Otsikon aihe nousi jälleen esille eräässä some-keskustelussa. Jatkoimme asiasta muutaman kommentin verran. Itse kirjoitin aikaisemmin tällä foorumilla samaa teemaa sivuten kristityn kriteereistä. Eli mitkä ovat kristityn ihmisen kriteerit ja minimikriteerit. Vastaan nyt otsikon kysymykseen lyhyen luettelon ja sen kommentoinnin kautta. Kuka on tavallinen kristitty?
1)Kastettu ihminen, joka on jonkin kristillisen kirkon jäsen.
2)Kastettu ihminen, joka tietoisesti haluaa olla kristillisen yhteisön tai kirkon jäsen.
3)Kastettu ihminen, joka haluaa liittyä kirkon uskoon ja ”toteuttaa” kristityn elämää.
4)Kastettu ja kääntymyksen kokenut ihminen.
5)Uskon ratkaisun tehnyt ihminen, joka meni kasteelle ja jossa tulivat esille erityiset armolahjat.
6)Kastettu kirkon jäsen, joka seuraa tietyn uskontulkinnan mukaista kristillisyyttä eli joka ei hyväksy naisten pappeutta, samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ja vastaavia.
7)Jumalassa elämän ahdingoissa kiinni riippuva ihminen, joka ei täytä kristityn ihanteita.
Luterilaisen oppimme mukaan kohdat 1-3 sopivat kristityn määreiksi, myös kohta 4, jos kääntymykselle ei aseteta tarkempia määreitä. Myös kohdan 6 ihminen on kristitty, mutta tuollaisen määre ei kuitenkaan ole oikea tai ainoa oikea, koska se on vahvasti rajaava. Kohdan 5 mukaista ihmistä pidän myös kristittynä, mutta tuollaista kristityksi tuloa ei voida edellyttää ainoana tienä kristityksi.. Kohdan 7 mukainen ihminen täyttää kristityn kristityn kriteerin, mutta häntä ei ole kastettu. Hänen tulisi ottaa kaste, mutta Jumalan asiaksi jää, voiko hän tuollaisena pelastua. Minusta voi, Jumalan armon vuoksi.
Toivo Loikkanen
Toivo L. Hyviä näkökohtia. Jatketaan vain. Periluterilainen vanha Svebiliuksen katekismus sen aika hyvin määrittelee: Oletkos kristitty? -Olen. Miksi sinut kristityksi kutsutaan? -Olen kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja uskon Herran Jeesuksen vapahtajakseni ja autuaaksi tekijäkseni. Kristitty on siis se, joka on kastettu ja uskoo ”Jeesus edellä” Kolmiyhteiseen Jumalaan. Sama katkismus kehittelee tietysti myös sitä, mitä tuo usko tarkemmin määriteltynä on – tietoa Kristuksesta ja Hänen sanastaan – suostumista siihen ja luottamusta siihen. OS puhuu niistä kastetuista, jotka oikeassa uskossa huutavat Jumalaa avuksi.
Koko kysymyksen siitä, kuka on ”oikea kristitty” tekee haasteelliseksi se, että siitäkään asiasta ei taida enää pitkään aikaan (=noin 250 vuoteen) ole vallinnut yksimielisyyttä. On puhuttu ”muotojumalisista” ja ”tekopyhistä”, ”kuolleesta uskosta” ja ”elävästä uskosta” tai ”elävästä kristillisyydestä”, ”oikeasta uskosta ja värästä kristillisyydestä”. Puhumattakaan siitä, onko joku ”uudestisyntynyt” ja ”tietoisesti kristitty”. Jne jne.
Minun mielestäni on hyvä jättää nuo erittelyt sikseen ja palata Svebiliuksen kaltaiseen yksinkertaiseen määritelmään sekä jättää sydämien tutkiminen Jumalan asiaksi. ”Heikon uskon, häilyväisen, Herra itse vahvistaa”.
Meidän konservatiivisten tunnustuksellisten kritiikki on tarkoitettu rakentavaksi ja kohdistuu ymmärtääkseni kolmeen asiaan: Itse usko sanoitetaan epämääräisesti, sen tarpeellisuudesta pelastukseen vaietaan ja uskomista seuraavaa elämänmuutosta tai uudistusta ei opeteta. Itse kannan sitten huolta siitä, että niiden opastusten ja linjausten sijaan, mitä omasta perinteestä löytyy, vastauksia etsitään jostakin muualta. Samalla olen syvästi tietoinen siitä, että monissa kristilllisissä yhteyksissä puhutaan uskosta, ”meistä ja muista” sellaisella tavalla, joka luo vääriä jakolinjoja.
Itse jättäisin myös tuon Svebiliuksen katekismuksen määritelmän taakse, hieman ”oman aikansa tuotteena”. Lähinnä tarkoitan sanoitusta. Luterilainen oppimme (Lutherin opetus) sanoo, että jokainen kastettu on kristitty ja jokaista tulee sellaisena kohdella. Toki sitten opissamme on sanottu ”todelliset” ja ”nimelliset” jäsenet, mutta myös varoitettu pyrkimyksestä jaotella ihmisiä.
Toivo L. Kaste ja usko Kristukseen kuuluvat kylläkin luterilaisessa tunnustuksessa erottamattomasti ja luovuttamattomasti yhteen. Sakramentin usko pelastaa. Mitä Svebiliukseen tulee, totta kai hänen katekismusselityksesään on myös aikasidonnaisia aineksia. Minulle sopii myös vuoden 1948 KO. sekä Vähä Katekismus johon sisältyvät rippi ja huoneentaulu.
Ota huomioon, että kastetuille on Lutherin mukaan myös opetettava ja julistettava kasteen oikeaa käyttöä, kuten Ison katekismuksen kasteluku muistuttaa. Siitä, että kirkossa on todellakin ”todellisia” ja ”nimellisiä” jäseniä, seuraa johtopäätös: ei se, että me rupeamme itsevarmasti erottelemaan, kuka on vuohi ja kuka lammas, mutta se, että lain ja evankeliumin saarnalla ohjataan ja rohkaistaan kastettuja uskomaan Kristukseen ja seuraamaan Häntä. Kastetuillekin pitää voida saarnata epäusko ja kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ei tämä ole ihmisten erottelua, koska me kaikki olemme syntisiä ja Jumalan armon tarpeessa. Vai olenko väärässä?
Kommentoit hieman omien oletustesi pohjalta, sillä en tuolla kommentillani tarkoittanut uskon jättämistä sivuun. Minusta vain tuo Svebiliuksen muotoilu ei sovi kieleltään tähän aikaan. Minusta asian voi ilmaista yksinkertaisesti esim. Kristitty on kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettu, joka turvautuu Jumalan armoon. Tai…joka turvautuu Kristukseen.
Toivo L.
Kristitty on se, joka on kastettu Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja uskoo Jeesukseen Kristukseen. (Mahdolliset poikkeukset kuten janoon nääntyvä muslimi, jolle on juuri julistettu evankeliumi erämaassa ovat oma kategoriansa).
En omasta mielestäni argumentoi oletusten pohjalta, koska kaste ja usko kuuluvat yhteen ja kummatkin ovat Jumalan töitä ja pelastumiseen välttämättömiä. Linjauksen tueksi löytyy pitkä liuta kirkkoisäsitaatteja, Lutheria, Tunnustuskirjoja ja ennen kaikkea Raamattua, nimenomaan Uutta testamenttia.
Tiedämme molemmat, että sellaiset sanat kuin ”usko” ja ”uskovainen”, ”kristitty” ja ”oikea kristitty” jne ovat monin eri tavoin latautuneita ja ymmärretään usein väärin. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun aletaan puhua tosikristityistä ja nimikristityistä liian suurella varmuudella. Kirkossamme esiintyy myös sellaista nimenomaista opetusta, jonka mukaan ”kaikki kastetut ovat kristittyjä/pelastuvat” ja jossa nimenomaan vaietaan uskosta. Nyttemmin on alkanut esiintyä myös sellaista opetusta, että ihmisiä ei saisi ”erotella” edes kastettuihin ja kastamattomiin. Armo halutaan varmasti näin laskea mahdollisimman alas ja lähelle ihmistä, mutta samalla tullaan luopuneeksi sellaisesta, mikä on kristinuskolle luovuttamatonta: ilman uskoa Kristukseen (ja kastetta) ei voi pelastua.
Tässä EI ole kysymys siitä, että me ihmiset asetamme toisillemme ylimääräisiä ehtoja, jotka pitäisi täyttää pelastuakseen tai ollakseen ”oikea” kristitty. Sen sijaan on kysymys siitä, että julistamme ja opetamme Jumalan sanaa oikein, jotta pelastava ja oikea usko voisi syntyä, pysyä yllä ja kasvaa. Siihen kuuluu tietysti myös heikkouskoisten ja epäilevien tukeminen.
Kirjoitat, Marko, ”oikean” kristityn määreen ja rivien väleissä annat ymmärtää, että sellainen on tehtävä, koska muuten opetetaan väärin eli minä opetan väärin.
Toivo L. Kuten Sami P alempana toteaa, kirkko määrittelee sen, kuka on kristitty emmekä me yksittäiset kristityt tai kirjoittajat. Vaikka itse lähden Raamatusta, Tunnustuskirjoista ja Kirkon traditiosta, olen Samin kanssa hyvin samoilla linjoilla. Kristitty on se, joka on kastettu Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja uskoo Jeesukseen Kristukseen, koska Raamattu, tunnustus ja Kirkon traditio näin opettavat. Määritelmiä voidaan aina fiilata tai höylätä johonkin suuntaan ja me yksilöt voimme myös käsittää jotakin väärin. Viime kädessä on kysymys siitä, mitä Jumala itse on asiasta ilmoittanut. Miksi me emme sitoutuisi samaan?
Tiedän erittäin hyvin, minkä laisia paineita – ja vääriä sellaisia – ihmisille voidaan asettaa, kun puhutaan uudestisyntyneistä, tunnustavista, elävistä, oikeista, uskonratkaisun tehneistä ja muista kristityistä Oikeina Ja Todellisina Uskovaisina erotuksena muista. Ensimmäisessä seurakunnassani ”uskovainen” oli vanhoillislestadiolaisen synonyymi. Seurauksena oli, että monet eivät edes pitäneet itseään uskovaisina, vaikka keskusteluissa saattoi käydä ilmi erittäin syvä ja yksinkertainen kristillinen usko. Ja kuitenkin moni oli myös käsittänyt uskon juuri asianomaisessa herätysliikkeessä.
Minusta on yhtä lailla ongelmallista ”laskea rimaa” väärässä paikassa eli luopua sellaisesta, minkä Raamattu, tunnustus ja Kirkon traditio selvästi opettavat. Vaikkapa niin, että luovutaan uskosta Kristukseen tai kasteesta. Eli siitä, että kristitty on kastettu ja Kristukseen uskova. Arjessa kohtaamme totta kai heikkoutta, rankkaakin epäilyä ja uskon vaikeutta tai vaikkapa kasteopin harhapolkuja.
Entinen esimiehesi – jos olen oikein ymmärtänyt – Sammeli Juntunen on muuten erinomaisella tavalla eritellyt tämän tyypin ongelmia kansankirkossamme: vaietaan Jumalasta ja uskosta, jotta vain ei loukattaisi ketään.
Maalailet, Marko, ongelmia ja uhkakuvia esille, kun et esim. tiedä minun työstäni mitään. Minä olen kirjoittanut määrittelemisestä. Sen yksi taso on puhtaan tilastollinen, johon riittää kaste ja kirkon jäsenyys. Luotan myös Jumalan työhön jokaisessa kastetussa. Voidaan sanoa, että kristitty on, joka on kastettu ja joka uskoo. Sen jälkeen pitää jättää asia Jumalan huomaan. Emme voi lähteä mestaroimaan ihmisten uskomista. Sinapinsiemen-usko riittää. Ei tarvita kaikilla viidesläistä tai kirkon heavyusermaista uskoa. Usko on Jumalan teko ja lahja. Uskoa on paljon enenmmän, kuin kauhistelemme olevan. Olen tavannut äärimmäisen harvoja ihmisiä, jotka sanovat pokkana etteivät usko Jumalaan tai mihinkään. Kaikki muut uskovat omalla tavallaan. Se riittää.
Toivo L. Ympäri mennään – yhteen tullaan (?) Täältä päin katsottuna koko Savo on vähän yhtä ja samaa, mutta se ei tietenkään ole tämän käsitysten vaihdon pääpointti.
Olen todennut hyvin selvästi, että Jumala tutkii sydämet. Ei minulla ole tietenkään yhtään mitään sinapinsiemenuskoa vastaan ja tiedämme hyvin, että usko usein voi olla häilyvää ja epävarmaa.
Esität kuitenkin blogissasi nimenomaisesti kristityn määritelmiä. Tietenkin minä esitän vastaavasti omani. Kirkkososiologin ja systemaatikon käyttämän kielen erostako tässä on kysymys?
Ihmettelen jälleen sitä, että puhut – jotenkin arvostelevaan sävyyn – ”viidesläisestä” tai ”heavyuser”-uskosta. Perinteisen luterilaisen ja kirkollis-pietistisen näkemyksen mukaan uskossa on asteita. Koska usko ei ole meissä itsessämme vallitseva hyve tai meidän ponnistelujemme tulos vaan Jumalan vaikuttamaa tietoa, suostumista ja luottamusta, on itsestään selvää, että uskoa ei voida mitata tai kannata määritellä ”viidesläiseksi” (tietoiseksi, ratkaisuksi?) tai mitata sen mukaan, käykö messussa joka viikko, kerran kuussa tai jotenkin muuten. Sen sijaan minusta on tärkeä pyrkiä opettamaan ja julistamaan oikein, jotta vältettäisiin erilaiset vääristymät sekä tiedostetaan periaatteellisella tasolla se, että kaikki kuulolla olevat eivät välttämättä ole uskovia tai heillä on eri tavoin ongelmallisia näkemyksiä (sielunhoito on aina asia erikseen). Tämä nimenomaan EI tarkoita, että rupeamme heittämään arvioita siitä, kuka on ”kristitty” tai ”tosi kristitty”. Mutta kyllähän jo Uuden testamentin kirjoittajat ja kirkkoisät tunnistivat ongelmaksi, että kristityt/uskovat laiminlöivät jumalanpalveluksia ja kristillistä elämäntapaa. Kyllä kai meidänkin on sopiva ottaa esille samoja teemoja?
Minä yritän pitäytyä tässä kaikessa nimenomaan tunnustuskirjojemme määritelmiin pelastavasta, vanhurskauttavasta uskosta. Se, että niiden näkemysten pitäminen esillä näyttää yhä useammin jääneen tiettyjen herätysliikkeiden varaan, on toinen juttu.
Kiitoksia mielipiteiden vaihdosta ja hyvää kevään jatkoa!
Marko, En kirjoita arvostelevaan sävyyn viidesläisestä tai heavyuser-uskovaisuudesta. Mainitsin ne esimerkkeinä, kun sellainen uskominen usein nostetaan uskomisen malliksi ja myös kristityn kriteeriksi.
Markolle vielä: Tunnustuskirjojen vanhurskauttava usko: Kun ihminen on kastettu ja turvaa Kristukseen, hän pelastuu. Se on Vähäkatekismuksen ja Ison katekismuksen sekä CA:n kirkas opetus. Ja CA sanoo edelleen: Tämän uskon saamiseksi on annettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien hoitamisen virka. Niitä välikappaleina käyttäen Jumala synnyttää uskon missä ja milloin tahtoo. (CA IV).
Toivo L. Juuri näin.
Sekä kaste että evankeliumi otetaan vastaan uskolla samalla kun kaste ja evankeliumi synnyttävät ja vahvistavat sitä.
Minun kysymyksenasetteluni palautuu siihen havaintoon, että yksipuolinen ”kaikki kastetut pelastuvat” -tyyppinen opetus on yleistynyt (ja nuorisotyöntekijäksi opiskelevan puolitutun mukaan tullut kirkolliseksi valtavirraksi). Viimeisimmän synodaalikirjan kasteluvussa mennään sitten vielä pidemmälle: kaste tai sitä ilman jääminen ei tosiasiassa vaikuta oikein mitenkään lapsen asemaan Jumalan edessä (!) Ja perusteluna on se, että ne, jotka vielä tuovat lapsensa kasteelle, eivät tee tätä mistään sellaisesta syystä, mikä tunnustuksemme mukaan tekee kasteen tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi. Syntyy merkillinen noidankehä: lapsi pitäisi saada kastetuksi, mutta kasteen perinteinen merkitys ja siitä puhuminen eivät tule kysymykseen… Ainakin minulle herää silloin kysymys: onkohan evankeliumin opettaminen jäänyt pitkällä aikavälillä pois? Oma subjektiivinen arvioni on, että kovin moni meistä pappiparoista taitaa lisäksi luulla opettavansa evankeliumia, mutta puhuukin pöntöstä puuta heinää. Itsekin kipuilen asian kanssa, vaikka olenkin hyperluterilainen pietistisillä ja kryptokatolisilla mausteilla.
Nyt työt kutsuvat!
Kiitos blogista! Jos minulta joku kysyisi olenko uskovainen, vastaisin todennäköisesti, että en. Etsin melko nopeasti poistumistietä, jos joku esittelee itsensä ”tunnustavaksi kristityksi.” Pakenen jo ennakkoon, jos tiedän tilaisuuden ratkaisukristilliseksi jne.
Istuin joskus Antti Eskolan luennoilla ja taidettiinpa vääntää kättäkin joku kerta Tillikassa (muistikuvat hiukan hatarat). Pidän Eskolan ilmaisusta ”yksinkertainen usko.” Sellaista se nimittäin on ollut ja on tavallisen kansan keskuudessa, torpissa, pien- ja vuokratiloilla, maaseudulla ja tehdassaleissakin. Usko ei myöskään tyypillisesti ollut kyläyhteisössä mikään yksilöllinen ominaisuus. Modernimpi (ja aivan pätevä) kristityn uskontunnustus jo on ”….vaikka en niin kuin kirkko opettaa.”
Aika moni on nykyään ja edelleen kastettu, mutta ei välttämättä minkään kirkon jäsen. Aika moni uskoa etsivä ei ole edes kastettu, mutta epäilee vahvasti, että ”jotakin muutakin on.” Silloin ollaan jo hyvin lähellä. Kristityksi minusta riittää jo sekin, että tuntee voimakasta vetoa astua sisälle, kun näkee kirkon oven…
Kynnys kristityksi pitää olla niin alhaalla, että sitä on vaikea enää alittaa.
Koen itsekin oloni tukalaksi, jos joudun johonkin voimakkaasti käännyttävään tai lakihenkiseen tilaisuuteen. Vältän sellaisia. Usko ei tarvitse sellaisia. Meidän kirkas luterilainen opetus on, että usko syntyy evankeliumin kautta Jumalan (Pyhän Hengen) työnä. Kaikki paatos, ihmisten painostaminen tai hurmoksella ”tainnuttaminen” on turhaa ja jopa väärää tapaa toimia.
Edellisiin voitaisiin vielä liittää eräs kristityn tuntomerkki kasteen ja vanhurskauttavan uskon lisäksi. Ristin hikiliina, jolla vanha aatami tulee meissä kuoletetuksi päivä päivältä, eikä oikein valmista tule. Vaikea tuota ”koulua” on tosin armoksi kokea.
Kosti. Hyvä kommentti! Ristin koulua on todella vaikea melkein aina armoksi kokea. Valmista ei tule ja vuosi vuodelta tuntuu, että ollaan aivan alussa tai jopa taaksepäin menty.
Kari-Matti. Kiitos. Ristin koulu, murhehuone ja pikiöljy Jumalan kasvatuskeinoina myös näin modernina aikana. Eikä ekalta luokalta tokalle pääse.
”Eikä ekalta luokalta tokalle pääse.” Tuon voisi sanoittaa persoonallisemminkin. Pidän parempana ensimmäisen persoonan käyttöä: ”Enkä ekalta luokalta tokalle pääse.” Toisten koulunkäynnin arvosteleminen ei ole sopivaa.
Martti P. Onnittelen, jos olet ristinläksysi oppinut.
Olen lukenut perusteellisesti Juho Malkamäen seurapuheita (Elämä Kristuksessa, 1931). Niissä toistuu toistumasta päästyäkin ihmisen kovuus ja taipumattomuus. Toisaalta niissä palataan aina siihen, että Jumala armossaan särkee ihmisen niin, että hänen on yhä uudestaan huudettava Kristusta avukseen. Missään kohdin Juho ei puhu muiden viheliäisyydestä korostamatta omaansa.
Olemme näköjään lukeneet samaa kirjaa. Sinä lienet lukenut sen tarkemmin. Juho Malkamäen kirjassa on luku – Kuoleman edessä. Kun toistamiseen minut tuon saman eteen vietiin, totesin joutuessani lähtemään kohti tuntematonta;…. Raskasta on ja vielä raskaampaa! Ristin koulussa annetaan aina uudet läksyt, eikä Herran kouluopetukseen näytä tottuvan, kun Jumala tekee vaipuneen uskon eläväksi kuten parhaaksi näkee. Vielä raskaammaksi tilanne muuttuu, kun Perkele tekee kiusauksillaan läsnäolonsa näkyväksi. Miten tästä siirrytään sitten ylemmäksi, kun aina uudestaan sensijaan painetaan alemmaksi?
”Ristin koulussa annetaan aina uudet läksyt, eikä Herran kouluopetukseen näytä tottuvan, kun Jumala tekee vaipuneen uskon eläväksi kuten parhaaksi näkee.” Se on minusta tärkeä muistaa, että Herran koulussa ei tarvita apuopettajia jakamassa lisää laiskanläksyjä. Olemme kaikki oppilaita, joten ainoa, mihin pystymme, on vertaistuen antaminen koulutovereillemme.
Niin. Sen huomion kuitenkin tein, kun luin Malkamäen tekstejä myös hänen ristinsä alla Perkele oli paikalla antamalla epäuskon vertaistukea. Se kun tunkee aina nokkansa joka rakoon, eikä vähällä anna periksi. Tuo kuolleen uskon oppimestari ja esitaistelija, joka on sitten siirtänyt oman oppinsa epäuskosta meihin. Kyllä Malkamäkikin toimi Herran ”apuopettajana”, kun hän eräänkin kerran vihkiseuroissa toivotti hääparille ristiä.
Malkamäen puhekokoelmassa ei koskaan käytetä perkeleen tai saatanan nimessä isoa alkukirjainta. Sen sijaan Jumalaan ja Kristukseen liittyen on pronominissa Hän aina iso kirjain.
Näköjään 1992 raamatunkäännös erehtyy käyttämään Saatanasta isoa alkukirjainta ja Perkeleen paikalla on Paholainen. Kaikissa noissa sanoissa on kyseisen persoonan tautiluokituksen määritelmänä – epäuskon isä ja valheen henki. Kun hätä, ahdistus ja kuolema käyvät kimppuumme, niin missä on meidän uskomme / uskoni. Se vaikuttaa kuolleelta, kuten Malkamäki toteaa. Minä kun en voi ”omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla Hänen tykönsä”, kuten katekismuksessa todetaan. Kun näin ehdottomasti on, niin se panee Malkamäenkin huokaamaan, että ”Herra minussakin vaikuttaisi elävän uskon,” kun epäuskon perkele yrittää viedä meidät ristin alla epätoivoon ja ”kun omasta sydämestä ei löydy sellaista, mitä vosi ihailla.”
”Näköjään 1992 raamatunkäännös erehtyy käyttämään Saatanasta isoa alkukirjainta ja Perkeleen paikalla on Paholainen.” Kysymyksessä ei ole erehdys vaan tulkinta. Saatanan voi ymmärtää myös ’ammattinimikkeenä’, jolloin sen voisi kääntää syyttäjäksi tai kiusaajaksi. Sama koskee paholaista. Perkele lienee kieleemme baltiasta livahtanut versio ukkosenjumalan nimestä. Ehkä on aiheellista päästä Raamatun kielessä eroon tuosta suomalaisille rakkaasta kirosanasta.
Olen saamaa mieltä, että saatanan voi todella ymmärtää myös ´ammattinimikkeenä`. Murhaaja ja valehtelija alusta asti Jeesuksen sanan mukaan. Tuosta valheen hengestä kertoo mm. 2Aikakirja18:19-22. Siinä Herra sanoo: Kuka viekoittelisi Ahabin, Israelin kuninkaan? Yksi vastasi yhtä, toinen toista . Silloin tuli henki ja asettui Herran eteen ja sanoi: ”Minä viekoittelen hänet.” Herra kysyi häneltä: ’Miten?’ Hän vastasi: ’Minä menen valheen hengeksi kaikkien hänen profeettainsa suuhun’. Silloin Herra sanoi: ”Saat viekoitella, – siihen sinä pystyt; mene ja tee niin.” Ja niin on käynyt, Herra on lähettänyt valheen hengen näiden profeettojesi suuhun. Onnettomuuden hän on sinun osallesi määrännyt!»
Jumalan sanan kuulleessaan, tuo henki on valmiina tälläisiä tapauksia varten aina odottamassa, ja katsoo saaneensa vallan ja käskyn Jumalalta ja tekee myös niin. Sillä viekoittelemaan ja valehtelmaan saatana kyllä pystyy. Se on hänen sisäinen intohimonsa ja tahtonsa. Tässä tulee kuitenkin esille se, ettei hän ole mikään itsenäinen toimija, vaan hän saa valtansa Jumalalta.
Onneksi Herra tuntee omansa, vaikka me ihmiset enmme tuntisikaan tai osaisikaan ”kääntäen yksikäsitteisesti” luokitella toisiamme – tai itseämmekään.
Pyhä Raamattu ei kaipaakaan viisaita mestareita ja tutkijoita. Jumala on antanut ihmisen oppia muita tieteitä, kielitiedettä, ajatusoppia, puhetaitoa, filosofiaa, lakitiedettä ja lääketiedettä; näissä asioissa saat viisastella, väitellä, tutkia ja kysellä, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta pyhän Raamatun, Jumalan sanan kysymyksessä heitä sikseen väittelemiset ja kyselemiset ja sano: näin on Jumala puhunut, sen tähden minä sen uskon. Tässä eivät kelpaa tutkimiset ja kyselyt: mitä ja miten? Sana kuuluu: kun olet kastettu, niin usko vaimon siemeneen, Jeesukseen Kristukseen, tosi Jumalaan ja ihmiseen, että sinulla hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Älä kysele: miksi ja miten se on mahdollista? Kun näin kyselemättä uskot, sinunkin sydämesi on syttyvä palamaan ja sinä saat siitä iloa ja riemua.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 354-355, SLEY, 1945.
Mielenkiintoista on lukea siitä miten papit asian näkevät. Toinen yhtä mielenkiintoinen näköala on se että ihan tavalliset ihmiset tunnistavat kristityt joistain heille tyypillisistä asioista. Josta päättelen että on pakko olla eräitä kristityn tuntomerkkejä, joita ei voi teologisin äänenpainoin määritellä. Asioita, joista oikeasti ja erehtymättä voi kristityn tunnistaa.
Pekka, olet oikeilla jäljillä, vaikka et kerrokaan, mistä kristityn tunnistaa. Kommenttisi osuu oikeaan, että nuo määritelmät ovat teologisia. Muuten kristityn tunnistaa hänen lempeydestään ja rauhastaan.
“Kyllä moni kristitty käy kärsimättömäksi kohdatessaan vaikeuksia. Kärsimättömyytensä vuoksi hän voi raivostua jopa aivan vähäpätöisten asioiden takia. Kun hän sitten toipuu, hän häpeää itseään.” C. F. W. Walther, Jumalan kyllä & Jumalan ei, lain ja evankeliumin tehtävä, s. 99, Sley-Kirjat, 1994.
Tämäkin on kyllä totta. Tämänkin vuoksi tarvitsemme jatkuvasti Jeesuksen armoa ja anteeksiantamusta. Minä ainakin.
Luther antoi kerran neuvon, miten evankelisen kristillisyyden erottaa hurmahenkisyydestä: ”Evankelisen kristillisyyden tunnistat särkyneestä sydämestä ja koetellusta uskosta. Jos he sanovat aina vain iloitsevansa, älä usko heitä.”
Fredrik Wislöff, Raitis usko, s. 59, Kirjaneliö, 1977.
Niinpä. Ahdistettu usko on myös meidän tavallisten kristittyjen tuntomerkki. ”Koetteko ahdistuksia,” oli Lutherin kysymys monille.
Toivo kirjoitat: ”Kristityn tunnistaa hänen lempeydestään ja rauhastaan.”
Tunnistan itseni luettelossasi seitsemännen tyypin kristittyihin kuuluvaksi.
Lempeä kyllä yritän olla, mutta välillä vanha Aatami iskee ja rauha on kaukana.Mutta eikös itse Jeesuskin Raamatun mukaan vihastunut toisinaan?
Lisäys: Seitsemännen tyypin kristitty muuten, mutta minut on kyllä kastettu ja ripitetty.
Ja siis Jumalan armon vuoksi kaikki, jotka Hän hyväksi näkee, pelastuvat. Meidän ihmisten ei kannata eikä oikeastaan saakaan täällä ruveta tekemään Jumalalle kuuluvia päätöksiä.
Jokainen meistä tämän palstan seuraajista oletettavasti tuntee olevansa jonkun sortin kristitty. Minua häiritsee se, että meistä kristityistä sisarista ja veljistä tehdään jonkinlainen ranking-lista (en nyt viittaa pelkästään tuohon sinun listaasi), jonka perusteella jotkut olisivat ’uskovaisempia’ kuin toiset.
Ahdistusten hyöty
Jos minun täytyisi elää vanhaksi, tahtoisin mielelläni kirjoittaa kirjan ahdistuksista. Sillä ilman niitä ei voi ymmärtää Raamattua eikä uskoa, ei Jumalan pelkoa eikä rakkautta. Niin, se, joka ei vielä koskaan ole ollut ahdistuksessa, ei myöskään voi tietää, mitä toivo on.
Martti Luther, Valitut Teokset III, s. 53, WSOY, 1983. Ote ns. Pöytäpuheista.
Toivo tavallaan esitti kysymyksen minulle. Mistä tavikset tuntevat meidät kristityiksi? Kysymykseen ei ole helppo vastata. Siksi jätin sen ilmaan. Yritän nyt :
Niinkuin minussa on isäni ja äitini ominaisuuksia, niin uudestisyntymisen vaikutus näkyy minussa samaan tapaan. Minuun on tullut jotain Jumalallista luontoa ja olemusta. Sen tavikset tunnistavat minussa. Minussa on arka tunto Jumalan sanan ja nimen kohdalla. Koen koko olemukseni yhtenä paskakasana, jota silti Jumala rakastaa valtavasti. Tämä tietoisuus ei murskaa minua vaan hoitaa huonoa itsetuntoani ihmeellisesti. Samoin voin uudestistyntymisen tähden suhtautua taviksiin. Tämän rakkauden tavikset tunnistavat meissä. ”Uudestisyntinen” ( tulipa vahingossa keksittyä uusi sana.) Olemme siis jatkuvasti syntisiä, joita Jumala valtavasti rakastaa ja emme sitä jaksa käsittää itse.
Näin Jumalan valtakunta vaikuttaa uudestisyntyneessä ja pysyy syntisen asemassa, mutta omistaa Jumalan vanhurskauden siitä huolimatta ja juuri sen tähden. Armo kun kuuluu vain sille joka ei voi, ei kykene, ei osaa tehdä mitään saadakseen armon. Näin uudestisyntyneen jatkuva rukous on isä meidän rukous. Anna meille meidän syntimme anteeksi. Uudestisyntyneen rukous on se myös, että Jumalan valtakunta tulisi enemmän ja enemmän hänen sydämeensä ja elämäänsä vaikuttamaan. Uudestisyntynyt tietää olevansa Jumalan rakas lapsi. Jeesuksen veli, tai sisar.
Oikeastaan isämeidän rukous on uudestisyntyneen rukous. Kristityn sydämen huokaus ja harras pyyntö jatkuvasti on isämeidän rukouksen sanojen syvällinen sisältö. Sen vaikuttaa kristityssä se Jumalallinen luonto joka heihin on uudestisyntymisen kautta istutettu. Tästä uudestisyntymisen vaikutuksen rikkaudesta voisi kirjoitta paljon paljon enemmän.
Ja tavikset ovat myös kristittyjä.
Ahdistus kuuluu olennaisena osana kristityn elämään: Hän on osallinen kristuksen kärsimyksestä. Ihmisen elämä on täynnä asioita. Kärsimys. Varsinkin tämänkaltainen, että huomaa konkreettisesti elämän rajallisuuden. Tulevaisuus vain leikataan pois ja jäljelle jää vain tämä hetki. Silloin elämä pelkistyy ja muu katoaa. Elämään tulee tilaa Jumalan asioille.
Vanha kuolee, mutta uusi tulee tilalle. Vanhan on kuoltava jotta uusi voi syntyä ja kasvaa Jumalan antamaa kasvua.
Siksi kärsimys kuuluu uudestisyntyneen elämään olennaisena osana. Ilman kärsimystä Jumala ei kykene tyhjentämään meitä itsemme palvomisesta. Siksi hän suuressa rakkaudessaan antaa meille suuria ja käsittämättömiä kärsimyksiä. Se joka haluaa olla lähellä Herraa saa varmasti se kokea.
Pekka: Kyllä, olet oikeassa.
Ajattelepa, että sinun ominaisuutesi – oli se sitten mikä hyvänsä – olisi koko eliniäksi ollut kirkon ja koko yhteiskunnan halveksima ja jopa rikolliseksi ajateltu. Että et voisi elää omaa tavallista, rauhallista perhe-elämääsi ilman, että sinulle täysin tuntemattomat, vieraat ihmiset hyökkäisivät kimppuusi joko henkisesti tai fyysisesti. Että sinua ja sinun uskoasi Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön jatkuvasti kyseenalaistettaisiin jopa läheistesi taholta.
Niin, todella. Ahdistus ja kärsimys kuuluvat kristityn elämään. Ne kuuluvat kaikkien elävien ja tuntevien ihmisten – jopa eläimien – elämään. Mietin vain, onko kristittyjen tarvis aiheuttaa ahdistusta ja kärsimystä toisille kristityille. En nyt muista mitään kohtaa Jeesuksen puheista, joissa olisi tällainen tendenssi.
Ahdistettu usko. Kaikkien kristittyjen kokemus, jotka kasteen ja uskon kautta ovat uudestisyntyneet. Myös niiden osana, jotka ovat uskonsa menettäneet, mutta armosta uudestaan herätetty sanan kautta Jeesuksen Kristuksen uskoon. Tämä usko ei jää koetusta vaille, sillä paholainen osaa mestarillisesti ahdistaa juuri sitä kohtaa, joka meihin koskee kipeimmin. Hän osaa sen sangen hyvin vuosituhantisella kokemuksella. Tämä ei ole pelkästään Lutherin kokemus vaan myös meidän kaikkien myös minun kokemukseni, jotka uskomme Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme.
Room.8:31-34 on kohta jossa todetaan;… ”jos Jumala on puolellamme, niin kuka voi olla meitä vastaan… hän myös lahjoittaa kaiken Kristuksen kanssa…..Kuka voi syyttää Jumalan valittuja ja kuka voi tuomita kadotukseen.” Helposti ja pian luettu teksti, mutta se on kaukana kuin taivas ja kukaan ei usko, kun hätä, ahdistus ja kuolema käyvät kimppuumme. Tuon uskon ahdistuksen totesin äskettäin, kun kuolema kävi äkkiarvaamatta kimppuuni (eikä ensimmäistä kertaa) ja ajattelin; nyt elämänlankani katkeaa. Armosta se ei katkennut. Mutta monen ahdistuksen kautta meidän pitää…..ja auta alla ahdistusten. Enpä tiedä onko ns. ”kokemuskristillisyys” nykyään hieman pannassa. Mutta ei uskoa koetella pelkästään paperilla, vaan kuten tiedämme elävässä elämässä ja paholaisen kiusaamana, eikä hän ole valitettavasti jäänyt pelkästään Wartburgin ”linnanisännäksi”.
Kosti: Jos en olisi pienenä pataan pudonnut – kuten Asterix-sarjan Obelix – en nykysuomalaisen arkijärjellä ymmärtäisi kommentistasi mitään.
Kuka on kristitty? Kaanaankieltä puhuvat lienevät aivan eturintamassa. Mutta Herra hyväksynee meidät vähemmillä sanankäänteillä varustetutkin piskuiseen laumaansa.
Seija. Et ole sattunut lukemaan kohtaa Apt.14:22: ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.” Siinä ei siis lue, että me saamme vaan meidän pitää. Eikö se silloin tarkoita sitä, että kristityn tuntee rististä, sillä sehän ilmenee jo tuosta sanasta kristitty? Kuuluuhan kärsimyksen todellisuus tavalla tai toisella meidän kaikkien elämään tässä maailmassa. Mutta kun risti, mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa otetaan Herran kädestä, siihen liittyy myös lohdutus. Mitä tuohon mainitsemaani kuoleman kokemiseen tulee, niin voinet ajatella asiaa vaikka siten, että joudut äkkiä auto-onnettomuuteen ja kuolema näyttää varmalta mutta selviät vammoitta kuin ihmeen kaupalla. Elämänlanka ei katkennut.
Meillä itsekullakin voi tulla eteen tilanteita, että vakava sairaus iskee äkkiarvaamatta. Tässä hädässä usko on helposti yhtä kaukana kuin taivas on maasta. Sillä me emme voi uskoa, ellei sitä anneta meille ylhäältä. Kommenttini oli toki hieman kryptinen, mutta eihän meidän uskoamme ”paperilla” koetella, vaan elävässä elämässä ja ristin alla. Sillä ”monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.” Se, että viittasin tuohon Wartburgin linnaan kertoo niistä uskonahdistuksista, mitä Luther joutui kokemaan elämänsä aikana.