Lähiviikkoina jumalanpalveluksissa paneudutaan väkeen, joka kokoontui Jeesus-lapsen ympärille. Mukana oli ihmisiä yötyössä, vaativien asiantuntijatehtävien osaajia ja tietysti pyhä perhe – juuri syntyneeseen seurakunnan päähän vahvasti sitoutuneita ihmisiä. Ilmiö on jatkunut 2000 vuotta. Vapahtajan ympärille kokoontuu yhä monimuotoinen joukko, jota yhdistää lähinnä Jumala ja ihmisyys.
Onko tie joillekin avoimempi kuin toisille? ”Ketkä puuttuvat seurakunnastasi? Miksi?” Tätä kysyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi tulevaisuusselonteko Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa.
Ketkä puuttuvat ja mistä he löytyvät? Löytyvätkö he riveiltä tai rivien välistä?
Nelivuotiskertomus Haastettu kirkko herättää kysymyksiä mahdollisista puuttujista. Se kertoo, että lähes jokainen seurakunta tekee säännöllistä yhteistyötä peruskoulujen ja lukioiden kanssa. Ammatillisten oppilaitosten kanssa vastaavaa yhteistyötä tekee sen sijaan joka toinen seurakunta. Lisäksi kerrotaan mm. että lapsi- ja nuorisotyön strategia on vaikuttanut vähintään jossain määrin neljään seurakuntaan viidestä, mutta työttömyystyön strategialla ei ole ollut mitään vaikutusta kahteen seurakuntaan kolmesta. Haastetun kirkon sivuilta löytyy näiden mainittujen huomioiden lisäksi monia muita kysymyksen siemeniä.
Olisi väärin laatia pitkälle meneviä johtopäätöksiä tällaisten irrallisten tietojen pohjalta. Jokaisen käyrän tai numeron takana on monimutkaisten riippuvuussuhteiden maailma. Toisaalta olisi väärin ohittaa tilastojen viesti. Miksi luvuissa on huomattavia eroja? Mikä selittää erot oppilaitosten kanssa tehtävän yhteistyön säännöllisyydessä? Miksi työttömyystyön strategia jää vieraaksi? Kertovatko luvut siitä, että jotkut todella puuttuvat tai ovat vaarassa puuttua? Missä ovat suurimmat haasteemme? Mihin meidän pitäisi panostaa jatkossa enemmän, mistä pitäisi vähentää? Mitä voimme oppia, ottaa huomioon ja tehdä toisin?
Hiljattain julkaistu tutkimus Kuka seisoo leipäjonossa? toteaa, että yhteiskunnan eri ryhmät ymmärtävät toisiaan huonosti. Rikkaiden maailma on vieras köyhille ja päinvastoin. Huonoimmassa asemassa olevat jäävät suuressa määrin vieraiksi huolellisellekin tutkijalle. Yhteiskunta muuttuu yhä monimuotoisemmaksi ja pirstaleisemmaksi. Tilanne haastaa kirkon harjoittamaan identiteettiään inhimillisten rajojen ylittäjänä ja yhteyden rakentajana. Jos puutumme toisiltamme, emme opi ymmärtämään toisiamme. Vieraus voi johtaa merkityksettömyyteen tai pelkoon ja vihaan.
Ketkä puuttuvat seurakunnastani? Keneltä minä puutun? Mitä rajoja – fyysisiä tai asenteista löytyviä – minun on ylitettävä, jotta yhteys on mahdollinen?
Vastasyntyneen Jeesuksen ympärille kokoontuneet ihmiset ennakoivat tulevaisuutta: perillä Vapahtajan ympärille kokoontuvia ihmisiä. Johanneksen ilmestyksen 7. luvussa kuvataan pelastettujen joukkoa, jossa on ihmisiä kaikista maista, kansoista ja heimoista, ja he puhuvat kaikkia kieliä. Meidät on lähetetty rakentamaan siltoja, jotta tuo erilaisten välinen yhteys voisi näkyä seurakunnissamme jo nyt – jouluna, loppiaisena ja vuoden muina päivinä.
Miksi ihmisiä ei voida kohdata, palvella ja auttaa ilman, että siitä tarvitsee tehdä selontekoja, raportteja ja strategioita?
Niin, suurin osa kohtaamisesta, palvelemisesta ja avusta tapahtunee nykyäänkin ilman kummempaa tietoista strategiatyötä, ja hyvä niin. Ei ole hyvä, jos ihminen on raportteja varten eikä raportti ihmistä varten.
Niin tulevaisuusselonteko kuin aiemmin tänä vuonna valmistunut Kohtaamisen kirkko katsovat toisaalta kirkon tehtävään, toisaalta jatkuvien suurten muutosten aikaan, jota elämme. Kirkon pysyvä tehtävä muistuttaa siitä, että meidän tulee kohdata, palvella ja auttaa pikemmin kuin keskittyä paperihommiin. Toisaalta fiksusti hoidettu strateginen työ voi auttaa huomaamaan uudet tilanteet, joissa kohtaamista, palvelua ja apua tarvitaan. Lisäksi se voi vapauttaa ja suunnata ennen käyttämätöntä osaamista ja energiaa ihmisten hyväksi.
Minun kokemuksissani ”kirkon fiksusti hoidettu strateginen työ” kuuluu samaan sarjaan kuin ”kolmikulmainen ympyrä”.
Itse olen saanut nähdä fiksusti hoidettua strategista ajattelua ja työtä monissa seurakunnissa ympäri Suomen, haastavissakin olosuhteissa. Itse rinnastaisin sen pikemmin pyöreään ympyrään: virheetöntä ympyrää on vaikea piirtää, mutta jo likiarvolla pääsee pitkälle…
Jos se kerran hoidetaan fiksusti ympäri Suomen paikallisseurakunnissa, ja siellä tehtävä työ on sitä tärkeintä, mihin me sitten tarvitsemme keskushallinnon antamia lisätehtäviä?
Jos kirkolla on tulevaisuudessa entistä vähemmän rahaa, eikö järkevintä olisi lakkauttaa niitä toimintamuotoja, joilla on vähiten vaikutusta seurakunnassa elävien ihmisten arkeen?
Juuri tuon saman asian toteaa tulevaisuusselontekokin, vaikka toisin sanoin: ”Seurakunnat ovat toiminnan perustaso, hiippakunnat hallinnon. Rakenteita tulee kehittää tukemaan entistä selvemmin näitä kahta tasoa.” Myös käynnissä oleva seurakuntarakennemuutoshanke korostaa seurakuntien merkitystä. Painopistesuunta on selvä.
Näissä kirkollisissa tietoisku-blogeissa on vähän sellainen tylsä maneeri viedä tekstiä eteenpäin tolkuttomalla määrällä kysymyksiä. Tässäkin blogissa 15 kpl.
En edes uskalla arvata sitä määrää, mikä pelkästään evl kirkon piirissä vuosittain tuotetaan täysin tarpeettomia selvityksiä,strategioita, raportteja, selontekoja, analyyseja jne…
Vähemmän on usein enemmän. Toisaalta rohkenen väittää, että osuvimmat ja muutosta parhaiten edistävät kysymykset ovat vielä kysymättä.
Kohtaamisen kirkko ja tulevaisuusselonteko kysyvät paljon, koska monet vastaukset on löydettävä paikallisesti. Juuri paikallistasolla ratkaistaan erilaisten strategisten paperien lopullinen tarpeellisuus ja laatu. Paperi ilman keskustelua ja toimintaa on varsin merkityksetön.
Nähtyäni Englanissa seurakunnan, jonka missio oli suuntautua ulospäin, en enää yhtään ihmettele mikä kirkossamme on pahiten pielessä. Tuossa seurakunnassa on useita isojakin tiimejä, joilla on toimintaansa täysi seurakunnan tuki. Aktiivisuus ja innokkuus oli käsinkosketeltavaa myös jumalanpalveluksessa.Kirkko pullisteli nuoria perheitä. Miehiä oli huomattavan paljon. Vastatessani Suomessa erään seurakunnan äiti-lapsitoiminnasta sain tarkat ohjeet montako, miten, paljonko ja muita määräyksiä ja ehtoja miltei loputtomasti. Lapsia sai olla vain tietty määrä. Hoitajia piti olla tarpeeksi ym. Hienoa sinänsä. Ikävä puoli steriilisyydessä vain oli toiminnan rajaaminen vainin hyvin pienelle ryhmälle. Englanissa taasen vastaava toimita oli lähtenyt liikkeelle vanhempien tarpeista. Mukana oli silloin kaiketi 70 äitiä lapsineen. Lisää tuli kokoajan. Yksi tiimi hoiti tätä projektia. Erilaisia tiimejä on tuossa kaupungissa paljon. Kukin tiimi hoitaa jotakin osa-aluetta hyvin itsenäisesti. Työntekijät ovat tukena ja mahdollistajina. Eivät varsinaisina toteuttajina. Mitetin meidän diakoniaa jospa: Diakoni kouluttaisi ryhmän tekemään kotikäytejä. Tällöin käytien määrä voitaisiin moninkertaistaa. Diakoni toimisi vain tuon ryhmän tukena.
Tämä vaatisi ihan uudenlaista ajattelua ja toimintakultuuria. Mikäli haluamme tehdä työmme steriilisti. Se jää sisäpiirin harrastukseksi. Jos haluamme lähteä ulos, niin olisi uskallettava luopua tietystä ainoan oikea tavan mallista.
Helposti tulee sellanen olo, että monesti ollaan kuin kuvanveistäjiä. Ateljeen tuodaan kivi, josta aletaan suunnitella ja hahmotella ja lopulta päästään veistämään, mutta se viimeistely vie paljon aikaa ja työ on tärkeää.
Onhan se tärkeän tuntuista, kun tehdään strategioita ja sovelluksia ja niitä muotoillaan ja viilataan ja tehdään tärkeitä tunteja kokoushuoneissa. Kun strategia on valmis, paljon aikaa on mennyt, mutta varsinaiseen kohteeseen ei ole vielä koskettu.
Juuri näin. Siksi niin Kohtaamisen kirkko kuin tulevaisuusselonteko kannustavat työstämään paikallista ajattelua ja toimintaa. Kuvanveisto voi alkaa vasta perustasolla: seurakunnissa.
Ovatko seurakunnat sitten huonoja tai epäonnistuneita, kun teidän täytyy niitä kannustaa työstämään paikallista ajattelua ja toimintaa? Eivätkö ne osaisi työstää ja ajatella ilman Helsingistä tulevaa ohjeistusta?
Tuki ja kannustus eivät ole arkielämässä merkki huonoudesta tai epäonnistumisesta, eiväthän? Tokihan tuen ja kannustan esimerkiksi poikiani, vaikka he eivät epäonnistuisikaan. Ja itse asiassa työryhmien jäsenistä suurin osa oli muualta kuin Helsingistä – seurakuntien työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Itsekin asun nykyisin Vantaalla, että sikäli… Lisäksi prosessin aikana keskusteluun osallistui jengiä ympäri Suomen. Nämä asiakirjat eivät siis ole ohjeistusta Helsingistä vaan ympäri Suomen ja myös maan rajojen ulkopuoleltakoottua viisautta.
Tutkimukset ja kokemukset maailmalta osoittavat, että ajatustenvaihto eri puolilla vaikuttavien seurakuntien välillä on tärkeää. Kohtaamisen kirkko ja tulevaisuusselonteko toimivat osaltaan ajatusttenvaihdon kanavina.
On myös mielekästä luoda aika-ajoin kokonaiskuvaa kirkon toimintaympäristöstä. Tämä on yksi niistä asioista, jotka kirkossa kannattaa tehdä kootusti. Tällöin paikallistason voimavarat voi suunnata paikallistason meininkiin.
Jeesuksen ohjelmajulistus (Lk.4:18,19) on ihana ja ihmisten tositarpeet täyttävä: ”Herran Henki on Minun päälläni, sillä Hän on voidellut Minut.”
Evankeliumia julistetaan aidosti vain Pyhän Hengen voimassa ja voitelussa.
Evankeliumi julistetaan ”köyhille”. llosanoma Jeesuksesta kelpaa parhaiten köyhille, osattomille ja syrjäytyneille.
Evankeliumi tuo ”vangituille vapautusta”. Jeesus tahtoo vapauttaa synnin vangit teoistaan himoistaan.
Evankeliumi tarjoaa ”Sokeille näkönsä saamista”. Synti on sokeutta, jossa kaikki vääräkin on luvallista. Jeesus antaa näön, jossa ihminen näkee syntinsä ja tulee Jeesuksen luo.
Vain evankeliumissa on tosi tasa-arvo, jossa ketään ei sorreta.
Evankeliumi kertoo ilosanoman, että ”Herran otollisena vuotena” Jeesus tulee noutamaan omansa Taivaaseen.