohtiin liittyvien sosiaalisten instituutioiden sekularisoituessa?
Vastasyntyneen vanhemmat pohtivat: kaste vai nimiäiset. Toisessa perheessa vanhemmat miettivät, ketä pyytää kummiksi, kuka kelpaa kummiksi ja voiko kirkon määräyksiä kiertää. Jotta soppa olisi mahdollisimman vaikea, isovanhemmilla, suvulla ja ystäväpiirillä voi olla omat toiveensa. Nuori miettii: rippikoulu vai Protu-leiri. Tässäkin oma toive ja kaverien ratkaisut voivat olla jännityksessä suvun ja perheen toiveiden kanssa. Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen ovatkin sitten ihan oma tarinansa. Ja kirkkoon kuulumattomista siunataan melkoinen osa hautaan kristillisesti.
Kirkko voi toimia yhteiskunnan muutoksessa nostamalla profiilia. Alleviivataan sitä, että kaste ei ole nimenantotilaisuus. Perustellaan sitä, miksi pakanalla tai helluntailaisella ei ole asiaa kummien riviin. Korostetaan rippikoulun ja konfirmaation hengellistä merkitystä. Riidellään vihkiparien kanssa musiikista ja muistetaan mainita, että Jumala on luonut ihmisen (heteroseksuaaliksi hedelmälliseksi) mieheksi ja (heteroseksuaaliksi hedelmälliseksi) naiseksi. Hautajaistenkin musiikista on saatu monta ikävää riitaa. Ja kirkkoon kuulumatonta siunattaessa joko pidetään herätyssaarna tai vetästään homma vasemmalla kädellä alta lipan—tai ainakin mietitään tuohtuneena näitä vaihtoehtoja. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, että toimitaan kuin kirkko omistaisi nämä instituutiot.
Mutta kirkko ei omista syntymää. Kirkko ei omista lapsen liittämistä perheen, suvun ja ystäväpiirin jäseneksi. Kirkko ei omista kummiutta siinä merkityksessä, että lapsella on erityisesti hänelle nimetty aikuinen ystävä. Kirkko ei omista aikuistumista eikä avioitumista. Eikä kirkko omista kuolemaa. Kysymys onkin, voiko kirkko olla tuomassa evankeliumia ja olla mukana näissä instituutioissa ja siten ihmisten elämässä aidosti monikulttuurisessa kontekstissa.
Vastaan Panu Saarelalle
Olen vastannut varsin tyhjentävästi, kaikki tieto on poimittavissa.
Piittaamattomuus Jumalan tahdosta johtaa syntiin ja tuomioon, koska siinä ei toteudu rakkaus.
Kenenkään ominaisuuksista en sano enkä ole sanonut mitään.
Ne eivät liity asiaan.
Orjuuden esille ottaminen tässä asiassa ei sekään ole kovin loogista – pikemmin asioiden sekoittamista. Siihenkin olen jo vastannut.
Kaikkeen olet vasrannut ja ominaisuudrt eivät liity sdiaan. Tuon tyhjentävämpää vastausta en osaa kuvitella 😉
Mikähän se sinun ”asiasi” on? ”Piittamaytpmuus Jumalan tahdosta johtaa syntiin ja tuomioon, koska siinä ei toteudu rakkaus.” Voitko jo kertoa, kuka täällä on ollut tämän tärkeän asiasi suhteen eri mieltä? Erimielisyys on siitä, mikä on syntiä, eisiitä saako syntiä tehdä.
Pyysin perusteluja sille, että synnillistät homoseksuaalisuuden. Tähän, kuten en mihinkään muuhunkaan kysymykseeni, vastausta ole saanut. En voi päätellä muuta kuin, ettei niitä ole. Muutoinkin tahallaan ymmärtämättömäksi heittäytyminen on huonoa keskustelululttuuria. Väittersi, että olet vastannut tyhjentävästi, menee jo epärehelisyyden puoleöle – jos väitätvastanneesi minun esittämiini kysymyksiin.
Pahoittelenkännykän käytöstä aiheutuvia näppäilyvirheitä.
>>>Tämäkin on Raamatusta:
“Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?” Niin Jeesus sanoi hänelle: “‘Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.’ Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’>>>>>
Tätä on liikkeellä:
Uusi ja erikoinen tulkinta rakkauden
kaksoiskäskystä.
Jumalaa ei tarvitse rakastaa, tai
korkeintaan rakastaa niin, että samalla vihaa ´hänen tahtoaan.
Kahden herran palveleminen ei takaa hyvää vastausta
Kristuksen edessä..
Mulle siis kommentoit. Toki 10 käskyä kuuluu lakiin, ei kait sitä kukaan kiellä. Sinä nyt yrität työntää minut ”Kahden herran palveleminen ei takaa hyvää vastausta Kristuksen edessä..” tuommoiseen. No kaikkitietävät ne noin ohjaavat. Hohhoijaa.
Jorma Ojala, oletko sitä mieltä, ette krhotuksesi tutustua ”joskus Raamattuun” ole henkilökohtaisuuksiin menemidtä? Aikamoisen ylimielistä nakkelua minun mielestäni. Muutoinkin näyttää siltä, että.mielestäsi eri asioiden perusteeksi riittää se että sinä olet sitä mieltä; tässä blogissa (ei suinkaan kaikissa) argumentaatiosi on niin vaatimatonta ja olematonta.
Nyt vuorostaan vastaukseni Jorma Ojalalle hyppäsi ties kuinka ylös. Ylläpotp, herätkää!
Harri Ahdesmäki: ”Kirkko ei voi siunata sellaista, minkä Raamattu yksiselitteisesti nimeää synniksi. Ei ainakaan niin kauan, kuin Raamattu on nimetty kirkon ylimmäksi opilliseksi ohjeeksi. Tietysti, jos tästä opista halutaan luopua, on myös homoseksualisten suhteiden siunaaminen silloin mahdollista.”
Kirkko on jo siunannut eronneita pareja vuosikymmenien ajan, vaikka Raamattu erittäin selvästi kieltää sellaisen ja nimeää synniksi – nimenomaan Jeesuksen omalla arvovallalla (esim. Mark 10:11-12).
Onko kirkko siis hylännyt Raamatun ylimpänä auktoriteettinaan? Vai onko kirkko tulkinnut Raamattua uudelleen muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja löytänyt Raamatusta perusteita toimia vastoin ”selvää sanaa”?
Tarkoittaako tämä siis sitä, että vastaavassa tilanteessa Ahdesmäen mukaan kirkko todellakin voisi siunata homoseksuaalisia suhteita, jos yhteiskunnallinen tilanne muuttuu siitä, mitä se on ollut Raamatun aikana..?
Raamattuhan suhtautuu homoseksuaaliseen käyttäytymiseen selkeän kielteisesti, kuten koko tuon ajan juutalais-kristillinen yhteisö (VT:n ajoista lähtien juutalainen yhteisö) – mutta siis toisin kuin moderni yhteiskunta (ja osin Raamatun ajan pakanallinen yhteiskunta).
Raamatun tekstit kuvaavat staattista (paikallaan pysyvää) maailmaa – kirkon elämä tapahtuu dynaamisessa (muuttuvassa) maailmassa. Mikä on siis raamatullinen ratkaisu tilanteessa, jossa on kadotettu yhteys tuohon paikallaan pysyvään maailmaan (johon kuului mm. orjuus aivan luonnollisena asiana), mutta jossa on pakko tehdä ratkaisuja muuttuvassa, uudessa todellisuudessa (jossa mm. orjuus on kaikin osin tuomittavaa)?
”Raamatullisuutta” ei aina välttämättä edusta se kanta, jossa pitäydytään menneeseen staattiseen maailmaan – joskaan ei myöskään automaattisesti aina se kanta, jossa vedotaan muutokseen.
Voisiko aito ja uskottava ”raamatullisuus” olla jotain sellaista, jossa tavoitetaan ydin Raamatun muuttumattomasta sanomasta?
Lienemme yhtä mieltä Harri Ahdesmäen ja monen muun täällä kommentoivan kanssa siitä, että tämä muuttumaton ydin ei ole Raamatun staattisessa yhteiskunnassa, jossa esim. avioero oli suuri synti, koska se horjutti mm. naisen taloudellista asemaa (”hyljätty” joutui usein elättämään itsensä prostituutiolla, koska ei kelvannut enää kunnialliseen avioliittoon).
Mahtaako enää olla samoin? Jos ei ole, vetoaminen sellaisiin Raamatun teksteihin, jotka heijastelevat tätä staattista yhteiskuntaelämää, ei yksinkertaisesti ole ”raamatullista”.
Mitä tämä merkitsee muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joissa ainoa pysyvä asia on muutos..? Mikä on se Raamatun ytimestä nouseva viesti, joka toimii yhteiskunnan muutoksista riippumatta ja joka erottaa Raamatun viestin kaikista muista viesteistä..?
Selkokielellä: mistä pidämme kiinni elämässä ja kuolemassa – ja kerran viimeisellä tuomiolla? Siitäkö, että olemme sinnikkäästi vastustaneet yhteiskuntaelämän ja ihmissuhteiden muutosta vai siitä, että näiden muutosten keskellä olemme olleet uskollisia muuttumattomalle?
Mahtaisiko tuo muuttumaton olla Jumalan armon kaikkein kallein evankeliumi, josta säteilevä rakkaus antaa rohkeuden kohdata sen, mikä väistämättä muuttuu..?
Jos tämä on oikea suunta, eikö silloin olisi ”raamatullista” olla myös muutoksen suunnan vaikuttajana sen sijaan, että yrittää toimia muutoksen jarrumiehenä asioissa, jotka edustavat mennyttä staattista maailmaa..?
Tunnen itsekin tämän muutoksen kipuna itsessäni, mutta olen päättänyt katsoa Kristuksen evankeliumiin uhkarohkeasti luottaen, mihin johtaa tuo edellinen vaihtoehto (yrittää vaikuttaa tuohon muutoksen suuntaan sen jarruttamisen sijaan).
Onko tämä epäraamatullista..?
Jos papit ovat lukeneet hebreaa, he tietävät, että Jumala loi ihmisen Ha- ADAM, siten, että Ha-ADAM on zachar ve- nekeiva, : uros ja naaras. Vasta uros- naaras pari on ADAM, . ihminen. Mitä ne muut komboinaatiot ovat, taivas ties. Vasta sellainen ADAM voi saada, BNEI-ADAM, ihmisilapsia. Muuthan kuolevas sukupuuttoon. Sukupuuttoon kuolleita kädellisiä on ennenkin ollut.
Jouni Tuttiainen kirjoittaa painavaa asiaa. Kieltäessään Raamatun tulkintaan liittyvät ongelmat konservatiivit syyllistyvät hengelliseen populismiin.
Ruotsin 1600-luvun puolivälin kirkkolain mukaan kaikkien tuli tunnustaa ”ainoastaan ja yksinomaan” (endast och allena) luterilaista uskoa. Tällä täysortodoksian ajalla kirkko kuului kuninkaan valtapiiriin. Luterilaisuus takasi valtakunnan yhtenäisyyden. Kirkko todella ”omisti” ja määritti myös sosiaaliset instituutiot. Kirkon ohjia piti absoluutti, kuningas.
Kirkkona olemisen tapa vaihtelee historiassa. Nykyinen uskonnollisia ja sosiaalisia palveluja tuottava ”puuhakirkko” ei ole ikuinen. Todennäköisesti sosiaaliset instituutiot, kuten syntymä, aikuistuminen tai perheen perustaminen hitaasti, mutta varmasti irtaantuvat kirkon ”holhouksesta.” So what voisi sanoa.
Mikä ei muutu? Kirkko on kirkko niin kauan kuin se toimittaa (vaikka kuinka ”kustannustehottamasti” ja lähes tyhjille kirkkosaleille) jumalanpalveluksia, kastaa ja jakaa ehtoollista. Niin, ja pitää parhaansa mukaan yhä uskontovihamielisemmässä yhteiskunnassa allergisimpien esteettistä silmää häiritsevät kirkkorakennukset pystyssä muistuttamassa ihmisiä vaikka siitä, missä on paikka, kun muuta paikkaa ei enää ole (vanha Ruotsi-Suomen laki puhuikin kirkosta ”turvapaikkana.” Kirkossa ihminen oli turvassa oli hän tehnyt mitä tahansa).
”Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, että toimitaan kuin kirkko omistaisi nämä instituutiot.” blogisti
Ovatko syntymä, kaste, kummius, avioutuminen, kuolema jne instituutioita?
Ovat. Perhe on tyypillinen sosiaalinen instituutio, joka sisältää useimmiten suhteellisen hitaasti muuttuvia rooleja ja normeja.
Kaste on tietysti teologisessa viitekehyksessä sakramentti, mutta kodissa vietettynä tapahtumana ennen muuta sosiaalinen instituutio. Minusta kirkon jäsenyyden yhdistäminen kasteeseen ei ole täysin ongelmatonta, koska yhteys armonvälineisiin (kasteeseen, ehtoolliseen ja saarnaan) pitäisi pikemminkin olla kirkon jäsenyyden seuraus kuin sen ehto. Kyllä kirkkoon pitäisi voida liittyä, etenkin aikuisen ihmisen, myös ilman kastetta.
Kun ihmiselämässä tapahtuu käänne, kuten syntymä, avioituminen tai kuolema, on näillä myös uskonnollinen ulottuvuus. Siispä kirkko, kuten muutkin uskontokunnat, omille jäsenilleen järjestää näissä elämänvaiheissa teemajumalanpalveluksen. Uskonnottomatkin voivat järjestä niin halutessaan juhlia uskonnottomin seremonioin. Kun hautauksia toimitetaan myös kirkkoon kuulumattomille kirkollisin menoin on perusteena kirkkoon kuuluvien omaisten surun helpottamisesta, vainajahan on jo ihmisavun ulottumattomissa. Jos rukous epäuskoisen puolesta kiellettäisiin, olisi tämä kielto semmoinenn, jota kristityn tulisi rangaistuksen uhallakin rikkoa.